Supercommunicators (Charles Duhigg): Oikea lause väärässä keskustelussa

Aino: Mä opettelin sen peilausjutun joskus. Sen et toistat omin sanoin mitä toinen sano. Ja mä tein sen kerran kaverille joka oli just eronnu. Sanoin tosi rauhallisesti "eli sä tunnet et koko ajan on lähteny pohja". Ja mä näin sen naamasta, et mä mokasin.

Lauri: Miten se reagoi?

Aino: Se sano "joo... no niin kai". Ja vetäyty.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Supercommunicators, Charles Duhigg.

Aino: Mä luin tän aika nopeesti, ja jotenkin koko ajan nyökytellen. Mikä on vähän epäilyttävää.

Lauri: Niin on. Yleensä se tarkottaa et kirja sanoo sulle sen mitä sä jo halusit kuulla.

Aino: Mut ei tää nyt ihan niin tuntunu. Tää tuntu enemmän siltä et joku nimeää sen, minkä sä oot itte mokannu sata kertaa.

Lauri: Duhigg ei muuten kirjota tätä viestintävalmentajana. Se on toimittaja, ja se on seurannu hyvin erilaisia keskustelupaikkoja.

Aino: Se CIA-kohta oli mulle vähän outo.

Lauri: Oli. CIA:n värväystä, NASAn valintoja, telkkarikäsikirjoittajia. Siellä se huomaa, et samoilla sanoilla voidaan käydä ihan eri keskustelua.

Aino: Mulle jäi se väite heti päähän.

Lauri: Se, ettei ratkaiseva taito oo sanoa asiaa selvemmin. Duhigg väittää, että yhteys syntyy siitä, että selvität... millasta kuulluksi tulemista toinen just silloin tarvii.

Aino: Eli pitää puhua vähemmän ja kysyä enemmän?

Lauri: Ei. Tai ei ihan. Se ei oo määrästä kiinni. Se on siitä, vastaatsä siihen keskusteluun mitä toinen oikeesti käy, vai siihen mitä sä luulet sen käyvän.

Aino: Ja jos toi pitää, niin se sunnuntai-illan puhelu vaikka äidin kanssa, joka jää aina jotenki vajaaks vaikka molemmat yrittää. Se ei johtuiskaan siitä et toinen on hankala. Vaan siitä et te olitte eri keskustelussa.

Aino: Mä haluun et tää pitää. Mut mua epäilyttää se, et miks tää tuntuu silti niin nololta tehdä ääneen. Mä tunnen itteni huijariksi.

Lauri: Millä tavalla?

Aino: No sillä, et se lähtee ittestään. Joku kertoo just jotain vaikeeta, ja sun suu on jo muodostamassa sitä "eli sä tunnet et" ennen ku toinen on edes lopettanu. Se alkaa ennen ku sä ehdit päättää.

Lauri: No pannaan se heti hankalaan huoneeseen.

Aino: Mä otan ekan. Lahdessa oli yks kattoremonttifirma.

Lauri: Kattoremontti. Sopivan korkee paikka epäonnistua keskustelussa.

Aino: Ja siellä työnjohtaja, sanotaan Mikko, päätti pitää aamun turvavartin vähän eri tyylillä. Se aloitti sillä et "miten te jaksatte, onks kotona kaikki hyvin".

Lauri: Aamu seittemältä. Telineet pystyssä.

Aino: Niin. Ja huone meni ihan jäykäks. Kukaan ei sano mitään, yks tuijottaa kahvimukia.

Lauri: Eli tää on se kohta missä haavoittuvuus ei toiminu. Mikko teki just niin ku moni viisas kirja neuvoo, ja silti se floppas.

Aino: Mut tää on just se mistä Duhigg on oikeessa. Ongelma ei oo et Mikko puhu tunteesta. Ongelma on et porukka tuli siihen vartiin käymään käytännöllistä keskustelua. Ne haluu tietää kuka menee nostimelle ja onks valjaat kunnossa.

Lauri: Ja Mikko toi siihen ihan toisen keskustelun.

Aino: Niin. Duhigg puhuis tässä tasoista. Jos huone yrittää ratkoa, miten päivä tehdään turvallisesti, ja sä kysyt yhtäkkiä kotimurheita, niin se voi tuntua siltä et joku vaihtoi lattian alta.

Lauri: Eli siellä oli kaks eri keskustelua päällekkäin, ja Mikko meni väärään.

Aino: Just.

Lauri: No Duhigg antas tähän työkalun. Se sanois Mikolle: selvitä mitä ihmiset haluu tältä keskustelulta.

Aino: Joo, ja siinä se kompastuu. Kuvittele et Mikko kysyy turvavartissa "mitä te haluatte tältä keskustelulta". Ne ois ihan varmoja et se on saanu pään sekasin.

Lauri: Hah. Niin. Tääl ei kysytä keskustelulta mitään.

Aino: Ei. Eli se periaate on oikee, mut se työkalu haisee. Suomalainen ei vastaa kysymykseen siitä mitä se haluu keskustelulta. Se vastaa siihen et koska päästään asiaan.

Lauri: Tässä kohtaa ajatus kuulostaa tältä: avoimuus ei todista yhteyttä, jos huone käy eri keskustelua.

Aino: Vähän julmaa muuten.

Lauri: On. Me puhuttiin siinä Daring Greatly -jaksossa, miten haavoittuvuus opettaa muille, miten sua saa lähestyä.

Aino: Niin puhuttiin.

Lauri: Tää tarkentaa sen ikävästi. Haavoittuvuus ei auta, jos huone ei oo samassa keskustelussa.

Aino: Mä mietin vaan, että jos avoimuus tulee väärään huoneeseen, niin onko se silloin... no. Entä jos sanat onkin ihan arkisia?

Lauri: Tampereen Työväen Teatteri, harjoitussali. Kohtaus jossa tytär tulee keittiöön ja sanoo isälle vaan "kahvi on valmista".

Aino: Pelkkä kahvi on valmista.

Lauri: Niin. Ja ohjaaja keskeyttää koko ajan, koska se ei toimi. Näyttelijä sanoo sen oikein, selkeesti, ja silti se on kuollut.

Aino: Mistä se jäi kiinni?

Lauri: Sit ohjaaja kysyy yhden kysymyksen. Ei siitä repliikistä, vaan: mitä toi tytär haluu et isä tekis sillä kahvilla.

Aino: Ja?

Lauri: Ja näyttelijä tajuu, ettei se tarjoo kahvia. Se pyytää lupaa olla se ihminen joka jätti isän aikoinaan. "Kahvi on valmista" tarkottaa "saanks mä olla yhä sun tytär vaikka mä lähdin".

Aino: Hassua. Se syvä kysymys osu, vaikka se ois turvavartissa ollu ihan kauhee.

Lauri: Niin, koska huone oli eri. Duhigg kutsuis tätä yhteensovittamisen periaatteeksi: yhteys syntyy kun molemmat on samalla tasolla.

Aino: Mut taso ei oo sama asia ku aihe.

Lauri: Just. Sanat oli "kahvi on valmista". Se oikee keskustelu oli kokonaan muualla.

Aino: Eli sä sanot et sanat voi näyttää yhdeltä asialta ja keskustelu olla ihan toisaalla.

Lauri: Joo. Ja sen takii sä et voi päätellä pelkistä sanoista, mistä tässä oikeesti puhutaan. Sun pitää löytää... se taso jossa toinen on.

Aino: Silloin myös Mikko selittyy uudestaan. Siellä kukaan ei sanonu ääneen et "me tarvitaan käytännön varmuutta". Mut se oli se keskustelu.

Lauri: Niin.

Aino: [hiljaa] Mä myönnän yhden jutun tähän väliin. Mä opettelin sen peilausjutun joskus. Sen et toistat omin sanoin mitä toinen sano. Ja mä tein sen kerran kaverille joka oli just eronnu. Sanoin tosi rauhallisesti "eli sä tunnet et koko ajan on lähteny pohja". Ja mä näin sen naamasta, et mä mokasin.

Lauri: Miten se reagoi?

Aino: Se sano "joo... no niin kai". Ja vetäyty. Mä luulin et mä kuuntelin täydellisesti, mut mä tein siitä tunteesta jonkun harjoituksen.

Lauri: Mmm.

Aino: Liian siistin. Se kuulosti siltä et mä esitän ymmärtävää.

Lauri: Toi on inhottavan tunnistettava.

Aino: Ja se on noloin osa. Mä tein just sen oikean työkalun, ja silti mä omistin sen keskustelun. Mä päätin et tää on tunnekeskustelu jossa minä olen se ymmärtävä, ja se sai vaan myötäillä.

Lauri: Eli vaikka sä osuit ehkä tasoon, sä johdit sitä yhä.

Aino: Niin. Mä yritin johtaa keskustelua, jota mä luulin kuuntelevani.

Lauri: Tai. Mä en oo ihan samaa mieltä siitä et työkalu on syyllinen. Se peilaus ei oo paha. Sä vaan teit sen ennen ku te olitte samassa keskustelussa.

Aino: Voi olla. Mut paperilla se näytti täydelliseltä ja huoneessa se oli kauhee. Sitä mä en pääse karkuun.

Lauri: Mä en saa siitä kiinni niin, et se tuomitsis peilaamisen kokonaan.

Aino: En mäkään ehkä kokonaan. Mut mä en halua antaa sille vapaakorttia vaan koska se kuulostaa hyvältä koulutuksessa.

Lauri: Okei. Siinä mä oon mukana.

Aino: Tää on muuten se ääniviestihetki.

Lauri: Mikä?

Aino: Kun joku yrittää vastata välittävästi, poistaa kolme versiota, koska eka neuvoo, toka lohduttaa liikaa ja kolmas kuulostaa siltä et hän on käyny kurssin.

Lauri: Ja lopulta lähtee vaan "joo".

Aino: Pelkkä joo.

Lauri: Ja joskus se on ainoo, joka ei valehtele.

Aino: Niin.

Lauri: Jos ajatus on nyt se, että kuuntelija voi yhä johtaa sitä mitä luulee kuuntelevansa, niin viedään se paikkaan jossa ei voi vaan tunnustella rauhassa. Tutkimusalus Aranda, Perämeri, yövuoro.

Aino: Eli paine päällä.

Lauri: Niin. Vuoropäällikkö huomaa et yks harjoittelija on tullu valkeeks. Nyökkää liian nopeesti kaikkeen, kädet vähän tärisee karttapöydän ääressä.

Aino: Mä nään ton liian hyvin.

Lauri: Kirjan looginen liike vois olla mennä siihen tunnekeskusteluun. "Hei, näytät siltä et toi otti koville, haluuksä jutella."

Aino: Mut odota. Jos se tekee sen koko miehistön kuullen, se vie siltä harjoittelijalta kasvot. Se tunne tulee yhtäkkii kaikkien pöydälle.

Lauri: Just. Ja se mitä päällikkö tekee on, et se vaan sanoo "käy hakeen mulle ne edelliset lukemat hyttiltä". Antaa sille puol minuuttia pois pöydän äärestä. Ei mainitse tunnetta sanallakaan.

Aino: Ja se on se osuma. Se huomas tasan oikein mitä toinen tarvii. Mut oikee vastaus oli olla tekemättä siitä näkyvää.

Lauri: Tää on se mitä Duhigg kutsuu superkommunikoijaksi. Ihminen joka saa toiset tuntemaan itsensä kuulluiksi. Mut huomaa, ettei se tässä näytä kuuntelevan ollenkaan.

Aino: Se näyttää vaan käskyttämiseltä.

Lauri: Niin. Ei kysymystä, ei nyökkäilyä, ei sitä pehmeää ääntä.

Aino: Ja silti se voi olla tarkempaa ku pehmeä ääni.

Lauri: Tässä mun pitää kysyä se vaikee. Onks toi tarkkaa yhteyttä, vai päättääkö se päällikkö toisen puolesta mitä se tuntee?

Aino: ...niin. Koska entä jos harjoittelija ois halunnu sanoa sen ääneen.

Lauri: Se on oikee vaara. Jos se siirto on vaan kätevä tapa väistää toisen tunne, niin se on kylmä.

Aino: Mä en silti ihan niele tota. Siinä on liian helppo tehdä jalosta hiljaisuudesta tapa olla kysymättä mitään.

Lauri: Totta. Mut joskus kysymys keskellä miehistöä ei anna toiselle tilaa. Se ottaa sen tilan pois.

Lauri: Eron näkee ehkä siitä, kelle se siirto on tehty. Tekikö päällikkö sen siks et sille ittelle ois ollu kiusallista, vai siks et harjoittelija sais koota ittensä ilman yleisöä.

Aino: Mä pidän tosta, mut en oo ihan rauhassa sen kanssa.

Lauri: En mäkään. Mutta se rajaa jotain. Joskus oikea osuma on hiljainen. Se ei välttämättä ole väistö, jos se suojaa toista eikä sua.

Aino: Mä yritän saada tästä kiinni. Mikko päätti väärän huoneen. Minä päätin kaverin tunnetason. Päällikkö taas ehkä päätti oikein, ehkä liikaa. Mikä näissä on sama?

Lauri: Onko se jotain siihen suuntaan, että sä et saa päättää yksin, mistä keskustelussa on kyse?

Aino: Joo, mutta sanoisin arkisemmin. Sä et päätä yksin, mistä tässä puhutaan.

Lauri: Toi on parempi.

Aino: Se vähän ärsyttää mua, koska se myös rajoittaa sitä mun hyvää aikomusta.

Lauri: Ja mun mielestä se ei silti tuomitse työkalua. Siitä mä pidän kiinni.

Aino: Niin. Ei me olla siitä ihan samassa paikassa.

Lauri: Ei olla. Mutta ajatuksena toi kestää.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Se on lyhyemmillään tää: sä et päätä yksin, mistä tässä puhutaan.

Aino: Joo.

Lauri: Se jää päähän. Eikä se kuulosta tekniikalta.

Aino: Sulle jäi vielä se, ettei työkalu ollu mun mokan syy.

Lauri: Jäi. Ja siitä mä pidän kii. Mut se ei muuta tätä ajatusta.

Aino: Ei muutakaan. Katsotaan se yhdessä kohdassa.

Lauri: Se yksi ajatus ihmissuhteisiin kirjasta Supercommunicators on: Sä et päätä yksin, mistä tässä puhutaan.

Aino: Niin.

Aino: Se hetki kun veli soittaa ja kysyy saaks lainata peräkärryä.

Lauri: Ihan tavallinen käytännön pyyntö.

Aino: Niin. Ja sä kuulet jonku väsyneen pohjan siellä äänessä. Vanha sä kysyis heti "hei onks kaikki ookoo".

Lauri: Ja se sanois "joo joo" ja lopettais nopeemmin, koska sä päätit jo et tää on tunnekeskustelu.

Aino: Nyt sä pysyt peräkärryssä. Sopiiks vetokoukku, mihin aikaan, painaaks ne laudat liikaa. Pyörität niitä kärryn avaimia pöydällä ja annat hiljaisuuden olla vähän kömpelö.

Lauri: Ja vasta myöhemmin se sanoo itse: "no itse asias mä muutan ens kuussa pois".

Aino: [tajuten] Sun ei tarvinnu kaivaa sitä. Se sai itse päättää, milloin se keskustelu vaihtuu.

Lauri: Sä et päätä yksin, mistä tässä puhutaan. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Tuo peräkärry jää ärsyttävällä tavalla päähän.

Lauri: Niin jää. Hyvä kuunteleminen ei aina näytä siltä, että joku tekee paljon.

Aino: Ehkä se on se vähän vaivaannuttava lupa: olla hetki päättämättä toisen puolesta.

Lauri: Jos tää sai jonkun oman keskustelun näyttämään erilaiselta, tilaus, jako tai arvio auttaa muita löytämään Se yksi ajatus -podcastin.

Aino: Kuullaan.