The Status Game (Will Storr): Ketä tämä paljastus juuri nostaa?

Aino: Petri kysyy, ihan rauhallisesti: "voiko tämäkin sun analyysi olla peli?" Laura naurahtaa. Liian nopeasti.

Lauri: Mä en ole varma riittääkö se. Ihminen voi naurahtaa myös siksi että hävettää.

Aino: Totta. Mutta kuvittele että se tapahtuu niin, että Laura ei edes katso Petriä. Hän katsoo muita. Ikään kuin vastaus olisi jo haettu yleisöstä.

Lauri: Okei, tuo on vahvempi. Mutta en mä silti halua että jokaisesta nopeasta naurahduksesta tulee todiste.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: The Status Game, Will Storr.

Aino: Hyvää alkanutta viikkoa. Mä luin tän vähän kiusaantuneena.

Lauri: Siis et ollut heti allerginen sanalle statuspeli?

Aino: Olin valmis olemaan. Mutta sitten Storr osui vähän liian lähelle. Se ei osunut näyttävästi. Enemmän niihin pieniin kohtiin, joissa ihminen yrittää näyttää ettei yritä näyttää mitään.

Lauri: Se on hänen vahvuus. Storr on tehnyt pitkään journalismia kulttien ja ääriliikkeiden parissa. Hän on katsonut ihmisiä, jotka selittää elämänsä totuutena, ja kysynyt... mitä paikkaa se antaa heille muiden silmissä.

Aino: Mitä sä ajattelit kirjasta?

Lauri: Että status ei ole hänelle koriste. Hän väittää että arvostetuksi tuleminen liittyy aika perustavaan turvallisuuden tunteeseen.

Aino: Ja Suomessa se menee oudoksi, koska täällä status usein peitetään. Joku kehuu sun työtä ja suu on jo sanomassa: "ei tää nyt mikään iso juttu ollut." Se tulee ennen päätöstä.

Lauri: Storrin lupaus on tämä: kun sä näet että ihmiset pelaavat statuksesta, sä alat ymmärtää käytöstä joka näytti ennen vain kateudelta tai moraalilta.

Aino: Eli jos se pitää, niin se sukujuhlan pieni hetki, jossa joku kertoo uudesta mökkilaiturista vähän liian innokkaasti ja pöydässä tulee outo kiristys, ei ole pelkkää kateutta. Siinä jaetaan arvoa.

Lauri: Niin. Ja eri pöydissä eri säännöillä.

Aino: Mä toivon että tää ei muutu lyömäaseeksi. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka jälkeen voi selittää kaikkien muiden eleet ja olla itse ihan tyytyväisen terävä.

Lauri: Pidetään se mukana. Otetaan Storrin väite tosissaan ja katsotaan mitä siitä jää, kun se pannaan suomalaisiin pieniin tilanteisiin.

Aino: Aloitetaan paikasta, jossa status ei ole mielipide. Sun Whitehall-kohta.

Lauri: Joo. Marja. Tampereen kaupungintalon työterveyshuone, kahdeksalta aamulla. Sairaanhoitaja laittaa verenpainemittarin käsivarteen. Marjalla menee ulkoisesti hyvin. Palkka tulee ajallaan, työpiste on siisti.

Aino: Mutta.

Lauri: Edellisenä päivänä oli kokous, jossa esimies esitteli Marjan idean omanaan. Ei räikeästi. Hän vain liukui siihen. Ja nyt mittari kiristyy käsivarressa.

Aino: Tuossa kohtaa mä yleensä sanoisin, että älä nyt tee yhdestä kokouksesta verenpainetta.

Lauri: Niin, mutta Storrin pointti on juuri että alempi paikka ei jää vain ajatukseksi. Se menee uneen ja hartioihin.

Aino: Ja mittariin.

Lauri: Niin. Status Game ei ole vain sitä, kuka saa aplodit. Se on myös se, kenen ääni tuntuu huoneessa turvalliselta.

Aino: Tää on tärkeä. Koska jos status ymmärretään vain näyttämisenä, Marjan tilanne näyttää työharmilta. Mutta jos Storr on oikeassa, se oli aseman menetys.

Lauri: Ja kukaan ei välttämättä sanonut mitään pahaa. Se tekee siitä vielä pahemman. Paikka vaihtoi omistajaa niin siististi, ettei sitä tarvinnut nimetä.

Aino: Ensimmäinen muoto tästä ajatuksesta voisi olla: statuksen näkeminen voi olla muutakin kuin juoruilua. Joskus se on paikka, jonka keho tietää.

Lauri: Tuo on aika lähellä. Ja se antaa kirjalle voiton. Tässä Storr ei liioittele.

Aino: Jos tämä ajatus on noin ruumiillinen, niin entä kun status ei näytä lainkaan asemalta, vaan tarkkanäköisyydeltä?

Lauri: Nyt mennään vaarallisempaan.

Aino: Turun kirjapiiri. Kuusi ihmistä pöydän ympärillä, teekupit, vähän liian pieni olohuone. Laura selittää miksi Petri puolustaa romaania niin kiivaasti. Hän sanoo, että Petri ei oikeastaan puolusta kirjaa, vaan sitä että hänen pitää näyttää sivistyneeltä.

Lauri: Ja Laura voi olla oikeassa.

Aino: Hän on oikeassa. Muut nyökkäävät. Ja siinä käy pieni lämpö. Hetken Laura on se ihminen, joka näkee kaikkien muiden pelit vähän paljaampina.

Lauri: Storr sanoisi että tämä on hyvepeli. Arvo tulee siitä, että näyttää puhtaammalta tai moraalisemmin hereillä olevalta kuin muut. Ja hänen työkalunsa on aika suora: suhtaudu omaan hyveeseen... epäilevästi.

Aino: Mä puolustan Storria tässä. Se on terve neuvo. Kun oma analyysi tuntuu kirkkaalta, epäile sitä.

Lauri: Mä en niele sitä noin nopeasti. Entä jos Laura vain lukee tilanteen hyvin? Jos jokainen tarkka havainto muuttuu statusliikkeeksi, tästä tulee sitä happoa joka syö kaiken. Sitten hyväkin huomio on vain naamio.

Aino: Ei, odota. Se ero ei ole siinä, että Laura näkee.

Lauri: Missä sitten?

Aino: Siinä mitä tapahtuu, kun Petri kysyy, ihan rauhallisesti: "voiko tämäkin sun analyysi olla peli?" Laura naurahtaa. Liian nopeasti.

Lauri: Mä en ole varma riittääkö se. Ihminen voi naurahtaa myös siksi että hävettää.

Aino: Totta. Mutta kuvittele että se tapahtuu niin, että Laura ei edes katso Petriä. Hän katsoo muita. Ikään kuin vastaus olisi jo haettu yleisöstä.

Lauri: Okei, tuo on vahvempi. Mutta en mä silti halua että jokaisesta nopeasta naurahduksesta tulee todiste.

Aino: En minäkään. Mä etsin sitä kohtaa, jossa huomio alkaa suojella itseään. Tai siis... ei ehkä suojella. Ottaa selkänojan muista.

Lauri: Mmm.

Aino: [hiljaa] Ja nyt mun pitää sanoa yksi asia. Mä en tunnista itseäni tästä kirjasta ihmisenä, joka haluaa näyttää hienolta. Mä tunnistan itseni ihmisenä, joka saa pienen arvon siitä, että huomaa muiden näyttämisen.

Lauri: …

Aino: Se on nolompaa. Mä en kerää statusta näyttämällä. Mä kerään sitä joskus selittämällä, miten muut näyttävät.

Lauri: Joo. Mä en aio lohduttaa tuota pois.

Aino: Älä.

Lauri: Mutta se tekee ajatuksesta paremman. Storrin työkalua ei voi pitää kädessä puhtaana. Sillä hetkellä kun se tuntuu terävimmältä, se voi jo nostaa käyttäjäänsä.

Aino: Eli ajatus ei enää voi olla vain, että status menee kehoon asti. Sen pitää kääntyä siihen hetkeen, jossa oma näkeminenkin alkaa jakaa arvoa.

Lauri: Ja tämä ei tee Lauran huomiosta valhetta.

Aino: Ei tee. Se on se tärkeä raja.

Lauri: Hän voi olla oikeassa Petrin suhteen ja silti saada siitä asemaa. Molemmat voivat olla totta. Se on ehkä koko kirjan vaikein kohta.

Aino: Sama hermo kuin meidän Righteous Mind -jaksossa, mutta eri suunnasta. Siellä moraali suojeli sitä mitä jo tunsit. Tässä moraali voi samalla jakaa paikkaa huoneessa.

Lauri: Ja nyt se osuu meihin, eikä vain Lauraan.

Aino: Niin. Hetkinen. Tää sana muuten, status. Siinä on joku pieni... no. Se on suomeksi vähän kömpelö. Jos sanoo "status", se kuulostaa joko sosiologian tentiltä tai urheiluruudun rankingilta.

Lauri: Pelaaja nousi statuspörssissä.

Aino: Ja siksi mä en halua nojata liikaa siihen sanaan.

Lauri: "Arvo" on liian iso sana. "Pärstäkerroin" on liian pieni.

Aino: Ehkä hyvä että sana vähän tökkii. Ei pääse kuulostamaan liian hienolta.

Lauri: Otetaan vielä yksi paikka, jossa peli ei ole kenenkään yksityinen.

Aino: Hirviseura?

Lauri: Kuhmo. Lahtivajan piha. Jari on ampunut päivän hirven, ison sonnin. Kaikki tietää että se oli hyvä suoritus. Kun Jari tulee pihalle, kukaan ei sano juhlapuhetta. Joku huikkaa: "no nyt taas Jari pääsee lehteen."

Aino: Kuiva.

Lauri: Hyvin kuiva. Mutta siinä ei kielletä arvoa. Kaikki tietää mitä Jari teki. Vitsi antaa tunnustuksen, mutta estää sitä muuttumasta siihen, että Jari nyt komentaa koko porukkaa.

Aino: Eli vähättely ei ole aina se nolostunut "ei tää nyt mitään ollut". Joskus se on yhteisön tapa pitää onnistuminen näkyvissä ilman että siitä tulee kruunu.

Lauri: Storr erottaa statuspelistä dominanssipelin. Dominanssipeli on sitä, että asema otetaan pelolla tai nöyryytyksellä. Hirviseuran vitsi tekee melkein päinvastaista. Se antaa arvoa, mutta ei anna sen... kovettua vallaksi.

Aino: Tuo tekee tästä vähemmän synkän. Siirto ei ole automaattisesti likainen. Se on teko, joka liikuttaa arvoa huoneessa.

Lauri: Ja joskus huone osaa säätää sitä paremmin kuin yksilö. Jari saa arvon. Porukka saa pysyä porukkana.

Aino: Mitä Storr sanoisi tähän?

Lauri: Mun mielestä hän kestäisi tämän. Hän ei sano, että pelistä pitää päästä pois. Hän sanoo, että älä rakenna asemaa dominanssilla ja anna arvoa muille. Tuossa porukka tekee sitä aika vaatimattomalla suomalaisella käyttöliittymällä.

Aino: Mutta Storrin työkalu pitää silti kääntää takaisin käyttäjään. Koska muuten minä kävelen ulos tästä kirjasta ihmisenä, joka osaa paljastaa kaikkien pelit.

Lauri: Ja se olisi vain uusi peli.

Aino: Juuri niin. Kun oma huomio tuntuu kaikkein tarkimmalta, sekin liikuttaa arvoa huoneessa.

Lauri: Tuo on se suunta. Ei kyyninen. Mutta ei päästä meitä ulkopuolelle.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Mä luulen että se on ehkä: kun oma huomio tuntuu tarkimmalta, se on jo siirto.

Aino: "Terävimmältä" on parempi kuin "tarkimmalta". Tarkka voi olla vain hyvä ominaisuus. Terävässä on se pieni vaara mukana.

Lauri: Niin. Kun oma huomio tuntuu terävimmältä, se on jo siirto.

Aino: Se jää päähän. Valitettavasti.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus itsensä tuntemiseen kirjasta The Status Game on:

Lauri: Kun oma huomio tuntuu terävimmältä, se on jo siirto.

Aino: mm.

Aino: [tajuten] Taloyhtiön talkoiden jälkeen, pihapöydän ääressä. Makkarapaperit on vielä siinä, haravat nojaa roskakatokseen. Yksi naapuri sanoo Maijalle: "sä hoidit kyllä ton istutusalueen tosi hyvin."

Lauri: Ja Maija ei ehdi vastata?

Aino: Ei, koska sama naapuri jatkaa heti: "mä oon aina sanonut että täällä pitäisi jonkun nähdä nämä pienet asiat." Se kuulostaa kehumiselta. Ja se on kehu. Mutta huomio siirtyi Maijasta siihen ihmiseen, joka osasi huomata.

Lauri: Hänestä tuli se, jolla on oikea katse.

Aino: Niin. Jos hän huomaisi sen sekuntia aikaisemmin, kehu voisi jäädä Maijalle kokonaisena. Ei tarvitsisi olla huonompi ihminen. Vain nähdä, missä kohtaa oma terävyys alkoi ottaa tilaa.

Lauri: Kun oma huomio tuntuu terävimmältä, se on jo siirto. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Lauran liian nopea naurahdus jäi silti. Se pieni ääni ennen kuin kysymys ehti perille.

Lauri: Mulle jäi myös se, etten tiedä milloin se on todiste ja milloin vain hermostunut ääni.

Aino: Niin. Ehkä hyvä ettei sitä saa liian siistiksi.

Lauri: Ei tarvitse teeskennellä olevansa pelin ulkopuolella.

Aino: Ja jos tää joskus jatkuu statuksen ahdistuksen puolelle, se ovi vie varmaan de Bottoniin.

Lauri: Jos tää osui, lähetä jakso ihmiselle jonka kanssa uskallat tunnistaa oman pienen siirtosi.

Aino: Ja tilaa Se yksi ajatus -podcast. Arvio auttaa muita löytämään tän.

Aino: Kuullaan.