Bullshit Jobs (David Graeber): Kun tyhjä pitää saada kuulostamaan työltä

Lauri: Yksi näyttö pitää siirtää. Alle kymmenen metriä, seinältä toiselle.

Aino: Ja sitä ei voi vaan... kantaa?

Lauri: Ei. Tehdään palvelupyyntö. Se menee tikettijonoon. Jono ohjaa sopimuskumppanille Vantaalle. Joka aikanaan lähettää jonkun siirtämään sen näytön.

Aino: Okei mut nyt mä pysähdyn. Koska tää on liian helppo. Mitä jos se reitti ei ole naurettava?

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Bullshit Jobs, David Graeber.

Aino: Mä huomasin lukiessa, että tätä on melkein vaikee sanoa ääneen suomeksi.

Lauri: Niin että...

Aino: No että oma työ on turhaa. Se kuulostaa heti joko valitukselta tai siltä että haukkuu jotain ammattikuntaa. Ja silti se tuntu just siltä kohdalta minkä takia tää kannatti lukea.

Lauri: Graeber oli antropologi. Hän oli tutkinut velkaa, byrokratiaa ja työn moraalista historiaa, ja sit hän näki ihmisten omissa työpuheissa... yhden oudon kohdan.

Aino: Minkä?

Lauri: Että ne ei puhunu vain siitä että työ on raskasta. Vaan siitä että se on... tyhjää. Ja sitä piti silti puolustaa.

Aino: Okei, mut mikä se varsinainen lupaus lukijalle on?

Lauri: Että jos sun työ tuntuu turhalta, se ei välttämättä tarkoita että sä oot laiska tai kiittämätön. Sut on voitu asettaa rooliin, jossa työn sisältö on arvon esittämistä.

Aino: Ei sen tuottamista.

Lauri: Niin.

Aino: Eli kirja antaa luvan uskoa omaa kokemusta. Ettei se ole asennevika.

Lauri: Että se voi olla havainto rakenteesta.

Aino: Ja se on vapauttavaa. Se hetki kun sukujuhlissa joku kysyy mitä sä oikeasti teet, ja sä huomaat selittäväsi sen organisaation kautta. Ryhmät, prosessit, vastuualueet. Etkä sitä mikä oikeasti muuttuu.

Lauri: Mä toivon että tästä jää jotain tarkempaa kuin pelkkä lupa valittaa. Koska se lupa on... vaarallisen helppo.

Aino: Niin. Katsotaan mitä sille tapahtuisi, jos se viedään heti yhteen vähän noloon työpaikkahuoneeseen.

Aino: Jos Graeberin lupaus pitää, niin työntekijän oma turhuuden tunne voi olla havainto rakenteesta, ei vain huono asenne. Otetaan hämeenlinnalainen vakuutusyhtiö. Pentin laatikko organisaatiokaaviossa on pienempi kuin naapurialueen johtajan. Ja sit perustetaan uusi ryhmä, asiakaskokemuksen kehittäminen, vaikka kaikki tietää että puhelinjonon ongelma ratkeaisi yhdellä lisävuorolla.

Lauri: Mut sehän on vaan huonosti johdettu. Ei välttämättä turha työ.

Aino: Ei, kuule, tää on just Graeberin kohta. Hän ei tarkoita paskaduunia, siis raskasta tai huonosti palkattua työtä. Hän tarkoittaa palkkatyötä, jonka tekijäkin epäilee tyhjäksi, mutta jonka pitää näyttää tarpeelliselta.

Lauri: Okei.

Aino: Ja tässä kukaan ei ole välttämättä paha. Asema vaan näkyy alaisina, budjettina, prosesseina. Mitä enemmän laatikoita sun alla, sitä isompi sä oot. Graeber kutsuu sitä manageriaaliseksi feodalismiksi. Hovi. Sulla on hovi.

Lauri: ...okei. Eli se ryhmä ei synny siitä että joku haluaa kiusata. Se syntyy siitä että rakenne palkitsee koon.

Aino: Niin. Eikä se puhelinjono liiku silti minnekään.

Lauri: Tää on ärsyttävän vahva kohta kirjassa. Suomalainen hovi, joka näyttää PowerPointilta.

Aino: hah. Eikä kukaan kumarra, kaikki vaan varaa kokouksen.

Lauri: Tämän jakson ajatus syntyy ehkä tästä: työ voi näyttää asemaa ennen kuin se liikuttaa mitään.

Aino: Pidä toi. Ja tää on muuten eri kuin se mitä siitä Deep Work -jaksosta jäi käteen. Siellä kysyttiin näyttääkö ihminen vain olevansa paikalla. Tässä koko rooli voi olla rakennettu todistamaan arvoa.

Lauri: Jos ajatus on nyt, että työ voi näyttää asemaa ennen kuin se liikuttaa mitään, niin entä kun kyse ei ole statuksesta ollenkaan. Otetaan Lahti. Päijät-Hämeen keskussairaala.

Aino: Kerro.

Lauri: Yksi näyttö pitää siirtää. Alle kymmenen metriä, seinältä toiselle.

Aino: Ja sitä ei voi vaan... kantaa?

Lauri: Ei. Tehdään palvelupyyntö. Se menee tikettijonoon. Jono ohjaa sopimuskumppanille Vantaalle. Joka aikanaan lähettää jonkun siirtämään sen näytön.

Aino: Vantaalta asti yhden näytön takia.

Lauri: Vantaalta asti. Sieltä voisi yhtä hyvin tilata sen kuusta.

Aino: Ja sillä välin se näyttö on siinä seinällä. Joku hoitaja katsoo sitä joka aamu ja tietää että sen pitäisi olla tuossa toisella seinällä, mutta ei saa koskea siihen. Käsi melkein nousee, ja sit laskee.

Lauri: Tää on just kirjan juttu. Graeberilla on näille tyypeille nimet. Boks tikers, ne jotka tuottaa todisteen että jokin tehtiin. Se tiketti ei siirrä näyttöä. Se todistaa että näyttö siirrettiin... oikeaa reittiä.

Aino: Okei mut nyt mä pysähdyn. Koska tää on liian helppo.

Lauri: Miten niin?

Aino: Sairaala. Mitä jos se reitti ei ole naurettava? Mitä jos se on se syy, minkä takia kukaan ei vahingossa irrota happikonetta luullen sitä näytöksi.

Aino: Eli se tiketti ei ehkä ole turha. Se voi olla vastuun kieli. Kuka kosketti, kuka vastaa, kenen omaisuutta. Sairaalassa.

Lauri: Mut Graeber sanoisi, että tota perustelua voi aina keksiä. Ulkopuolinen keksii aina hienon syyn. Vastuu, turva, jäljitettävyys. Se on just se mekanismi, jolla turha työ tehdään... ymmärrettäväksi.

Aino: Niin mut nyt sä teet sen virheen, mistä kirja itse varoittaa. Sä nimeät ulkoa. Sä et tee sitä työtä. Mistä sä tiedät kumpi se on: tyhjä rituaali vai ohut lanka, joka pitää ne sata laitetta erillään?

Lauri: Mä silti ajattelen, että jos yhden näytön takia odotetaan Vantaata, joku siinä on pielessä.

Aino: Varmasti. Mutta pielessä ei vielä tarkoita turhaa. Se voi olla hidas, kallis ja ärsyttävä tapa tehdä tarpeellinen asia.

Lauri: ...okei. Tossa on ero, jonka mä menin ohi.

Aino: Mikä ero?

Lauri: Se hoitajan turhautuminen siihen tikettiin on aito. Mutta se ei vielä kerro onko työ turhaa. Se voi kertoa, että tehtävä on oikea ja reitti... järjetön.

Aino: Eli tunne ja syy ei ole sama asia.

Lauri: Ei. Mä luulin että ne on. Ne ei ole.

Aino: Mut tää on se kiusallinen kohta. Voiko sama homma olla yhtä aikaa täysin järjetön esitys ja silti se asia, joka pitää huolen ettei jotain tärkeää rikota?

Lauri: ...mm. Joo. Ja sitä ei eroteta katsomalla. Sen erottaa vasta se, joka tietää mitä se yksi liite tai kuittaus oikeasti liikuttaa.

Aino: Eli se ei ole vain asema vastaan vaikutus.

Lauri: Ei. Tähän ajatukseen tuli joku toinen reuna. Työ voi tehdä jotain. Tai se voi todistaa, että joku teki.

Aino: Ja sit on se huonompi versio, missä se vain näyttää siltä?

Lauri: Niin. Ja ulkoa ne menee helposti sekaisin.

Aino: Pentin kaaviossa se oli esitys. Tässä tiketti voi olla todistus, mutta myös huono naamio esitykselle.

Lauri: Just. Ja siksi se pitää sanoa varovaisemmin. Ei "tää on turhaa", vaan: mitä tässä oikeasti liikkuu, ja kuka tietää sen?

Aino: Joo. Tähän toi vei.

Aino: Ja mä huomaan ittessäni tän. Kun joku kysyy mitä mä teen, mä kuulen miten suu alkaa luetella niitä ryhmiä joissa mä istun ennen kuin ehdin päättää mitä sanon. En sitä mitä niissä tapahtuu. Mä kuvaan kaavion, en vaikutusta.

Aino: Ja se on noloa just siksi, että mä tiedän tekeväni sen samalla.

Lauri: Tästä tuli muuten mieleen, mä näin kerran sairaalalaitteessa omaisuustarran joka oli niin pitkä, että ihan tavallinen näyttö näytti avaruusaseman varaosalta.

Aino: Mut toi ajatus, että ulkoa ne näyttävät samalta. Pitääkö se kun ihmiset oikeasti puhuu toistensa töistä?

Lauri: Mitä tarkoitat?

Aino: Porin linja-autoaseman kahvila. Esa juo kahvia ja sanoo että Kelan paperinpyöritys on just sitä mitä Graeber tarkoittaa. Pelkkää lomakkeen siirtelyä.

Lauri: Ja se kuulostaa heti oikealta. Boks tikkeri.

Aino: Niin. Ja sit Maija nostaa katseen munkista. Ja sanoo että yksi hakemus, yksi oikea liite siinä, käynnisti vaikeasti vammaisen lapsen kuljetuksen ajoissa. Sen lapsen maanantai muuttui yhdestä liitteestä.

Lauri: ...ja Esa ei tiedä sitä. Hän näkee kuoren.

Aino: Tää on se kohta, missä kirja melkein kääntyy itseään vastaan. Graeber antaa kielen. Ja sillä samalla kielellä on tosi helppo potkia kasvotonta virkailijaa.

Lauri: Mutta kirjan oma ehto pysäyttää Esan. Graeber sanoo koko ajan, että paras havaitsija voi olla tekijä itse. Ei ulkopuolinen, joka ärtyy... kuoreen.

Aino: Eli kirja oikeastaan suojaa Maijaa.

Lauri: Niin. Esalla ei ole sitä oikeutta. Maijalla on. Maija saa sanoa, että puolet hänen raporteistaan on turhia. Esa ei saa sanoa sitä Maijan puolesta.

Aino: Ja se mitä Graeber kutsuu henkiseksi väkivallaksi, spiritual violence, ei tapahdu Esalle joka pilkkaa. Se tapahtuu sille, joka pakotetaan tekemään työtä jonka tietää tyhjäksi, ja silti puhumaan siitä kuin se olisi tärkeää.

Lauri: Eli pahin kohta ei ole se turha tehtävä. Se on se hetki, kun ihminen tietää sen ja joutuu silti esittämään ettei tiedä.

Aino: Tämän jakson ajatus on nyt vähän raaka, mutta ehkä: ulkopuolinen näkee työstä ensin vain esityksen.

Lauri: Melkein. Mutta jos tekijä ei ole mukana, siitä puuttuu se tärkein kohta. Se että joku tietää, liikkuiko mikään.

Aino: Tekijä tietää, liikkuuko työssä mikään. Muille näkyy ensin esitys.

Lauri: Joo. Se ei ole lupa pilkata. Se on lupa uskoa omaa havaintoa ja samalla kielto leimata toista ulkoa.

Aino: Vaikka... toi vakuutusyhtiön ryhmä. Sen mä melkein haluaisin sanoa ulkoa turhaksi.

Lauri: Etkä uskalla. Sä et tiedä mitä se ryhmä joutuu raportoimaan ylöspäin pysyäkseen olemassa.

Aino: ...mä jään tohon vähän eri mieltä. Joku raja siinä on, mutta en mä sitä nyt vedä.

Lauri: Ei ehkä tarvitse vielä.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Aino: Jotain tällaista: "Vain tekijä tietää onko työ tyhjää, muille näkyy pelkkä esitys, eikä sitä saa nimetä ulkoa."

Lauri: Liian pitkä. Ja siinä on kaksi ajatusta tungettu yhteen.

Aino: Niin on.

Lauri: Tää oli alussa "asema ennen vaikutusta". Sitten tuli todistus. Ja nyt se osuu siihen, kuka näkee. Ota se osa.

Aino: "Tekijä tietää, liikkuuko työssä mikään. Muille näkyy esitys."

Lauri: Joo. Tää jää päähän, eikä se kuulosta ohjeelta.

Aino: Ja se raja jää. Milloin ulkopuolinen sittenkin saa sanoa. Sitä me ei tällä ratkaista.

Lauri: Ei. Katsotaan se yhdessä tilanteessa.

Lauri: Se yksi ajatus työhön kirjasta Bullshit Jobs on:

Lauri: Tekijä tietää, liikkuuko työssä mikään. Muille näkyy esitys.

Aino: Se perjantai-iltapäivä kun kirjoitat palaverimuistioon "jatkotoimenpiteet sovittu", ja tiedät ettei mitään sovittu. Sama asia siirtyy ensi viikkoon.

Lauri: Ja sä tiedät sen. Se on sun kohta. Sun muistio, sun tyhjyys.

Aino: Mut sit sä katsot sitä kollegaa kaksi pöytää sivummalla, joka kirjoittaa täsmälleen saman rivin. Ja sä et tiedä onko sen rivi yhtä tyhjä.

Lauri: Koska sä näet sen kuoren. Et sitä mitä sen rivin takana liikkuu.

Aino: Niin. Sä saat sanoa omasta, että se oli esitystä. Sä et saa sanoa sitä hänen puolestaan.

Lauri: Tekijä tietää, liikkuuko työssä mikään. Muille näkyy esitys. Siinä oli se yksi ajatus.

Lauri: Se Maija jäi mun mieleen. Se katse munkista.

Aino: Niin. Helppo vitsi, ja sit joku tietää mitä yksi liite muutti.

Lauri: Eikä me saatu sitä rajaa vedettyä. Milloin sen ulkoa saa sanoa. Graeber kirjoitti toisaalla enemmän siitä, miksi säännöt ja lomakkeet ovat niin sitkeitä. Ehkä se on joskus toinen ilta.

Aino: Joo. Otetaan se silloin.

Aino: Jos tää jäi kiinni johonkin omaan työpuheeseen, tilaus, jako tai arvio auttaa Se yksi ajatus -podcastia löytymään.

Lauri: Kuullaan.