Seeing Like a State (James C. Scott): Kun vanha onnistuminen ei päästä varoitusta sisään

Aino: Suomussalmi. Marja-asema, metsän reunassa. Malee poimii, on poiminu koko kesän. Ja siellä on perinteisesti tää "reilu ämpäri" -tapa — ostaja katsoo ämpäriä ja sanoo paljonko siitä maksetaan. Paikallinen tapa. Lämmin sana.

Lauri: Ja se lämmin sana on se, jonka takana voi olla mitä vaan. Kuka päättää mikä on reilu? Se ostaja, jonka kieltä Malee ei puhu, ja jonka pihalla Malee seisoo.

Aino: Just. Ja sitten siellä on se digitaalinen vaaka. Kylmä. Kilo on kilo. Malee laittaa ämpärin siihen, ja odottaa et numero asettuu —

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Seeing Like a State, James C. Scott. Siis Siing Laik a Steit.

Aino: Tää oli rankempi ku mä luulin. Mä luulin etukäteen et tää on semmonen perinteinen byrokratiakritiikki.

Lauri: Niin minäkin. Ja se ei ole. Se on jotenkin ikävämpi. Ei se sano et lomake on tyhmä. Se sanoo et lomake on usein ihan välttämätön — ja silti.

Aino: Scott ei muuten kirjoita tätä ihan ulkopuolelta. Hän on tutkinu talonpoikaisyhteiskuntia, verotusta, kartoitusta, hallintoa — sitä kohtaa missä virallinen järjestelmä kohtaa ihmisen, jonka arki ei mahdu ruutuun.

Lauri: Joo. Ja mikä mulle jäi päähän oli se, että mä odotin sen sanovan "valtio paha, kyläläiset viisaita". Se ei sano. Se torjuu senkin lukutavan.

Aino: Mä olisin halunnu sen helpon version, ja en saanu.

Lauri: Sanotaan se lupaus suoraan. Scott väittää että pahimmat hallinnon katastrofit ei synny siitä, että vallalta puuttuu järkevä suunnitelma. Ne syntyy siitä, että sillä on suunnitelma, joka on tarpeeksi voimakas ja tarpeeksi yksinkertainen... kirjoittaakseen yli sen paikallisen tiedon, joka oikeasti pitää systeemin pystyssä.

Aino: Eli ongelma ei oo se että virallinen kuva on olemassa. Ongelma alkaa kun siitä tulee niin vahva, ettei mikään ulkopuolelta enää korjaa sitä.

Lauri: Ja samalla — Suomessa toi on vaikea ajatus, koska me ollaan aika hyviä virallisissa kuvissa.

Aino: Niin. Jos tää pitää, niin se hetki kun sä menet päivystykseen tajuttoman läheisesi kanssa ja hoitaja löytää lääkelistan sekunnissa henkilötunnuksella — siinä se sama luettavuus pelastaa hengen. Mä toivon että tästä jää joku ajatus joka ei oo vihainen järjestelmille. Mä oon vähän kyllästyny siihen et fiksu on aina se joka epäilee systeemiä.

Lauri: Otetaan se sieltä päivystyksestä sitten. Koska siellä se ei oo paha.

Aino: Ei niin. Mä luulen et me molemmat halutaan vetää tää heti siihen et "lomake ei näe ihmistä". Ja sit Raaseporin terveyskeskuksessa Eero, seitkytkahdeksän, ei pysty puhumaan. Hoitaja näppäilee henkilötunnuksen, ja ruudulle tulee se lista. Verenohennuslääke. Ja koko huone niinku hengittää ulos yhtä aikaa.

Lauri: Eli täällä se pelkistys on se, mikä estää virheen. Ilman sitä koodia kukaan ei tiedä mitä Eerolle saa antaa.

Aino: Tää on se Scottin sana, legibility — ledžibiliti, luettavuus. Valtio tekee ihmisestä luettavan, ja juuri se luettavuus on tässä armollista. Eero ei oo siellä kukaan jonka naapuri tuntee. Hän on numero. Ja numero pelastaa.

Lauri: Mä melkein odotin et sä sanot nyt "mutta". Sä et sano "mutta".

Aino: En vielä. Koska tää on se kohta missä Scott on rehellinen. Hän ei oo luettavuutta vastaan. Hän sanoo et se on usein hoivan, oikeuksien ja nopeuden ehto. Yhdenvertainen sääntö suojelee sua siltä että sun kohtalo riippuis siitä tunteeko sut joku.

Lauri: Okei. Eli tämän jakson ajatus lähtee siitä, että sama pelkistys voi palvella ja sokaista. Se palvelee silloin kun se vielä ottaa vastaan sen, mitä yksittäinen tapaus kertoo.

Aino: Niin. Hyvä pelkistys palvelee niin kauan ku tapaus saa vielä vastata sille. Pidetään se tossa.

Lauri: Mut nyt mä haluan rikkoa ton. Koska toi olettaa et sä huomaat sen hetken kun se lakkaa kuulemasta. Ja Scottin pahin tapaus on just se, ettet huomaa. Mä mietin Saksan metsiä, niitä joista hän kirjoittaa, mut otetaan se Suomesta. Janakkala.

Aino: Anna mennä.

Lauri: Kuusikko. Joskus kuuskytluvulla istutettu yhtä lajia, suorat rivit, kaikki samanikäistä. Helppo laskea, helppo hakata, helppo myydä.

Aino: Ja kukaan siinä kohtaa ei koe olevansa sokea.

Lauri: Ei. Koska se toimi. Se maksoi katon. Se maksoi traktorin. Se on perheen muistissa todiste siitä että näin kuuluu tehdä.

Aino: Eli se ei oo virhe joka näkyy heti. Se on ratkaisu joka onnistuu ensin.

Lauri: Just. Ja nyt siinä toisessa kierroksessa on Anssi. Metsänhoitoyhdistyksen ilta, käyrä seinällä — ei mikään propaganda, vaan se sukupolven todistusaineisto. Ja joku puhuu kirjanpainajakuoriaisesta, sekametsästä, siitä että yhden lajin pelto kaatuu kerralla. Ja Anssin kynä on jo siinä tilauslomakkeen päällä. Neljätuhatta kuusentainta.

Aino: Se kynä on jo siinä ennen ku ajatus ehtii mukaan.

Lauri: Niin. Koska varotus kuulostaa teorialta, ja vanha kuusikko maksoi katon.

Aino: Eli se mētis — meetis, se maaperän, rinteen, kosteuden, kuoriaisen tieto — se on olemassa siinä huoneessa. Mut sitä vastaan on yhden onnistuneen kierroksen todiste.

Lauri: Mä en osaa vielä nimetä mikä siinä petti. Sano sä.

Aino: Sä tarkotat et kuoriainen paljastaa et malli oli väärä?

Lauri: Ei. Tai... ei väärä.

Aino: No?

Lauri: Se oli oikein ekalla kierroksella. Se on se hankala osa.

Aino: Niin, koska silloin sitä puolustetaan muistolla, ei enää pelkällä laskelmalla.

Lauri: Joo. Ja ehkä just ensimmäinen onnistuminen kouluttaa katsomaan ohi siitä, mitä malli ei laske.

Aino: Hyh. Eli ajatus ei voi enää olla pelkkä "saako tapaus vastata". Sen pitää sanoa et pelkistys muuttuu vaaralliseksi erityisesti silloin kun se on juuri tuottanut todisteen itsestään.

Lauri: Niin. Scott antaa tähän muuten yhden työkalun. Hän sanois: pidä se peruutettavissa. Älä tee semmosta jota ei voi perua.

Aino: Toimiiko se tossa metsässä?

Lauri: Osittain. Kuusikko on neljäkymmentä vuotta. Sitä ei peruta. Mut just siksi se sääntö osuu — se sanoo et tunnista mikä päätös on semmonen jota et saa takasin, ja siellä ole varovaisempi. Se ei pelasta Anssia, mut se kertoo missä kohtaa pitäs hidastaa.

Aino: Mä tunnistan tän muuten ihan itestäni, vähän nolosti. Mä muutin kerran, ja siinä muuttoilmoituksessa oli ne ruudut, eikä yhtäkään sille missä mä oikeesti nukuin. Mä laitoin sen mikä oli lähimpänä totuutta. Ja vuoden ajan posti, vakuutus, kaikki paperi tuli osoitteeseen jossa mä en asunu. Ja kukaan ei tehny mitään väärin. Mä vaan mahduin ruutuun joka ei ollu mun.

Lauri: Ja sä et valittanut, koska se melkein oli totta.

Aino: En. Se melkein-totta on pahin.

Lauri: Niin. Ja ehkä just noin se kuva lakkaa kuulemasta. Ei kukaan sulje mitään. Todellisuus vaan ei enää viitti vastata.

Lauri: Mä yritin äsken taitella tota metsäkarttaa takasin siihen muovitaskuun mistä mä sen otin, ja se ei mene. Se on kerran auki revitty ja nyt se on aina vähän väärän kokonen.

Aino: Onko se muuten se Janakkalan kartta?

Lauri: On.

Aino: Okei. Mut nyt mä haluan kokeilla tota ajatusta toisesta suunnasta, koska tähän asti me ollaan tehty paikallisesta tiedosta sankari.

Lauri: Niin ollaan. Ja se on vaarallista.

Aino: Suomussalmi. Marja-asema, metsän reunassa. Malee poimii, on poiminu koko kesän. Ja siellä on perinteisesti tää "reilu ämpäri" -tapa — ostaja katsoo ämpäriä ja sanoo paljonko siitä maksetaan. Paikallinen tapa. Lämmin sana.

Lauri: Ja se lämmin sana on se, jonka takana voi olla mitä vaan. Kuka päättää mikä on reilu? Se ostaja, jonka kieltä Malee ei puhu, ja jonka pihalla Malee seisoo.

Aino: Just. Ja sitten siellä on se digitaalinen vaaka. Kylmä. Kilo on kilo. Malee laittaa ämpärin siihen, ja odottaa et numero asettuu. Ja sillä hetkellä hänen ei tarvitse ymmärtää yhtään mitään ostajan "reilusta ämpäristä". Hän näkee numeron.

Lauri: Eli tässä luettavuus palaa ihan eri muodossa. Ei rekisterinä, vaan kilona. Kylmä standardi on se ainoa tarkistus, jonka heikompi osapuoli saa.

Aino: Ja tää on mun mielestä se kohta missä helppo lukutapa kaatuu. Mitä Scott sanois tähän? Hän ei sanois "luota paikalliseen". Hän erottaa paikallisen tiedon ja paikallisen vallan. Reilu ämpäri ei oo mētistä — ei oo tietoa kuoriaisesta tai maaperästä. Se on harkintavaltaa jolla ei oo tarkistusta.

Lauri: Eli ajatus ei voi olla "virallinen vastaan paikallinen". Malee on turvallisempi sen kylmän kilon kanssa kuin sen lämpimän tavan kanssa.

Aino: Mut tässä mä en taivu ihan loppuun asti. Koska sä sanot et vaaka on tarkistus. Mä sanon et joskus sen vahvuus on just se, ettei vahvempi osapuoli pääse sitä vääntämään. Ostaja ei voi neuvotella kilon kanssa. Paikallinen korjattavuus olis tässä huono asia.

Lauri: Hmm. Niin. Eli se ei oo et kuka tahansa saa korjata. Vaan et todellisuus pääsee jotenkin vastaamaan — myös silloin kun ihmisellä ei oo asemaa vastata itse.

Aino: Mä en oo varma onko toi sama asia.

Lauri: Ei ehkä ole.

Aino: Mä jätän sen auki. Mun mielestä joskus paras systeemi on se jota vahvempi ei pääse vääntämään.

Lauri: Okei, jätetään se auki. Mä en saa tota ihan siististi samaan lauseeseen. Mut tämän jakson ajatus alkaa olla siinä, että pelkistys saa ohjata vain jos todellisuus voi vielä vastata sille.

Aino: Päivystyksessä se vastaa lääkelistan kautta. Metsässä se yrittää vastata kuoriaisen kautta, mutta vanha onnistuminen peittää sen.

Lauri: Ja marja-asemalla se vastaa kilona. Vaikka mä pidän yhä kiinni siitä, että joskus sen kilon pitää olla aika jäykkä.

Aino: Joo. Jos vastauskanavaa ei ole, pelkistys ei enää palvele. Se alkaa päättää.

Lauri: Okei. Meillä on se yksi ajatus melkein käsissä. Mikä se on lyhyimmillään?

Aino: Ensimmäinen yritys... pelkistys saa ohjata vain niin kauan kuin todellisuus pääsee yhä korjaamaan sitä.

Lauri: Liian pitkä. Ja "korjaamaan" kuulostaa siltä että aina pitää päästä säätämään. Maleen vaaka ei toimi siksi että sitä säädetään, vaan siksi että siihen voi vastata: paljonko tässä oikeasti on.

Aino: Joo. Sano se sillä.

Lauri: Pelkistys saa ohjata, jos todellisuus voi vielä vastata.

Aino: ...Niin.

Lauri: Mä olisin halunnu siihen sen, että se on vaarallisin juuri onnistumisen jälkeen. Mut se ei mahdu.

Aino: Ei tarvi mahtua. Näytetään se erikseen.

Lauri: Se yksi ajatus järjestelmien suunnitteluun kirjasta Seeing Like a State, Siing Laik a Steit, on:

Lauri: Pelkistys saa ohjata, jos todellisuus voi vielä vastata.

Aino: Mä otan tähän semmosen mitä me ei käsitelty. Aurausreitti. Pikkukunta, sama reitti vuosia. Se on optimoitu, se toimii, valtuustossa kehutaan että lumenauraus on niitä asioita jotka tässä kunnassa oikeasti pelaa.

Lauri: Ja se voi olla ihan totta.

Aino: Onkin. Sit tulee uusi koulukuljetusjärjestely, pysäkki siirtyy kaksisataa metriä, ja seiska-aamuna yks lapsi seisoo väärässä pimeässä risteyksessä, koska auraus menee edelleen sen vanhan reitin mukaan.

Lauri: Ja kun joku sanoo sen aamupalaverissa, vastaus on: "tää reitti on toiminut kaksikymmentä vuotta."

Aino: Just se. Reitti saa ohjata aurausta — totta kai saa, muuten kukaan ei ehdi mihinkään. Mut jos siihen ei enää mahdu sitä yhtä uutta pysäkkiä, todellisuus ei pääse vastaamaan. Silloin hyvä reitti alkaa ohittaa sen, mitä varten se oli olemassa.

Lauri: Pelkistys saa ohjata, jos todellisuus voi vielä vastata. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mulle jäi se Eeron lääkelista ja Maleen vaaka samaan päähän. Kaksi kylmää järjestelmää, eikä kumpikaan tuntunut kylmältä siinä hetkessä.

Lauri: Niin. Se on ehkä se epämukava kohta. Mä en halua pois siitä järjestyksestä. Mä haluan vaan tietää, missä kohtaa se lakkaa kuulemasta.

Aino: Ja ehkä sitä ei tiedä ilman että joku saa sanoa vastaan.

Lauri: Jos tää jakso toi mieleen jonkun ihmisen, joka puolustaa mallia kiivaimmin juuri sen jälkeen kun se kerran toimi — jaa Se yksi ajatus -podcastin jakso hänelle.

Aino: Kuullaan.