Together (Vivek H. Murthy): Kun kutsu kuulostaa säälinä

Aino: Mikko, Myyrmäessä. Neljäkymppinen. Naapuri on huomannut et Mikko on aina yksin, ja jättää lapun: meillä on pelipölinät lauantaina, tuu jos kaipaat seuraa. Ystävällistä. Ja Mikko lukee sen, ja se ainoo mikä jää mieleen on ne kaks sanaa. Jos kaipaat.

Lauri: Mm.

Aino: Eli ne on huomannut. Mä oon nyt se jota säälitään. Ja sit ku se ovikello oikeesti soi, Mikon käsi on jo menossa siihen et en mä jaksa nyt, ennen ku se tietää kuka siellä on.

Lauri: Se muuttuu Mikolle todisteeksi—

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Together, Vivek Murthy.

Aino: Mä myönnän et mä avasin tän vähän käsivarsi suorana. Otsikossa lukee yhteyden parantava voima, ja mä ajattelin heti et okei, nyt tullaan sanomaan et mee ihmisten ilmoille.

Lauri: Niin. Se on se ekan sivun refleksi. Mut sit se ei ihan ollutkaan se kirja.

Aino: Mistä se kirjoittaa, siis miksi hän ottaa tän niin vakavasti?

Lauri: Murthy oli Yhdysvaltain ylin lääkäri, semmonen kansanterveysvirkamies. Se kierteli maata katsomassa riippuvuutta, väkivaltaa, masennusta.

Aino: Aika isoja asioita.

Lauri: On. Ja sen mukaan niiden kaikkien alta löytyi yllättävän usein sama juttu. Ihmiset sanoi olevansa muista erillään.

Lauri: Ja mulle siitä jäi päähän yks erottelu. Että yksinäisyys ja yksin oleminen ei oo sama asia. Mä luulin et kirja sotkis ne, mut se tekee siitä koko jutun.

Aino: Sano se väite niin ku se on.

Lauri: Murthy väittää et yksinäisyys ei oo luonnevika. Se on signaali, vähän niin ku nälkä — vaje sen yhteyden välillä mitä ihminen tarvii ja mitä se oikeesti saa.

Aino: Eli se ei vielä sano et ihminen tekee jotain väärin.

Lauri: Niin. Ja se ei korjaannu sillä et kerää lisää ihmisiä ympärille, vaan sillä et saa yhden oikean yhteyden. Sellaisen missä ei tarvitse jotenkin todistaa et kuuluu mukaan.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein — sun ympärillä voi olla täysi pöytä ihmisiä ja sä oot silti yksinäinen. Ja sä voit olla yksin koko illan etkä yhtään.

Lauri: Just niin. Määrä ei oo se mittari.

Aino: Okei. Eli jos tää pitää, niin se hetki kun joku oikeesti näkee sut — yks ihminen joka muistaa kysyä sen oikean kysymyksen — vois muuttaa enemmän ku kymmenen kohteliasta "mitä kuuluu".

Lauri: Mä toivon et tää kestää sen heinäkuun hiljaisen illan. Sellaisen jolloin ei oo mitään ohjelmaa.

Aino: Otetaan se pohjaks. Mut mä en osta sitä vielä noin. Koska se "saa olla tarpeellinen" — se kuulostaa kauniilta, mut miten se alkaa? Kukaan ei Suomessa soita ja sano et hei, mä oon yksinäinen, tuutko.

Lauri: Ei soita.

Aino: Mut kato — Murthy sanoo et yhteys voi alkaa ihan toisesta päästä. Ei siitä et myönnät tarvitsevasi, vaan siitä et joku tarvii sua. Aattele Antti, Kajaanissa. Kuuskytviis, asuu yksin, ei sano kenellekään mitään. Ja sit naapurin Railin rollaattorin jarru jää jumiin. Antti käy kattoo. Vääntää sen kuntoon viidessä minuutissa.

Lauri: Eikä kysy miltä Railista tuntuu.

Aino: Ei tietenkään. Ja just siks se toimii. Antti ei oo siinä tarvitseva. Se on se joka osaa. Ja silti se on hetki jossa kaks ihmistä on oikeesti toisilleen olemassa.

Lauri: Niin... eli se on se kirjan juttu, auta ja anna auttaa. Mut mua kiinnostaa et se alkaa siitä helpommasta päästä. Avun antaminen ei hävetä.

Aino: Avun pyytäminen hävettää.

Lauri: Niin.

Aino: Joo.

Lauri: Eli tarpeelliseksi tuleminen on vähän niin kuin takaovi yhteyteen. Sä pääset sisään tarvitsematta sanoa sitä noloa lausetta.

Aino: Eli ensimmäinen muoto tän jakson ajatuksesta on jotain semmosta — yhteys ei ala siitä et myönnät olevas yksinäinen, vaan siitä et saat olla jollekin tarpeellinen.

Lauri: Joo. Pidä se. Toi kantaa.

Lauri: Hauskaa muuten et koko suomalainen naapuruus pyörii sillä et toinen omistaa poran.

Aino: Niin. Ei kysytä kuulumisia, lainataan jatkojohto.

Aino: Mut jos tää on noin helppoa — joku korjaa jonkun jarrun ja yhteys syntyy — niin miks se ei tapahdu?

Lauri: Koska se ei oo noin helppoa heti kun ihminen on ollut yksinäinen tarpeeks pitkään. Ota se ajatus, et yhteys alkaa siitä et saa olla tarpeellinen — ja katotaan mitä tapahtuu kun joku tarjoo sitä sulle, ja sä et pysty ottaa vastaan.

Aino: Mikko, Myyrmäessä. Neljäkymppinen. Naapuri on huomannut et Mikko on aina yksin, ja jättää lapun: meillä on pelipölinät lauantaina, tuu jos kaipaat seuraa. Ystävällistä. Ja Mikko lukee sen, ja se ainoo mikä jää mieleen on ne kaks sanaa. Jos kaipaat. Eli ne on huomannut. Mä oon nyt se jota säälitään.

Lauri: Mm.

Aino: Ja sit ku se ovikello oikeesti soi, niin Mikon käsi on jo menossa siihen et en mä jaksa nyt, ennen ku se tietää kuka siellä on. Ei se ees mieti. Keho päättää ekana.

Lauri: Mm.

Aino: Mä en saa tätä ihan kiinni, mut siinä lapussa on joku... se ei oo pelkkä kutsu.

Lauri: Niin. Se muuttuu Mikolle todisteeksi.

Aino: Just. Todisteeksi siitä et muut näkee sen väärällä tavalla.

Lauri: Ja tää on se kohta missä kirja menee syvemmäks ku mä luulin. Mikko ei jätä ovea auki siks ettei se haluu ihmisiä. Vaan siks et yksinäisyys muuttaa sitä, miten ihminen lukee maailmaa. Ystävällisestä eleestä tulee... todiste omasta noloudesta.

Aino: Eli juuri se asia mikä auttais, alkaa tuntuu vaaralliselta.

Lauri: Just. Mitä enemmän sitä tarvii, sitä uhkaavammalta se näyttää.

Aino: Mut odota. Mistä me tiedetään ettei Mikko vaan halua olla rauhassa? Ehkä se on ihan tyytyväinen, ja me ollaan tässä tunkemassa sille et sun pitäs olla yksinäinen. Eikö se oo just se mitä mä pelkäsin tässä kirjassa.

Lauri: Tää on se kohta missä Murthy tekee sen tärkeimmän erottelun. Se erottaa kaks asiaa, loneliness ja solitude — eli lounliness ja solitude. Yksinäisyys ja valittu yksinolo.

Aino: Tää me suojeltiin oikeestaan jo kerran. Sitä rauhan oikeutta. Ettei kaikkien tarvi olla ihmisten parissa.

Lauri: Just. Valittu yksinolo palauttaa. Sä oot yksin, ja se yhdistää sut itteesi. Murthy ei oo sitä vastaan ollenkaan.

Aino: Mut miten sä erotat ne Mikon kohdalla? Ulkoapäin ne näyttää ihan samalta. Mies, koti, ei vieraita.

Lauri: Et näkis. Mut ero on siinä mitä se kutsu tekee. Jos sä oot rauhassa omasta tahdostas, kutsu ei satu. Sä vaan sanot ei kiitos. Mikolle se sattui. Se luki itestään jotain siitä lapusta.

Aino: Mä en tiedä riittääkö toi mulle. Ihminen voi loukkaantua kutsusta muutenkin. Huonosta sanamuodosta. Väärästä hetkestä.

Lauri: Voi. Siksi mä en sanois et me tiedetään Mikosta varmasti. Mutta jos kutsu tuntuu paljastukselta eikä mahdollisuudelta, ollaan jo lähellä sitä mitä kirja tarkoittaa.

Aino: Okei. Eli tää ajatus ei voi enää olla pelkkä "saa olla tarpeellinen". Koska Mikolle tarjottiin yhteyttä eikä se pystynyt ottamaan sitä vastaan.

Lauri: Sä tarkoitat että ongelma ei ole kontaktien määrä.

Aino: Niin. Vaje on... ehkä lupa tarvita? Ei, toi kuulostaa vielä liian yksin olevalta.

Lauri: Tai ettei oo ketään jota saa tarvita.

Aino: Niin. Ja ettei oo lupaa tulla tarvituksi ilman et se hävettää.

Lauri: Sano se uudestaan.

Aino: Yksinäisyys ei oo ihmisten puute. Se on se ettei oo ketään jota saa tarvita — eikä lupaa tulla tarvituksi ilman et se hävettää.

Lauri: Joo. Ja toi kantaa Antinkin. Antti sai luvan, koska se oli auttaja. Mikko ei saanut, koska sille tarjottiin sääliä.

Aino: Mä tunnistan tän muuten ihan liikaa. Mulla on se tapa et mä mieluummin korjaan jonkun kalenterin tai läppärin kuin sanon et hei, tulisitsä käymään. Koska se jälkimmäinen — siinä mä oon se joka tarvii. Ja se nolottaa enemmän ku mikään.

Lauri: Mm.

Aino: Tästä tuli muuten mieleen meidän taloyhtiön pihatalkoot. Siellä on aina se yks tyyppi joka tuo mehua vaikka kukaan ei pyytänyt. Ja se toinen joka jakaa haravat niin vakavasti ku ne ois leikkausvälineitä.

Lauri: Ja joku tuo aina väärän kokoisen hylsyavaimen.

Aino: Mut se mehutyypin ele on just outo. Se ei sano että haluan kuulua tähän porukkaan. Se sanoo vaan että mulla oli tiivistettä kotona.

Lauri: Ja se riittää.

Aino: Niin. Sit seistään siinä kaks tuntia eikä saada mitään aikaseks, mut jotenkin se on silti hyvä päivä.

Lauri: Niin on.

Lauri: Tuo ajatus että yksinäisyys on ettei oo ketään jota saa tarvita — pitääköhän se vielä kun asiasta tulee vakava. Terveysasia.

Aino: Mitä tarkotat.

Lauri: Murthy sanoo et tää ei oo pelkkä tunne. Se on kansanterveysasia.

Aino: Mä kavahdan tota sanaa heti vähän.

Lauri: Ymmärrän. Mut hän liittää yksinäisyyden kuolleisuuteen ja sairastavuuteen, joskus sitä verrataan isoihin riskitekijöihin.

Aino: Ja sit se muuttuu paperiksi.

Lauri: Just. Anja, sydäntoimenpiteen jälkeen, kotiutuspaperi kädessä. Lomakkeessa kohta: lähiomainen, kenelle soitetaan. Ja kynä pysähtyy.

Aino: Voi ei. Joo. Se kohta.

Lauri: Ei siks ettei ois ketään ystävällistä. Naapuri on kiva. Mut sä et voi kirjottaa naapurin nimeä kohtaan "soitetaan jos jotain tapahtuu". Se lupa puuttuu.

Aino: Mut tässä mua alkaa ärsyttää se terveyspuhe. Koska aattele Anja siinä. Sille on just leikattu sydän, ja nyt sille kerrotaan et yhteyden puute on terveysriski. Eli ei riitä et oot yksin — nyt se on vielä merkintä riskilistassa. Siitä tulee uus häpeä.

Lauri: Mä silti ajattelen, että jos sitä ei saa sanoa terveysasiaksi, se jää helposti semmoseks pehmeäksi suruksi. Asiaksi josta ollaan pahoillaan, mut jolle kukaan ei tee mitään.

Aino: Voi olla. Mä en vaan luota siihen, että järjestelmä osaa sanoa sen ilman että ihminen kuulee: sinussa on taas yksi puute lisää.

Lauri: Vaikka tupakka ainakin maistuu joltain.

Aino: Anjalla on se kynä kädessä. Siinä ei maistu mikään. Siinä vaan huomaa ettei tiedä kenen numeron saa kirjoittaa.

Lauri: Niin.

Aino: Ja siks tää on se kohta missä kirja vois mennä rikki. Jos siitä signaalista tehdään diagnoosi, niin se ihminen joka jo häpeää, häpeää nyt enemmän.

Lauri: Eli pelastaako tää erottelu sen? Se yksinäisyyden ja valitun yksinolon ero.

Aino: Pelastaa vähän. Ei kokonaan.

Lauri: Miten niin.

Aino: Anjan kohdalla ei sanota et sun pitäs olla sosiaalisempi. Sanotaan vaan: onks sulla yks ihminen jolle saat soittaa kun sattuu. Se ei oo määräkysymys. Se on yks nimi.

Lauri: Murthy kutsuu tota kaikkein läheisintä vajetta intimate lonelinessiksi — intiimit lounlinessiksi. Sitä ettei oo yhtäkään ihmistä jolle voi näyttää ittensä rehellisesti.

Aino: Joo.

Lauri: Ei tarvi olla montaa. Tarvii olla yks.

Aino: Eli se ajatus pitää, mut sen pitää olla varovainen. Ei määrä eikä diagnoosi. Yksinäisyys ei oo ihmisten puute. Se on se ettei oo ketään jota saa tarvita.

Lauri: Ja ettei kukaan saa tarvita sua. Molemmat suunnat. Onks tää sun mielestä se yksi ajatus?

Aino: On lähellä. Mä en oo vieläkään ihan rauhassa ton terveyspuheen kanssa, mutta ajatus on lähellä.

Lauri: Sanotaan se nyt niin ku se on.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Ehkä ensin näin: yksinäisyys on vastavuoroisuuden luvan puute, ei kontaktien vähyys.

Aino: Tuo kuulostaa paperilta jonka joku jakaa koulutuksessa.

Lauri: Totta. Hirvee.

Aino: Ilman sitä vastavuoroisuutta.

Lauri: Yksinäisyys ei ole ihmisten puute — vaan ettei ole ketään jota saa tarvita.

Aino: Joo. Ja se ei käske ketään juhliin.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Aino: Se yksi ajatus ihmissuhteisiin kirjasta Together on:

Aino: Yksinäisyys ei ole ihmisten puute — vaan ettei ole ketään jota saa tarvita.

Lauri: Se on karu. Mut se ei syytä ketään.

Aino: Mä sanoisin että se syyttää vähemmän kuin moni muu lause tästä aiheesta.

Lauri: Reilua. Aatellaan Eilaa. Seitsemänkymppinen, asuu yksin. Nuori pariskunta viereisestä rapusta lähtee reissuun ja kysyy, voisiko Eila kastella kukat ja ottaa postit. Eli ihan käytännön pyyntö. Ei mikään "tule mukaan, jos kaipaat seuraa". Eila sanoo että joo joo, onnistuu. Viikkoa myöhemmin Eilan palovaroitin alkaa piipata eteisessä, eikä se saa sitä alas. Ja nyt se uskaltaa koputtaa niiden oveen.

Aino: Koska ne ei ole enää vain naapurit. Ne on ne ihmiset, jotka tarvitsi häntä ensin.

Lauri: Ja silloin Eila saa tarvita niitä ilman että siitä tulee sääliä.

Aino: Yksinäisyys ei ole ihmisten puute — vaan ettei ole ketään jota saa tarvita. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Tää on muuten meidän heinäkuun viimeinen jakso.

Lauri: Ei kesän viimeinen.

Aino: Ei. Elokuu saa olla vielä kesää.

Lauri: Ja jotenkin tää kirja sopii tähän. Moni kuuntelee tätä yksin, kuulokkeet korvilla, jossain kävellessä tai tiskatessa tai bussissa.

Aino: Niin.

Lauri: Ja silti me ollaan hetki samassa asiassa.

Aino: Se kuulostaa melkein liian lämpimältä, mutta sanotaan silti: kiitos heinäkuusta. Vähän vaivautuneesti.

Lauri: Elokuussa jatketaan. Ei lupauksena. Katsotaan.

Aino: Jos haluat auttaa Se yksi ajatus -podcastia löytymään, tilaus, jako tai arvio tekee sen aika vaivihkaa.

Lauri: Kuullaan.