Thinking, Fast and Slow (Daniel Kahneman): Kun arvio tuntuu liian selkeältä

Aino: Sara ja Mikko, 1920-luvun kivitalo, kylpyhuoneremontti. Ne suunnittelee että kuus viikkoa, valmista juhannukseks. Ja sit alakerran naapuri, joka teki saman remontin samanlaisessa talossa, sanoo niille kahvilla: meillä meni se kuus viikkoa pelkkään vesieristykseen, koko homma vei neljä kuukautta.

Lauri: Eli ne sai täsmälleen sen ulkopuolisen vertailun. Oikean ihmisen, oikeesta talosta.

Aino: Naapuri antoi niille ulkopuolen näkymän ihan valmiina, lautasella.

Lauri: Niin antoi. Ja silti — ne ei muuttanut sitä päivämäärää.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Thinking, Fast and Slow, Daniel Kahneman.

Aino: Tää on niitä kirjoja jotka painaa enemmän hyllyssä ku pään sisällä. Mä kannoin tätä mukana viikon ja luin ehkä neljäsosan.

Lauri: Se on tiiliskivi. Ja Kahneman on siis se psykologi, joka sai talousnobelin — tyyppi joka katsoi vuosikymmeniä, miten fiksut ihmiset tekee ennustettavia virheitä just silloin ku ne tuntee olonsa varmoiks.

Lauri: Mikä sulle jäi siitä neljäsosasta?

Aino: Yks kohta. Se ettei me melkein koskaan vastata siihen vaikeeseen kysymykseen. Me vastataan johonkin helpompaan sen vieressä — eikä edes huomata että vaihdettiin. Se ärsytti mua koska mä tunnistin sen heti.

Lauri: Joo. Ja kirjan lupaus on aika maltillinen — ei mitään “ajattele positiivisesti”. Kahneman väittää että kun opit erottamaan nopean intuition ja hitaan tarkistavan ajattelun, sä alat huomata ne tilanteet missä oma varmuus pettää.

Aino: Eli mä en tuu fiksummaks. Mä opin epäilemään itteäni just niissä kohdissa missä se kannattaa.

Lauri: Suunnilleen. Erityisesti ku arvioit jonkun tulevan jutun kestoa tai hintaa.

Aino: Ja jos se pitää, niin sit ku mä lupaan että “remontti on viikonlopussa maalattu”, mä jotenkin kuulisin oman ääneni eri tavalla.

Lauri: Mä toivoisin että tää jäis käteen sellaisena joka kestää sen hetken ku mä ite annan jonkun aikatauluarvion. Koska mä teen niitä joka päivä, enkä halua myöntää että ne menee aina pieleen.

Aino: Otetaan se pohjaks. Mut mennään heti siihen kohtaan missä se mun mielestä kaatuu: sä kuulet hyvän tiedon, ja teet silti oman jutun.

Aino: Otetaan Turku. Sara ja Mikko, 1920-luvun kivitalo, kylpyhuoneremontti. Ne suunnittelee että kuus viikkoa, valmista juhannukseks. Ja sit alakerran naapuri, joka teki saman remontin samanlaisessa talossa, sanoo niille kahvilla: meillä meni se kuus viikkoa pelkkään vesieristykseen, koko homma vei neljä kuukautta.

Lauri: Eli ne sai täsmälleen sen mitä kirja käskee. Ulkopuolisen vertailun. Oikean ihmisen, oikeesta talosta.

Aino: Just. Ja tää onkin se kohta missä mä uskon Kahnemania. Hän sanoo: älä katso omaa suunnitelmaasi sisältä — sitä mitä sä aiot tehdä. Katso miten vastaavat on oikeesti menneet. Hän kutsuu sitä sisäpuolen ja ulkopuolen näkymäks. Naapuri antoi niille ulkopuolen näkymän ihan valmiina, lautasella.

Lauri: Niin antoi. Ja silti — ne ei muuttanut sitä päivämäärää.

Aino: Mut sehän on just se mihin kirja vastaa. Kahneman sanois nyt: ota se naapurin neljä kuukautta lähtökohdaks, ei oma kuus viikkoo.

Lauri: Mä tiedän mitä se sanois. Mut kysy itteltäs: miks Sara ja Mikko ei tehnyt sitä? Ne ei ollut tyhmiä. Ne kuuli sen.

Aino: ...koska ne oli jo varannut sen mökkiviikon heinäkuulle. Ja tilannut sen pinnasängyn. Ja maksanut varausmaksun laattamiehelle.

Lauri: Niin. Tieto ei hävinnyt siks ettei sitä ollut. Se hävis siks että kalenterissa oli jo mökkiviikko, vauvan sänky ja maksettu laattamies.

Aino: Se ei ollut enää neutraali tieto. Se oli ärsyttävä tieto.

Lauri: Just. Se neljä kuukautta ei ollut enää pelkkä arvio — se oli häiriö siinä suunnitelmassa, jonka ne oli jo aloittaneet.

Aino: Okei. Eli se ajatus ei ookaan “kuuntele ulkopuolista tietoa”. Ne kuunteli. Se on enemmän jotain kuten: tieto ei korjaa arviota enää sen jälkeen ku suunnitelma on lähtenyt liikkeelle.

Lauri: Niin. Hyvä tieto tuli liian myöhään — vaikka se tuli ajoissa.

Aino: Mä teen tän ilman remonttiakin. Joka aamu. Kartta sanoo että juna lähtee kahdeksantoista minuutin päästä, ja mä luen sen lupauksena. Mä seison eteisessä, takki jo päällä, ja mä silti avaan jääkaapin vielä kerran ja etsin lasten toista kenkää — ja se kahdeksantoista oli aina sen yhden kerran aika, jolloin kaikki meni täydellisesti.

Lauri: Ja sä tiedät sen.

Aino: Mä tiedän sen joka ikinen aamu. Eikä se muuta yhtään mitään. Se kahdeksantoista tuntuu todemmalta ku ne kakskytviis mitä se oikeesti vie.

Lauri: Mmm.

Aino: Niin.

Aino: Mut onks tää ajatus — että suunnitelma ohittaa tiedon — vaan pieni arjen juttu? Jää meidän kalentereihin?

Lauri: Ei jää. Ota Olkiluoto kolmonen. Sama mekanismi — mut nyt sillä on pöytäkirja ja kansallinen aikataulu.

Aino: Mä muistan ku sen piti valmistua kaksituhattayhdeksän. Ja kuvitellaan yks tyyppi — sanotaan Jari, Eurajoen Nesteellä töissä. Se kuulee toukokuussa kakskytkolme autoradiosta että kaupallinen käyttö alkoi nyt. Ja sille tulee mieleen se vanha puhe vuodelta yheksän, jolloin se päivämäärä tuntui ihan luonnonlailta.

Lauri: Faktalta. Ei arviolta.

Aino: Mmm.

Lauri: Ja tää on just se mitä Kahneman kutsuu planning fallacyks — me ei katsota miten vastaavat hankkeet on oikeesti menneet, me katsotaan omaa suunnitelmaa. Ja se ei skaalaudu pois isossa hankkeessa. Se skaalautuu ylös.

Aino: Mut hetkinen — siinähän on iso ero meidän remonttiin. Sara ja Mikko vaan toivoi. Olkiluodolla oli insinöörejä, budjetti, virallinen päivämäärä. Eikö sen just pitäis suojata virheeltä?

Lauri: Sitä mä just mietin. Mikä tekee arviosta todellisen? Koska Olkiluodon päivämäärä oli täsmälleen sama asia ku Saran kuus viikkoo. Se oli sisäpuolen näkymä — yksityiskohtainen, täynnä omaa suunnitelmaa.

Aino: Ja siihen vaan lyötiin leima.

Lauri: Niin.

Aino: Ja se leima teki siitä uskomuksen. Ei arviota.

Lauri: Olkiluoto valmistui muuten lopulta. Vaan kolmetoista vuotta myöhässä. Melkein ajoissa, jos pyöristää.

Aino: Niin se kustannusarvio kolminkertaistui matkalla.

Aino: Okei mut nyt mä alan epäillä koko juttua. Entä jos Olkiluoto ei ollut mikään viaton ajatusvirhe? Entä jos joku tiesi ihan hyvin ettei se valmistu, mut se lyhyt aikataulu oli just se millä koko hanke saatiin läpi? Sit tää ei oo Kahnemanin vinouma ollenkaan. Se on laskelmointia.

Lauri: ...niin. Tää on hyvä, koska tää uhkaa koko juttua. Jos kyse on petoksesta, niin kirjan “ihminen erehtyy” -puoli ei riitä.

Aino: Just. Mä näen sen rakentajassa joka laittaa tarjoukseen neljä viikkoa vaikka tietää että kuus. Koska kuudella ei voita sitä urakkaa. Neljä näyttää ammattimaiselta, kuus näyttää laiskalta. Se ei oo vinouma. Se on myynti.

Lauri: Mä en halua pestä sitä puhtaaksi. Mut kysy itteltäs miks se rakentajan neljä viikkoa menee läpi. Se menee läpi koska kaikki muutkin haluaa uskoa siihen.

Aino: Mä en oo varma riittääkö toi. Jos mä valehtelen aikataulun, niin se että toinen haluaa uskoa sen ei tee siitä samaa ilmiötä. Siinä on moraalinen ero.

Lauri: On. Siinä on moraalinen ero. Mä väitän vaan, että se vale toimii juuri siihen pehmeään kohtaan, josta Kahneman puhuu. Asiakas haluaa uskoa. Sara ja Mikko halus uskoa. Selkeä oma tarina tuntuu paremmalta kuin kylmä vertailu.

Aino: Mä ostan ehkä sen, että vinouma selittää miksi se uppoaa. En sitä, että se selittää koko teon.

Lauri: Joo. Se jää eri asiaksi. Jos joku käyttää tätä tahallaan hyväksi, Kahneman ei tee siitä viatonta.

Aino: Hyvä. Koska muuten tästä tulis vähän liian siisti. Että “ei kukaan huijannut, meidän aivot vaan”.

Lauri: Ei. Joskus joku huijaa. Ja silti se huijaus onnistuu, koska meissä on valmiina se kohta, joka haluaa uskoa omaan suunnitelmaan.

Aino: ...niin. Eli petos ei kumoa sitä. Se käyttää sitä. Mutta mä en halua päästää sitä ihan samalla sanalla.

Lauri: En mäkään.

Lauri: Ja tää on se kohta missä mä huomaan että kirja on vahvempi ku mä luulin. Mä luulin että Kahneman sanoo “ihminen voi korjata tän heti ku tajuaa sen”. Mut ei. Hän sanoo että tää on niin syvällä ettei edes virallinen leima suojaa. Tarvitaan joku ulkoinen menetelmä, koska pelkkä tieto ei riitä.

Aino: Eli tämä ajatus kantaa sekä Saran että Olkiluodon. Tai kantaa ja kantaa — Olkiluodossa on muutakin mukana. Mutta ainakin tää: tieto voi hävitä, kun suunnitelma on jo käynnissä. Ja virallinen leima tekee siitä helpommin uskottavan, ei välttämättä todemman.

Aino: Tää kirja on muuten meidän lukupiirissä pöydällä ihan täynnä noita keltasia lappuja. Joka reunasta törröttää. Se näyttää siililtä. Pieneltä paperiselta siililtä.

Lauri: Maailman vakavin siili.

Aino: Joku oli liimannut lapun lapun päälle. Niissä luki varmaan tosi viisaita asioita mut niitä ei nähnyt enää yhtään.

Lauri: Hah. Joo.

Lauri: Jos ajatus on nyt se, että hyväkin tieto häviää käynnissä olevalle suunnitelmalle, niin Vaasan lukupiiri tekee siitä vähän ilkeämmän.

Aino: Niin?

Lauri: Siellä on yks tyyppi, Olli. Lukee tän kirjan loppuun, läppää sen kiinni ja sanoo: nyt mä tiedän nää ajatusansat, en mä enää mene niihin halpoihin.

Aino: Ja seuraavana aamuna?

Lauri: Seuraavana aamuna se istuu töissä ja kirjottaa neljän viikon aikataulun yhdelle päiväkodin luonnossuunnitelmalle. Eikä katso yhtään aiempaa. Ei viittä viimeistä vastaavaa. Neljä viikkoa, koska tää on sen mielestä selkee kohde.

Aino: Mut sehän... se luki just sen kirjan. Eikö sen pitäis just nyt avata ne viis edellistä?

Lauri: Pitäis. Ja tää on se kohta missä mä melkein säikähdän. Koska Olli ei unohtanut kirjaa. Olli muistaa sen liiankin hyvin. Se “minä tiedän tämän vinouman” muuttui uudeks syyks luottaa itteensä. Se on uus sisäpuolen näkymä. Vaan rauhallisempi.

Aino: ...okei tää on epämukava. Koska tää on me. Me luettiin tää kirja ja me istutaan tässä fiksuina. Mitä jos meidän koko tää keskustelu on Ollin aamu? Me tunnetaan planning fallacy, ja just siks me luotetaan itteemme vähän enemmän.

Lauri: Mmm. Se on ihan mahdollista.

Aino: Siinä on joku... että kun sä tiedät virheen nimen, se tuntuu melkein rokotukselta. Tai ei rokotukselta, se on huono sana.

Lauri: Mitä Kahneman sanois Ollille? Ihan konkreettisesti.

Aino: Niin.

Lauri: Ennen ku katsot tätä kohdetta — katso ne viis edellistä. Niiden toteutuneet viikot. Aloita niistä, älä omasta fiiliksestä.

Aino: Mut sehän on just se minkä Olli skippaa. Koska se fiilis — “tää on selkee” — tuntuu jo tarkistukselta. Ku se on jo ajatellut vinoumia, se luulee tarkistaneensa.

Lauri: Niin. Ja just siks pelkkä tieto ei riitä. Tarkistuksen pitää tulla jostain mikä ei riipu Ollin omasta fiiliksestä.

Aino: Niistä viidestä toteutuneesta.

Lauri: Tai toisesta ihmisestä joka kysyy: monessako viime kohteessa neljä viikkoa oikeesti piti?

Aino: Eli tämä ajatus on nyt — se ei lopu siihen että mä tunnistan vinouman. Se tunnistaminen voi olla just se uusi tarina. Ainoo mikä oikeesti pysäyttää on se että mä muistan ne aiemmat paremmin.

Lauri: Tai ei edes muista. Katsoo. Jotain itsensä ulkopuolelta. Ne toteutuneet. Just silloin ku homma tuntuu selkeältä.

Aino: Niin. Koska “tää on selkee” -tunne on melkein se hälytys.

Lauri: Se on just se kohta missä oma tarina on valmis.

Aino: Mitä selkeämmältä arvio tuntuu, sitä vähemmän mä välttämättä oon tarkistanut mitään.

Lauri: Joo. Tonne me päädyttiin.

Aino: Sanotaan se nyt niin ku se on. Lyhyimmillään.

Lauri: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Aino: Ekan testin jälkeen tää oli vaan että tieto häviää ku suunnitelma on jo alkanut. Sit Olkiluoto sotki siihen virallisen leiman. Ja Olli teki siitä vielä nolomman, koska edes tieto vinoumasta ei muuttanut käytöstä.

Lauri: Joo.

Aino: Joka kerta se sama — selkeyden tunne tulee ennen tarkistusta.

Lauri: Ja se tunne on vaarallisin just siksi, että se tuntuu tarkistukselta.

Aino: Niin. Eli jotain kuten: kun arvio tuntuu selkeeltä, älä katso omaa suunnitelmaa — katso miten vastaavissa kävi.

Lauri: Liian pitkä. Ja vähän ohje. “Älä katso, katso.” Kuulostaa konsultilta.

Aino: Okei. ...Kun arvio tuntuu selkeältä, kysy miten edellisissä kävi.

Lauri: ...Niin. Se jää päähän. Se on se.

Lauri: Ja se mikä jää auki — ettei se kysymys tartte vaan muistia vaan joskus jonkun joka oikeesti kysyy sen ääneen — se ei tästä ajatuksesta kokonaan ratkea.

Aino: Ei. Mut viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus päätöksiin kirjasta Thinking, Fast and Slow on:

Lauri: Kun arvio tuntuu selkeältä, kysy miten edellisissä kävi.

Aino: Aattele sunnuntai-iltapäivää mökillä. Sä kirjoitat perheen viestiketjuun: “lähdetään kolmelta, ollaan kotona viideltä.” Ja se tuntuu ihan selkeältä, koska tiskit on melkein tehty ja kassit on melkein pakattu.

Lauri: Se “melkein” on jo aika iso sana.

Aino: On. Puhelimessa olis viime kesän viestit. “Lähdettiin kuusitoista neljäkymmentä.” “Missä auton avain?” “Kuka vei roskat?” “Märät pyyhkeet jäi saunaan.” Kaikki tieto on siinä, ihan omassa historiassa.

Lauri: Mut sä et selaa sitä. Sä katot sitä yhtä kassia eteisessä ja ajattelet että nyt tää on kyllä eri.

Aino: Ja just siinä kohtaa se kysymys olis pitänyt kysyä. Ei että miltä tää lähtö näyttää nyt, vaan miten edellisissä lähdöissä kävi.

Lauri: Kun arvio tuntuu selkeältä, kysy miten edellisissä kävi. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mulle jäi se mökin viestiketju. Se että tieto ei oo missään hienossa raportissa. Se on siinä samassa puhelimessa, jota mä en jaksa selata.

Lauri: Se on aika nöyrä lopetus Kahnemanilta. Ei että mieli on tyhmä. Vaan että sitä ei kannata jättää yksin vahtimaan omia aikataulujaan.

Aino: Ja ehkä tää jatkuu myöhemmin siihen toiseen kysymykseen: milloin omaan arvioon saa luottaa. Thinking in Bets katsoo sitä vähän toiselta puolelta.

Lauri: Jos haluat seurata tätä kognitio-lankaa, tilaa Se yksi ajatus siellä missä kuuntelet.

Aino: Kuullaan.