Mindset: The New Psychology of Success (Carol S. Dweck): Kun virhe kuulostaa jo opitulta

Aino: Kuopio. Kehityskeskustelulomake. Sari istuu läppärin ääressä, kenttä on auki: “Mitä opit tästä projektista?” Kursori vilkkuu vähän liian kauan. Hän kirjoittaa: “Opin hallitsemaan kokonaisuutta paremmin.”

Lauri: Se on täydellinen lause.

Aino: On. Se on niin täydellinen, että sitä on vaikea vastustaa. Siinä on nöyryyttä, vastuunkantoa, kehitystä. Kaikki näyttää oikealta. Mutta se oikea kohta olisi: “En uskaltanut pyytää apua, koska pelkäsin että näytän osaamattomalta.” Tässä virhettä ei enää piiloteta kokonaan.

Lauri: Ei. Se kerrotaan. Mutta se kerrotaan muodossa, joka ei uhkaa mitään —

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Mindset, Carol Dweck.

Aino: Mä myönnän heti, että mulla oli tähän vähän huono asenne.

Lauri: Minkälainen.

Aino: Sellanen että okei, kasvun asenne. Tiedän. Se on se kohta kehityskeskustelulomakkeessa, johon kaikki osaa kirjoittaa jotain turvallisen reipasta.

Lauri: Niin. Ja sit ärsyttävää on, että Dweck ei ole se lomake. Hän kirjoitti tän vuosikymmenten motivaatiopsykologian tutkimuksesta. Siitä aika kylmästä havainnosta, että sama vaikea tehtävä voi olla yhdelle lapselle pulma ja toiselle tuomio.

Aino: Tuomio mistä?

Lauri: Siitä, onko se fiksu. Tai lahjakas. Tai sellainen ihminen, jonka kuuluu onnistua.

Aino: Okei, mikä se kirjan lupaus sit oikeasti on? Ei sloganina.

Lauri: Dweck väittää, että jos ihminen oppii lukemaan virheen ja vaikeuden kehityksen raaka-aineeksi eikä todisteeksi omasta arvostaan, hän uskaltaa yrittää vaikeampaa... eikä sulje korviaan palautteelta.

Aino: Eli jos tää pitää, niin se hetki kun lapsi mokaa saman laskun kolmannen kerran ei ole enää “mä oon huono”, vaan “mitä tää näyttää mulle seuraavaksi”.

Lauri: Just. Tai aikuinen saa noloa palautetta eikä ala heti selittää itseään kuiville.

Aino: Mä haluan uskoa tähän. Mutta mua häiritsee se, miten nopeasti tästä tulee oikeanlainen tapa puhua. Otetaan se lupaus mukaan — mitä tapahtuu, kun virhe ei tapahdu yksin sun päässä vaan huoneessa, jossa muut kuuntelee?

Lauri: Mennään siihen.

Aino: Eka ihan se fyysinen hetki. Joku palaverissa kysyy: “kuka tän teki”. Ja ennen kuin sä ehdit edes ajatella, selkä jännittyy ja suussa on jo selitys valmiina. Ja se katse, joka käy pöydän yli —

Lauri: Tää on Dweckillä fixed mindset. Ei vaan epävarmuus, vaan tulkintatapa: virheestä tulee todiste ihmisestä. Ja silloin peittely tai puolustautuminen alkaa tuntua järkevältä.

Aino: Okei. Oulu. Ohjelmistofirman sprinttikatselmus. Rikun tekemä virhe on kaatanut jotain tuotannossa, mutta huoneessa kukaan ei sano Rikun nimeä. Puhutaan “tuotantoympäristön oudosta kuormasta”.

Lauri: Ja kaikki tietää.

Aino: Kaikki tietää. Seinällä pyörii samaan aikaan rekrykampanjan slogan: “meillä koodaa vain parhaat”. Riku istuu siinä ja tietää, että jos hän sanoo “mä tein sen”, hän ei nimeä vain virhettä. Hän uhkaa sitä roolia, jota huone tarvitsee.

Lauri: Dweck selittäisi ton hyvin. Hän sanoisi, että huoneessa virhe luetaan todisteeksi kyvykkyydestä. Siksi kaikki suojelee sitä kuvaa.

Aino: Mutta siinä kohtaa yksilön asenne ei yksin riitä. Riku ei voi vain päättää, että hänen virheensä on dataa, jos koko huone käyttäytyy niin kuin se olisi tuomio.

Lauri: Niin. Tähän pitää lisätä se sosiaalinen kustannus. Virhe ei muutu tiedoksi vain siksi, että ihminen haluaa oppia.

Aino: Mikä ajatus tästä syntyy?

Lauri: Ehkä näin: virhe muuttuu tiedoksi vasta jos sen saa sanoa ääneen.

Aino: Oulussa ei saa.

Lauri: Ei.

Aino: Tai saa muodollisesti.

Lauri: Niin. Ei ilman että jokin asema huoneessa horjuu.

Aino: Kasvun asenne kuulostaa muuten suomeksi vähän samalta kuin joku kansalaisopiston kurssi.

Lauri: Mä tiedän mitä tarkoitat. Se kuulostaa helposti hyväksytyltä sanalta, ei tavalta tehdä tarkempi virhe.

Aino: Niin. Todistuksessa lukee, että asenne oli kohdallaan, mutta kukaan ei vahingossakaan sano, opittiinko mitään.

Lauri: Se on lämmin tapa olla epätarkka.

Aino: Ja nyt se viekin meidät suoraan seuraavaan. Koska jos ajatus on, että virheestä tulee tietoa vasta kun sen saa sanoa ääneen, niin entä kun virhe sanotaan — ja silti mitään ei opita?

Lauri: Jyväskylä?

Aino: Jyväskylä. Koripalloharkat. Pikkutyttöjen joukkue. Vilma yrittää läpiajoa ja heittoa, samaa liikettä, eikä se mene sisään. Kolmas kerta. Neljäs kerta. Isä katsomon reunalta huutaa: “hyvä yritys, Vilma!”

Lauri: Ja se kuulostaa täsmälleen kirjan neuvolta. Kehu yritystä, älä lahjakkuutta.

Aino: Mä puolustan tässä Dweckiä. Tai siis — isä ei sano “sä oot huono”. Hän ei sano “miksi sä et osaa”. Hän ei nolaa. Hän kehuu yritystä. Sehän on hyvä.

Lauri: On se parempi kuin lahjakkuuden tuomio.

Aino: Mutta Vilma jää tekemään samaa liikettä. Sama vauhti, sama askel, sama heitto. Mikään ei muutu.

Lauri: Tässä kohtaa moni tekee Dweckistä liian helpon version. Process praise ei ole “hyvä kun yritit”.

Aino: No mitä se sitten on? Koska se isä varmaan luulee olevansa just oikealla puolella.

Lauri: Se on palautetta prosessista, ei pelkästä ponnistelusta. “Sä lähdit liian kaukaa.” Tai: “kokeile viimeistä askelta lyhyempänä.” Jotain, mikä muuttaa seuraavaa yritystä.

Aino: Eli “hyvä yritys” lohduttaa sitä hetkeä, mutta ei avaa seuraavaa.

Lauri: Niin. Ja tässä kirja itse asiassa voittaa sen oman kliseensä. Dweck ei sano, että ponnistelun kehuminen riittää. Jos strategia ei muutu eikä palaute tarkennu, se ei vielä ole oppimista. Se on ystävällinen pysäytys.

Aino: Mä inhoan miten tunnistettava toi on.

Lauri: Mikä kohta?

Aino: Se, että aikuisella on parempi olo. Isä pääsee sanomaan lämpimän lauseen. Hän ei aiheuta häpeää. Hän ei myöskään joudu sanomaan mitään tarkkaa, mikä voisi tuntua julmalta.

Lauri: Ja Vilma jää ilman sitä tietoa, jonka takia seuraava yritys olisi erilainen.

Aino: Eli Oulussa virhettä ei sanottu. Jyväskylässä se sanotaan, mutta sille annetaan liian hyvä pehmuste.

Lauri: Ehkä se siirtyy vähän. Ei riitä, että virheen saa sanoa ääneen. Virheen pitäisi myös muuttaa seuraavaa tekoa.

Aino: Sano toi vielä vähän vähemmän julisteena.

Lauri: Virhe ei opeta sillä, että se nimetään. Se opettaa vasta, kun seuraava yritys muuttuu.

Aino: Toi on parempi. Ja Vilman kohdalla seuraava yritys ei muuttunut.

Lauri: Ei. “Hyvä yritys” oli aikuisen hyvä olo, ei lapsen seuraava työkalu.

Aino: Mä teen tota itsekin.

Lauri: Missä?

Aino: Mä olen kirjoittanut kehityskeskusteluun “opin priorisoimaan paremmin”, vaikka oikeampi lause olisi ollut “en uskaltanut pyytää apua ajoissa”. Se kuulosti paremmalta. Siinä oli just sopivasti kehitystä eikä liikaa paljastumista.

Lauri: ...niin.

Aino: Se on pieni ja nolo asia, mutta se on ihan totta.

Lauri: Ja se vie suoraan kolmanteen. Jos ajatus on nyt, että virhe opettaa vasta kun seuraava teko muuttuu, niin entä jos ihminen osaa kirjoittaa virheestä niin hyvän oppimislauseen, ettei seuraavaa tekoa tarvitse muuttaa?

Aino: Kuopio. Kehityskeskustelulomake. Sari istuu läppärin ääressä, kenttä on auki: “Mitä opit tästä projektista?” Kursori vilkkuu vähän liian kauan.

Lauri: Ja hän kirjoittaa?

Aino: “Opin hallitsemaan kokonaisuutta paremmin.”

Lauri: Se on täydellinen lause.

Aino: On. Se on niin täydellinen, että sitä on vaikea vastustaa. Siinä on nöyryyttä, vastuunkantoa, kehitystä. Kaikki näyttää oikealta.

Lauri: Mutta se oikea kohta olisi?

Aino: “En uskaltanut pyytää apua, koska pelkäsin että näytän osaamattomalta.”

Lauri: Nyt ollaan Dweckin oman varoituksen kohdalla. False growth mindset. Kasvun asenteesta tulee iskulause tai esitys: puhutaan oppimisesta, mutta edelleen suojellaan samaa asiaa.

Aino: Tässä virhettä ei enää piiloteta kokonaan.

Lauri: Ei. Se kerrotaan. Mutta se kerrotaan muodossa, joka ei uhkaa mitään.

Aino: Nyt mä haluan hetken puolustaa Saria.

Lauri: Hyvä.

Aino: Onko se oikeasti niin paha? Eikö ole parempi, että hän edes osaa sanoa jotain oppimisesta? Mä yritän sanoa, että... ei se aina ole valetta. Se voi olla alku.

Lauri: Voi olla. Mutta tossa lomakkeessa se ei kuulosta alulta. Se kuulostaa sulkemiselta.

Aino: Silti mä en halua ampua sitä heti alas. Kaikki eivät pysty aloittamaan lauseella “pelkäsin että näytän osaamattomalta”.

Lauri: Ei pysty. En mäkään ehkä pystyisi. Mutta sitten pitää huomata, jos se siisti lause jää viimeiseksi lauseeksi.

Aino: Okei, tosta mä pidän kiinni. Ei ehkä viimeiseksi.

Lauri: Niin. Katsotaan, miksi hän valitsee juuri tuon lauseen.

Aino: Koska se on turvallinen.

Lauri: Niin. Se ei johda siihen, että hän pyytää apua. Se korvaa sen kohdan. Kun lomakkeessa lukee “opin hallitsemaan kokonaisuutta”, esimies nyökkää ja asia on käsitelty.

Aino: Eli kasvupuhe ei vienyt häntä lähemmäs virhettä, vaan teki virheestä käsiteltävän ilman sitä kipeää kohtaa.

Lauri: Just.

Aino: Onko se siis niin, että ennen suoja oli “mä osaan”. Nyt suoja voi olla... “mä opin”?

Lauri: Niin. “Mä opin” voi suojata samaa kohtaa kuin “mä osaan”.

Aino: Toi on epämukavampi kuin haluaisin.

Lauri: Koska mitä paremmin ihminen osaa kuulostaa oppivalta, sitä helpompi hänen voi olla olla koskematta siihen asiaan... joka oikeasti opettaisi.

Aino: Ja tässä Dweck ei kaadu. Hänen oma false growth mindset -varoitus tekee kirjasta tarkemman kuin se slogan.

Lauri: Niin. Mutta meidän ajatus ei voi jäädä siihen, että “kasvun asenne on tekoja, ei sanoja”. Se on liian koulutuskalvo.

Lauri: Mihin tämä ajatus nyt taipuu?

Aino: Jotenkin niin, että hyvä oppimislause voi pysäyttää oppimisen samaan kohtaan kuin häpeä pysäytti sen aiemmin.

Lauri: Se kantaa Oulun, koska siellä häpeä esti sanomisen. Se kantaa Jyväskylän, koska lämmin lause esti seuraavan yrityksen muuttumisen.

Aino: Ja Sari?

Lauri: Sarin kohdalla siisti lause esti avun pyytämisen.

Aino: Mutta se on vielä liian selittävä.

Lauri: Okei. Mikä on se yksi ajatus? Meillä on suunta. Terävöitetään se.

Aino: Ensimmäinen yritys: “Hyvä oppimislause ei vielä ole oppimista.”

Lauri: Totta, mutta vähän opastekyltti. Ei jää kiinni.

Aino: Niin. Se on myös liian valmis. Siitä puuttuu se hetki, jossa ihminen jo melkein päästää itsensä vapaaksi.

Lauri: Se Sarin kohta. Lause kuulostaa jo opitulta.

Aino: Niin. Kun virhe kuulostaa jo opitulta, oppiminen ei ole vielä alkanut.

Lauri: Toi on parempi. Se ei käske. Se alkaa epäilyttää oikeassa kohdassa.

Aino: Ja se on vähän epämukava. Hyvä niin.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus itsensä tuntemiseen kirjasta Mindset, Carol Dweck, on:

Lauri: Kun virhe kuulostaa jo opitulta, oppiminen ei ole vielä alkanut.

Aino: Mä annan sille yhden hetken. Sä olet mokannut töissä, ihan oikeasti. Kirjoitat pomolle viestiä: “Kiitos palautteesta, otin tästä opikseni.” Sormi on lähetä-napin päällä.

Lauri: Ja se viesti on hyvä. Siinä ei ole mitään tökeröä.

Aino: Ei ole. Se on rauhallinen, aikuinen, kehityshaluinen. Ja juuri siksi se voisi lopettaa koko asian siihen. Pomo vastaa “hienoa”, ja se kohta jää koskematta.

Lauri: Mitä viestissä ei vielä tapahdu?

Aino: Siinä ei vielä pyydetä mitään. Ei palautetta, ei uutta yritystä, ei apua. Rumempi viesti olisi: “Mä jäin jumiin kakkosvaiheessa. Voitko katsoa sen mun kanssa keskiviikkona?”

Lauri: Siinä menettää sen siistin vaikutelman.

Aino: Niin. Mutta keskiviikkona joku istuu viereen ja se kohta voi oikeasti korjaantua.

Lauri: Se opittu lause olisi pysäyttänyt asian juuri ennen sitä.

Aino: Juuri ennen.

Lauri: Kun virhe kuulostaa jo opitulta, oppiminen ei ole vielä alkanut. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Tää jää vähän huonolla tavalla kirkkaaksi.

Lauri: Se kursori siinä lomakkeessa.

Aino: Niin. Ja se kansalaisopiston “osallistui myönteisesti”. Mä kuulen sen nyt liian monessa hyvässä lauseessa.

Lauri: Epämukava tarkkuus.

Aino: Jos tää nappasi kiinni jonkun oman liian hyvän oppimislauseen, tilaa Se yksi ajatus -podcast ja jätä lyhyt arvostelu — se auttaa muita löytämään tän.

Lauri: Kuullaan.