The Subtle Art of Not Giving a F*ck (Mark Manson): Kannatko tätä valinnasta, pakosta vai ollaksesi joku?

Aino: Mulla oli joskus meditaatiosovellus, jossa oli putki — montako päivää peräkkäin. Kun se katkesi, mä en ärsyyntynyt siitä että jäin paitsi rauhasta. Mä ärsyynnyin siitä, etten ollut sellainen ihminen joka tekee sen joka päivä.

Lauri: Eli sä kannoit sitä ollaksesi joku.

Aino: Ihan just. Noloin mahdollinen versio. Mä suoritin rauhaa.

Lauri: Sillä hetkellä kun rauhasta tulee mittari — montako päivää, montako pistettä, olenko jo tarpeeksi tasapainossa — siitä on tullut—

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: The Subtle Art of Not Giving a Fuck, Mark Manson.

Aino: Mä luin tän vähän vastahakoisesti. Se kansi on just sellanen mitä mä yleensä väistän kaupassa.

Lauri: Niin. Se kansi tekee aika paljon työtä. Mansonhan kirjoitti tätä self-help-maailmaa sisältä päin, vuosia lukijoiden parisuhde-, työ- ja merkityspulmia käsitelleenä. Se ehkä selittää, miksi sisältö on vakavampi kuin kansi esittää.

Lauri: Mikä sulle jäi siitä päähän?

Aino: Se, että sä et voi olla välittämättä. Sä voit vaan valita, mihin se menee. Se oli jotenkin nöyrempi ajatus kuin mitä mä odotin.

Lauri: Ja Manson väittää että hyvä elämä ei synny siitä että olo on koko ajan hyvä, vaan siitä että sä valitset paremmat ongelmat. Sellaiset vaivat jotka on kantamisen arvoisia.

Aino: Eli jos toi pitää, niin se ilta joka menee jonkun tuntemattoman kommentin vatvomiseen — sen voisi saada takaisin. Ei siksi että kovettuu, vaan siksi ettei maksa väärästä asiasta.

Lauri: Se on se houkutteleva versio.

Aino: Mä toivon että tää kestää. Mä en oikein halua myöntää että mä tarviin tätä, mut mä taidan tarvita.

Lauri: Otetaan se pohjaksi — valitse paremmat ongelmat. Mitä siitä jää käteen kun mennään ihan oikeaan tilanteeseen?

Aino: Otetaan Kaisa. Se on aamuvuorossa Siilinjärven terveyskeskuksessa, seisoo pukukaapilla, toinen kenkä kädessä, puhelin toisessa. Työvuorolista auki. Päiväkodin loma ja vuorot menee päällekkäin niin ettei se mitenkään ratkea.

Lauri: Ja Mansonin mukaan...

Aino: Niin, mä yritän puolustaa kirjaa tässä. Manson kysyis: minkä ongelman sä olet valmis valitsemaan? Hoiva on rankkaa, mutta jos se on Kaisalle merkityksellistä, niin se väsymys voi olla sen arvon hinta.

Lauri: Mmm. Ja sit käytävältä joku sanoo että tää ala on valinta.

Aino: Niin sanoo. Ja siinä se alkaa kuulostaa... mä huomaan ihan itsekin, että mä puolustin tätä äsken, mutta nyt se kuulostaa vaaralliselta. Koska Kaisa ei valinnut sitä vuorolistaa. Joku muu teki sen.

Lauri: Tää on se kohta missä mä en osta sitä. "Valitse ongelmasi" voi olla ihan siisti tapa sanoa sille joka on jo heikommassa asemassa, että kanna paremmin. Älä tee tästä niin isoa.

Aino: Ja se on sama lause. Täysin sama lause jolla sä voit vapauttaa jonkun turhasta kommentti-illasta — sillä sä voit myös pyyhkiä pois sen, että se vuorolista on oikeasti kohtuuton.

Lauri: Eli Mansonin oma työkalu toimii, kun Kaisa miettii haluaako se tehdä hoivatyötä ylipäätään. Mutta se ei saa nimetä sitä vuorolistaa... hänen valinnakseen.

Aino: Niin. Kipu hoivasta voi olla valittu. Se kuorma siitä järjestelystä on jätetty.

Lauri: Sama väsymys, eri alkuperä.

Aino: Ja just se on hankalaa, koska pukukaapilla ne näyttää samalta.

Aino: Tämän jakson ajatus on tässä kohtaa jotain niin kuin... ennen kuin kutsut kipua valinnaksi, kysy kuka sen oikeasti valitsi.

Aino: Mut tähän jää yks asia mua vaivaamaan. Jos me sanotaan Kaisalle että toi on jätetty kuorma, ei sun valintasi — niin eikö se jätä Kaisan ihan tyhjän päälle? Että tässä on epäoikeudenmukaisuus, pärjäile.

Lauri: Ei välttämättä. Se erottaa sen mistä Kaisa on vastuussa siitä mistä se ei ole syyllinen. Vuorolista ei ole sen syytä.

Aino: Tiedän. Mutta tuo voi silti kuulostaa siltä, että vastuu jää lopulta yksin Kaisalle.

Lauri: Niin voi. Mutta mitä se sille nyt tekee, se on silti sen käsissä, ainakin osittain. Mansonilla on tää vastuu ilman syyllisyyttä -ajatus.

Aino: Se kuulostaa hyvältä täällä. Pukukaapin äärellä kello kuusi aamulla en tiedä.

Lauri: En mäkään. Mutta jos se erottelu on olemassa, niin se voi nimetä sen myöhemmin. Vaikka työvuorosuunnittelijalle.

Aino: ...mä en oo ihan vakuuttunut. Mut jatketaan.

Lauri: Otetaan toi ajatus — ennen kuin kutsut kipua valinnaksi, kysy kuka sen valitsi — ja katsotaan sitä paikassa, jossa kukaan ei ehkä jättänyt kuormaa. Marja, Suomussalmessa. Vanha kyläkoulu lakkautettu, päätös tehty, lapset menee jo bussilla. Ja Marja jatkaa taistelua koulun puolesta.

Aino: Eli tää on päinvastoin. Marja valitsi tän kivun itse. Kukaan ei pakottanut.

Lauri: Ja Manson sanois että siinä on jotain kunnioitettavaa. Arvo tekee kärsimyksestä kantavaa. Marja välittää lähikoulusta, ja vaiva on sen arvon hinta.

Aino: Mut sä epäröit.

Lauri: Mä epäröin. Koska kirjalla on tähän myös toinen työkalu. Mitä enemmän jostain luopuminen uhkaa sitä kuka sä olet, sitä varmemmin sä vältät katsomasta sitä suoraan. Manson kutsuu tätä välttelyn laiksi — Manson’s Law of Avoidance.

Aino: Eli Marja vaan välttelee sitä, ettei jaksaisi miettiä koko juttua?

Lauri: Ei laiskuudesta. Se välttelee, koska sen katsominen suoraan tarkoittaisi myöntää, että asia jonka takia se on taistellut vuosia on jo mennyt. Ja se uhkaa... sitä kuka Marja on.

Aino: ...ja se teippaa uuden lapun niiden vanhojen teipinjälkien päälle. Liikuntasalin oveen. Vaikkei kokoukseen tule enää kuin kolme ihmistä.

Lauri: Niin. Ja siinä kohtaa kysymys ei ole enää vain koulusta.

Aino: Onko se enää koulusta ollenkaan?

Lauri: Ehkä osittain. Siksi tää sattuu. Se ei ole naurettavaa. Mutta se voi muuttua siitä, että puolustetaan elävää asiaa, siihen että puolustetaan omaa kuvaa itsestä.

Aino: Eli "kuka valitsi" ei riitä. Tai... onko se enemmän, että palveleeko tää kipu enää sitä asiaa?

Lauri: Niin. Vai palveleeko se lähinnä sitä, että Marja saa pysyä Marjana.

Aino: Mmm.

Lauri: Tää ajatus ei voi olla pelkkä "kuka valitsi". Sen pitää erottaa myös miksi sä kannat. Onko se vielä jonkun elävän takia — vai vain jotta sä saat olla ihminen joka kantaa.

Aino: Eli ajatus on nyt lähempänä tätä: miksi mä kannan tätä. Onko tää valinta, pakko, vai se että mä haluan olla se ihminen joka kantaa.

Aino: Kirjakaupan kassalla on muuten pieni näytelmä tän kirjan kanssa.

Lauri: Se tähti siinä keskellä.

Aino: Niin, se sensuroitu tähtimerkki. Ihminen ostaa kapinaa ja asettelee kannen kuitenkin niin, ettei jonossa oleva naapuri näe sitä.

Lauri: Hyvin suomalaista. Vähän kapinaa, mutta siististi.

Aino: Just niin.

Lauri: Kirja viittaa vielä yhteen suuntaan. Sen takaperin-lakiin. Mitä jos testataan sitä?

Aino: Testataan.

Lauri: Jos ajatus on nyt se, että pitää kysyä kannanko tätä valinnasta, pakosta vai ollakseni joku, niin viedään se sinne missä ihminen yrittää nimenomaan olla välittämättä turhasta. Joogasalin pukuhuone, Töölö.

Aino: Mä tunnistan tän liian hyvin. Mulla oli joskus meditaatiosovellus, jossa oli putki — montako päivää peräkkäin. Ja kun se katkesi, mä en ärsyyntynyt siitä että jäin paitsi rauhasta. Mä ärsyynnyin siitä, etten ollut sellainen ihminen joka tekee sen joka päivä.

Lauri: Eli sä kannoit sitä ollaksesi joku.

Aino: Ihan just. Noloin mahdollinen versio. Mä suoritin rauhaa.

Lauri: Ja tässä kohtaa Manson ei mun mielestä kaadu. Tää on juuri The Backwards Law. Mitä pakonomaisemmin sä tavoittelet rauhaa, sitä varmemmin sä vahvistat tunnetta että sulta... puuttuu se.

Aino: Eli me melkein kysyttiin — onko Manson nyt itse pulassa, koska eikö koko kirja lupaa rauhaa? Mut ei. Se puolustaa itseään tässä aika hyvin.

Lauri: Niin. Se ei lupaa rauhaa saavutuksena. Se sanoo melkein päinvastoin. Sillä hetkellä kun rauhasta tulee mittari — montako päivää, montako pistettä, olenko jo tarpeeksi tasapainossa — siitä on tullut uusi tapa olla joku.

Aino: Ja silloin se ei ole enää vain Marjan kyläkoulujuttu. Se sama "ollakseni joku" voi olla myös tosi pehmeän näköinen. Rauhallinen, tietoinen, hyvä hengittämään.

Lauri: Niin. Tästä ei tule neljättä haaraa. Tää tekee sen kolmannen näkyvämmäksi. Valinta, pakko, tai se minäkuva jota yritän pitää pystyssä.

Aino: Mut älä anna sen peittää Kaisaa.

Lauri: En. Just siksi kontrasti on tärkeä. Kaisan kohdalla väärä nimi oli "valinta".

Aino: Marjan kohdalla väärä nimi oli ehkä "uskollisuus".

Lauri: Ja sun sovelluksessa väärä nimi oli "rauha".

Aino: Ja kaikissa kipu näyttää jotenkin jaloilta.

Lauri: Mm.

Lauri: Siksi Mansonin helpoin lukutapa ei riitä. Ei "välitä vähemmän", vaan katso millaista kipua tää välittäminen tuottaa — ja mistä se tulee.

Aino: Onko tää jo ajatus, vai onko tää vielä liian pitkä selitys?

Lauri: Liian pitkä selitys. Mutta ydin on siinä.

Aino: Okei. Meillä on luonnos siitä yhdestä ajatuksesta. Terävöitetään se.

Lauri: Ensimmäinen yritys voisi olla: ennen kuin nimeät kivun turhaksi tai omaksi, tarkista onko se valinta, pakko vai identiteetti.

Aino: Liian kirja. "Identiteetti" ei kukaan sano aamukuudelta.

Lauri: Totta. Ja liian pitkä. Se yrittää selittää kaiken samalla hengityksellä.

Aino: Ekan testin jälkeen tää oli "kuka valitsi tän kivun". Marja teki siitä "miksi mä kannan tätä". Ja nyt se kolmas ei ole identiteetti sanana, vaan se arkisempi muoto.

Lauri: Ollakseni joku.

Aino: Niin. Kannatko tätä kipua valinnasta, pakosta, vai ollaksesi joku?

Lauri: ...joo. Se jää päähän. Ja siinä on se pieni epämukavuus.

Lauri: Kaisan juttu ei tästä ratkea silti. Epäoikeudenmukaisuus on yhä siellä.

Aino: Ei ratkea. Mutta nyt sen ainakin näkee oikealla nimellä. Viedään se yhteen tilanteeseen.

Aino: Se yksi ajatus itsensä tuntemiseen kirjasta The Subtle Art of Not Giving a Fuck on: Kannatko tätä kipua valinnasta, pakosta, vai ollaksesi joku?

Lauri: Sunnuntai-ilta. Joku lukee viidettä kertaa sitä viestiä — naapurin ohimennen heittämää kommenttia nurmikosta. Ilta on menossa siihen.

Aino: Ja se kysyy sen. Kannanko mä tätä valinnasta? En. Pakosta? Ei kukaan pakota. Ollakseni joku?

Lauri: Ja siinä se osuu. Ollakseni joku jota naapuri ei voi moittia.

Aino: Eikä se tarkoita että naapuri oli oikeassa, tai että pitäisi muuttua kylmäksi. Se tarkoittaa, että tää ei ole kipu jonka haluan valita.

Lauri: Ilta ei muutu juhlaksi. Mutta se ei enää valu siihen samaan kohtaan.

Aino: Kannatko tätä kipua valinnasta, pakosta, vai ollaksesi joku? Siinä oli se yksi ajatus.

Lauri: Tää jäi kevyemmäksi kuin miltä se kuulostaa.

Aino: Niin. Ei vapauttava sillä tavalla että mikään ei koske. Vaan sillä tavalla, että kaikkea ei tarvitse nimetä hienosti.

Lauri: Ei tarvitse teeskennellä että valitsit kaiken.

Aino: Niin.

Aino: Jos tää osui johonkuhun, tän jakson jakaminen hänelle ja Se yksi ajatus -podcastin tilaaminen auttaa sitä löytämään oikeaan paikkaan.

Lauri: Kuullaan.