Grit (Angela Duckworth): Tämä kausi vielä

Aino: Mä pelasin lentopalloa yhdessä joukkueessa kolme kautta liian pitkään. Ja se viimeinen kausi mä en mennyt sinne koska mä halusin pelata. Mä menin koska mä olin jo kolme vuotta sanonut kaikille et mä pelaan siellä. Ja lopettaminen olis ollut joku...

Lauri: Tunnustus?

Aino: Niin. Tai ei edes noin kirkas. Joku sellainen että jos mä lopetan, kaikki näkee että...

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Grit, Angela Duckworth.

Aino: Grit. Eli suomeksi suunnilleen sisu. Mä luin tän vähän hammasta purren, koska mä luulin tietäväni mitä siellä lukee.

Lauri: Ja tiesit?

Aino: En. Tai — tiesin osan väärin. Periaatteessa tää kirja on käännetty jo ennen ku se kirjoitettiin.

Lauri: Duckworth on psykologi. Tää ei oo joku valmentaja joka huutaa sulle kentän laidalta. Se tutki West Pointin kadetteja, niitä jenkkien tavauskisoja, kouluja — ja yritti selvittää... kuka pysyy vaikean jutun äärellä riittävän kauan.

Aino: Ja huomas ettei se ollut se lahjakkain.

Lauri: Niin. Sen iso väite on suunnilleen et pitkissä vaikeissa asioissa ei ratkaise se kuka on luonnostaan paras, vaan se kuka jaksaa pysyä jonkun itelleen merkityksellisen päämäärän suunnassa vuodesta toiseen.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein — sä et oo pelistä ulkona vaikka et oo se synnynnäinen lahjakkuus. Riittää et jaksat olla menossa samaan suuntaan tarpeeks kauan.

Lauri: Suunnilleen.

Aino: Ja se on lohdullinen ajatus. Jos tää pitää, niin se hetki kun joku kahdeksasluokkalainen päättää ettei se oo "matikkaihminen" — se ei ookaan vielä tuomio.

Lauri: Just niin.

Aino: Mä toivon että tästä jää käteen joku joka kestää. Mut mä myönnän et mua vähän pelottaa tää kirja. Koska väärin luettuna se kuulostaa just siltä mitä Suomessa sanotaan kun ihminen on tehnyt kymmenen vuotta jotain väärää: "no kyllä se siitä."

Lauri: Niin. Otetaan se väite pohjaksi — se päämäärän suunnassa pysyminen — ja katsotaan mitä siitä jää käteen siinä pukuhuoneessa kello kuus aamulla.

Aino: Jari. Äänekosken sahalla. Vuoro alkaa kuus, ja se seisoo pukuhuoneessa kello viis viiskytkaks. Se aukasee kaapin oven, ja siellä on se kymmenen vuotta vanha työturvallisuuskortti samassa muovitaskussa kun aina. Ja se ajattelee: "kyllä tää tästä. Kestetään."

Lauri: Ja se kutsuu sitä sisuksi.

Aino: Se kutsuu sitä sisuksi.

Lauri: No tässä kohtaa kirja kuulostaa olevan Jarin puolella. Duckworthilla on tää käsite, grit — intohimo ja sinnikkyys samaa päämäärää kohti, vuosikausia.

Aino: Ja Jari nyökkäis varmaan. Että just noin, sitähän tää on.

Lauri: Niin. Ja Duckworth sanoo myös sen, että effort counts twice. Yritys lasketaan kahdesti. Sun yritys tekee taidon, ja sit sama yritys muuttaa sen taidon saavutukseksi.

Aino: Joo mut. Mitä taitoa Jari rakentaa siinä kaapin ovella?

Lauri: ...no, sahaduunin taitoa.

Aino: Ei. Mä en usko et Jari rakentaa enää mitään. Mä luulen et Jari kestää. Ja ne on eri asia. Sä sanoit äsken et grit on sinnikkyyttä jotain päämäärää kohti. Mikä on Jarin päämäärä?

Aino: Koska mä epäilen et jos sä kysyt sen Jarilta, niin se ei osaa vastata. Ja sit se sana sisu antaa nimen sille ettei tartte vastata.

Lauri: Eli sun mielestä Jari ei oo sitkeä, se on jumissa, ja sisu on se sana joka peittää sen.

Aino: Niin. Ja se mitä mä yritän sanoa on... sinnikkyys ei vielä kerro onko se hyvä juttu. Vasta se mitä se palvelee kertoo.

Lauri: Mmm. Kirja vastaisi tähän kyllä, et ei se käske jatkamaan mitä tahansa. Duckworthille grit on sinnikkyyttä nimenomaan merkitykselliseen päämäärään. Mut sä oot oikeessa siinä et arjessa se sana — sekä grit että sisu — irtoaa siitä päämäärästä.

Aino: Eli tämän jakson ajatus vois tässä kohtaa olla: sinnikkyys ei oo vielä hyve. Vasta se mitä se palvelee tekee siitä hyveen.

Lauri: Mmm.

Aino: Mä tunnistan tän muuten ärsyttävän tarkasti. Mä pelasin lentopalloa yhdessä joukkueessa kolme kautta liian pitkään. Ja se viimeinen kausi mä en mennyt sinne koska mä halusin pelata. Mä menin koska mä olin jo kolme vuotta sanonut kaikille et mä pelaan siellä. Ja lopettaminen olis ollut joku...

Lauri: Tunnustus?

Aino: Niin. Tai ei edes noin kirkas. Joku sellainen että jos mä lopetan, kaikki näkee että...

Lauri: Että olit väärässä jo aiemmin.

Aino: Ehkä. Helpompi pelata vuos lisää kuin myöntää se.

Lauri: Mm.

Aino: Just.

Lauri: ...Tuo ajatus — et sinnikkyys ei oo hyve ennen ku tietää mitä se palvelee — mietin pitääkö se vielä jos käännetään se toisin päin. Onko lopettaminen aina sen sinnikkyyden vastakohta? Vai voiko lopettaminen olla sitä gritiä?

Aino: ...okei. Mikko. Mikolla on lautapelikahvila Kouvolassa, kivijalassa. Se perusti sen koska se näki miten moni nuori aikuinen istuu yksin kotona, eikä oo mitään paikkaa minne mennä ilman et pitää ostaa kallista kaljaa. Se halus tehdä paikan missä saa vaan pelata ja olla.

Lauri: Hyvä päämäärä.

Aino: Tosi hyvä. Mut kivijalka syö sen. Vuokra, aukioloajat. Se istuu siellä perjantai-iltana kun kolme ihmistä pelaa Carcassonnea, ja se laskee ettei tää kanna. Ja sulkemisaikaan se pitää sitä avainta lukossa vielä sekunnin sen jälkeen kun ovi on jo kiinni. Koska käden irrottaminen tuntuis tunnustukselta.

Lauri: Ja nyt kirjan mukaan Mikon pitäis purra hammasta ja jatkaa. Grit. Älä luovuta.

Aino: Ei. Tässä mä luulen et kirja on mun puolella, ei sun. Duckworthilla on tää tavoitehierarkia. Ylimmällä tasolla on se päämäärä — et ne yksinäiset nuoret aikuiset sais paikan. Ja sit alempana on keinot. Kivijalkakahvila on keino. Se ei oo se päämäärä.

Lauri: Mut Mikko rakensi sen kahvilan. Siinä on vuosia, vuokria, ehkä velkaa. Effort counts twice — se on just sitä ettei sä heitä sitä työtä pois heti kun alkaa sattua.

Aino: Mut se ei heitä sitä työtä pois jos se siirtää sen. Jos Mikko sulkee kivijalan ja vie ne peli-illat kirjastolle, kerho kerran viikossa, ilman vuokraa — niin se päämäärä jatkuu. Silloin... ehkä lopettaminen ei ookaan sen sinnikkyyden vastakohta.

Lauri: Odota. Tää on liian kaunis. Entä jos Mikko ei lopeta minkään päämäärän takii? Entä jos se on vaan väsynyt, ja se haluu lopettaa, ja me annetaan sille hieno nimi — sanotaan "ai sä siirrät päämäärän kirjastolle" — vaikka oikeesti se ei tee yhtään mitään niille nuorille enää. Se vaan luovuttaa, ja me kutsutaan sitä gritiksi koska se kuulostaa paremmalta.

Aino: Niin. Toi on kova. Koska samalla logiikalla millä mä pelastan Mikon, mä voin pelastaa kenet tahansa joka luovuttaa.

Lauri: Eli mikä ne erottaa.

Aino: Se mitä Mikko tekee maanantaina. Jos Mikko sulkee kahvilan ja sit ei tapahdu mitään — ei kirjastokerhoa, ei mitään — niin se oli luovuttamista. Jos se kerho on auki seuraavalla viikolla jossain halvemmalla, niin sitä päämäärää oikeasti jatketaan.

Lauri: Eli se ei oo pelkkä jatkatko vai lopetatko.

Aino: Ei. Se on se, jatkuuko se tärkeä asia sen teon jälkeen. Lopettaminen ei oo grit eikä luovutus pelkkänä tekona.

Lauri: Tuo on parempi. Ja ärsyttävämpi.

Aino: Eli se mun äskeinen ajatus oli liian kapea. Sinnikkyys ei vaan tarvi päämäärää. Joskus sinnikkyys päämäärälle näyttää lopettamiselta.

Lauri: Mmm.

Aino: Eli ajatus on nyt vähän eri muodossa. Ennen ku jatkat tai lopetat, kysy mitä se vaikeus oikeesti palvelee. Joskus se päämäärä pyytää sua jatkamaan, joskus se pyytää sua lopettamaan.

Lauri: Kantaako toi vielä sen Jarin? Koska Jarissa ei ollut päämäärää ollenkaan.

Aino: Kantaa. Jarilta sama kysymys paljastaa ettei mitään päämäärää oo. Mikolta se paljastaa et päämäärä on, mut väärässä paikassa.

Lauri: Joo. Mut "kysy mitä se palvelee" on vähän pitkä ja vähän... saarna.

Aino: Tiesitsä muuten et siinä kirjassa on semmonen testi. Grit-asteikko. Sä vastaat kysymyksiin siitä kuinka sinnikäs sä oot.

Lauri: Joo.

Aino: Mä mietin miten suomalainen täyttää tollasen. Siinä lukee "olen ahkera työntekijä", ja sun pitäis laittaa viis viidestä. Eihän kukaan suomalainen laita itelleen viittä.

Lauri: Ei. Sä laitat nelosen ja mietit et eiköhän tää nyt riitä, ei tästä kannata mitään numeroo tehdä.

Aino: Ja sit sun grit-pistemäärä on matala koska sä et halunnut kehua itteäs. Maailman sisukkain kansa reputtaa sisutestin vaatimattomuuttaan.

Lauri: Tää menee vielä yhteen paikkaan minne mä en odottanut. Lapset.

Aino: Mitä tarkotat.

Lauri: Tapiolan musiikkiopiston käytävä. Isä pitää sitä viulukoteloa kädessä, ja Emilia, kakstoistavuotias, kattoo sen salin ovea. Ja isä sanoo: "kevätkonserttiin asti mennään, sit katotaan." Ja se kuulostaa ihan järkevältä.

Aino: Se kuulostaa tosi järkevältä. Siinä on rajattu aika, ei mikään "ikuisesti soitat".

Lauri: Ja tää on melkein suoraan kirjasta. Duckworthilla on perheessä sääntö, se kutsuu sitä The Hard Thing Ruleksi — vaikeaa asiaa ei jätetä kesken kaudella. Et oot luvannut kevätkonserttiin, niin se viedään loppuun. Mut samassa säännössä on toinen puoli: jokainen saa valita oman vaikean asiansa.

Aino: Ja siinä se kaatuu. Kuka valitsi Emilian viulun?

Lauri: Niin. Jos isä valitsi sen seitsemän vuotta sitten, ja nyt se on perheen juttu — "meidän suvussa ei jätetä kesken" — niin se kevätkonserttiin asti -sääntö ei enää opeta Emilialle sinnikkyyttä. Se opettaa et toisen valitsemaa vaikeutta pitää kantaa.

Aino: Ja se on eri asia kuin grit. Grit oli se että sä pysyt sun oman päämäärän suunnassa. Tää on et sä pysyt jonkun toisen päämäärän suunnassa, ja sitä kutsutaan sun sisuksi.

Lauri: Duckworth kyllä näkis tän. Sen sääntö sanoo nimenomaan et lapsi valitsee itse.

Aino: Mä en oo varma näkeekö se sitä tarpeeks pitkälle. Kirjassa lapsi valitsee. Käytävällä lapsi on jo valinnut, koska perhe sanoi niin.

Lauri: Mä puolustan sitä vähän. Se sääntö on silti parempi kuin se suomalainen versio, missä ei kysytä lapselta mitään ja silti puhutaan luonteesta.

Aino: On. Mutta parempi sääntö voi silti mennä rikki siinä kohtaa kun sitä käyttää perhe, jossa lopettaminen on häpeä.

Lauri: Ei se mun mielestä mene kokonaan rikki. Jos Emilia on itse joskus halunnut viulun, niin kevätkonserttiin asti meneminen voi olla ihan reilu raja.

Aino: Voi. Mutta kuka kaksitoistavuotias osaa erottaa, haluanko minä tätä vai haluaako isä että minä haluan tätä?

Lauri: Ei varmaan kovin moni.

Aino: Niin.

Lauri: Silti mä en halua heittää sitä sääntöä pois. Ilman sitä jokainen tylsä kohta näyttää merkiltä siitä että tää ei olekaan mun juttu.

Aino: Ja mä en halua antaa sille sääntöä ilman varoitustarraa.

Lauri: Okei. Tähän me ei ehkä ihan päästy samaan kohtaan.

Aino: Ei tarvitse. Mutta se lisää kysymyksen. Ei vaan mitä vaikeus palvelee, vaan kenen.

Lauri: Ja Emilialla vastaus vois olla et se palvelee ihan oikeeta päämäärää — soittotaitoa — mut se ei oo Emilian päämäärä. Se on isän.

Aino: Tai se on se sotkuinen välitila, missä kukaan ei enää tiedä kenen se on.

Lauri: Ja silti vuokra, vuodet, lukukausimaksut, perheen odotukset — ne ei katoa tällä kysymyksellä. Ja jos ihminen kysyy tätä liian usein, siitä voi tulla myös tapa...

Aino: Ei. Tää ei kevennä hintaa. Se vaan tarkentaa minkä puolesta se maksetaan.

Aino: Meillä on nyt se yksi ajatus raakileena.

Lauri: Sano se ilman kirjan sanoja.

Aino: Ennen ku jatkat — kysy mitä se vaikeus palvelee, ja kenen päämäärää.

Lauri: Liian pitkä. Kuulostaa vähän lomakkeelta.

Aino: Niin. Ja päämäärä-sana on kirjan sana. Ei sitä kukaan kysy itteltään pukuhuoneessa.

Lauri: Sano se väsyneelle ihmiselle.

Aino: ...Ennen kuin jatkat, kysy mitä se palvelee — ja kenen.

Lauri: Tossa on rytmi. Ja se jättää päätöksen auki.

Aino: Kokeillaan Päivillä.

Aino: Se yksi ajatus päätöksiin kirjasta Grit on: Ennen kuin jatkat, kysy mitä se palvelee — ja kenen.

Lauri: Sunnuntai-ilta. Päivi istuu keittiössä, läppäri auki, ja siinä on se sähköposti: avoimen yliopiston lukukausi-ilmoittautuminen aukeaa. Se on aloittanut sen tutkinnon seitsemän vuotta sitten. Sormi on siinä "ilmoittaudu"-napin päällä.

Aino: Ja se ei edes tunnu päätökseltä. Syksy tulee, ilmoittaudutaan. Näin on tehty ennenkin.

Lauri: Niin. Seitsemän vuotta sanoo siinä vieressä, et et sä nyt tähän voi lopettaa.

Aino: Mut jos se kysyy mitä tää palvelee, vastaus ei tulekaan heti. Ei nykyinen työ. Ei mikään paikka mihin se oikeasti haluaisi.

Lauri: Ja sit se kenen. Päivi muistaa, että isä sanoi joskus: "meidän suvussa joku vielä valmistuu yliopistosta." Hyvä lause ehkä silloin. Aika painava seitsemän vuotta myöhemmin.

Aino: Päivi sulkee läppärin kannen hetkeksi. Ei dramaattisesti. Ei siksi että se olisi varmasti lopettamassa. Vaan siksi ettei se paina sitä nappia enää pelkällä vanhalla vauhdilla.

Lauri: Ennen kuin jatkat, kysy mitä se palvelee — ja kenen. Siinä oli se yksi ajatus.

Lauri: Se kannen sulkeminen jäi soimaan. Ei lopettamisena. Enemmän taukona ennen kuin tekee taas saman vanhan liikkeen.

Aino: Epämukava pieni lupa. Ei kovin suomalainen sankarikuva.

Lauri: Se yksi ajatus löytyy sieltä mistä podcastit kuuntelet; tilaaminen pitää sut mukana.

Aino: Kuullaan.