Deep Work (Cal Newport): Vihreä pallo ei ole työ

Lauri: Otetaan Olli. Vetää Turun satamassa logistiikkaa. Se on ottanut käyttöön munkkikeskiviikon — yks päivä viikossa jolloin se ei oo tavoitettavissa, tekee integraatiosuunnitelmaa, syvää työtä koko päivän.

Aino: Munkkikeskiviikko kuulostaa joltain, jonka HR hyväksyy vahingossa.

Lauri: Ja sit yhtenä munkkikeskiviikkona ajojärjestelmä kaatuu. Koko sataman. Rekat seisoo, laiva odottaa. Ja se ihminen joka osaa sen järjestelmän parhaiten on teltalla tekemässä syvää työtä, puhelin kiinni.

Aino: Onko se munkkikeskiviikko oikeesti keskittymistä — vai hieno nimi sille että Olli saa olla poissa just silloin ku joku oikeesti tarvii sitä?

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Deep Work, Cal Newport.

Aino: Mä luin tän vähän väärällä viikolla. Sellasella viikolla kun ei ehtinyt keskittyä yhtään — ja sit luki kirjaa keskittymisestä kahdessa minuutissa kerrallaan.

Lauri: Eli täydellisellä viikolla.

Aino: Niin. Ärsyttävän täydellisellä.

Lauri: Newport ei muuten oo mikään valmentaja. Se on tietojenkäsittelytieteen professori ja poikkeuksellisen tuottelias akateeminen kirjoittaja — eli se katsoo tätä vähän sisältäpäin.

Aino: Mitä sulle jäi käteen ku luit?

Lauri: Se että kiire ei oo sama asia kuin työ. Mä tiesin sen kyllä, mut kirja sanoo sen niin ettei sitä voi enää olla huomaamatta.

Aino: Sano se väite suoraan.

Lauri: Newport väittää että jos sä suojaat tarpeeks pitkiä keskeytyksettömiä jaksoja, sä opit vaikeempia asioita ja teet arvokkaampaa työtä kuin ympäristö joka reagoi kaikkeen heti.

Aino: Eli vika ei oo siinä että oot laiska. Vika voi olla siinä, että päivä on pilkottu niin moneen palaseen ettei mikään ehdi aueta.

Lauri: Just niin.

Aino: Ja jos tää lupaus pitää, niin se torstai kun sä yrität opetella jotain oikeesti vaikeeta — ja saat olla sen kanssa kaks tuntia rauhassa — sä oikeesti opit sen. Etkä vaan tuijota sitä.

Lauri: Tähän kohtaan viikkoa tää osuu vähän inhottavasti. Mä tunnistan liikaa.

Aino: No otetaan se. Se hetki kun sähköposti tulee, ja käsi on jo näppäimistöllä vastaamassa ennen ku oot ehtiny lukea sen loppuun. Pitääkö Newportin väite siellä?

Lauri: Otetaan oikee tilanne. Mut sun pitää kertoo se, sä näät sen paremmin.

Aino: Okei. Päivi, controlleri tehtaalla. Sen pitäis opetella DAX, ne Power BI:n kaavat, oikeesti hankalia. Newport sanois tästä aika suoraan: anna sille kaks tuntia rauhaa aamulla ennen ku puhelin alkaa soida, niin se oppii sen.

Lauri: Mä epäilen vähän että se on noin yksinkertaista. Päivi on varmaan jo yrittänyt. Ihmiset kyllä tietää että keskittyminen auttaa.

Aino: Mut se ei oo yrittänyt rauhassa. Se on yrittänyt päivän tähteillä — viis minuuttia tässä, kymmenen tuolla, ja joka kerta alusta.

Lauri: Eli sä sanot että jos Päivi vaan varaa sen ajan, se ratkeaa.

Aino: En, en ihan. Newport antaa tälle nimen: Deep Work. Häiriötön tila jossa sä venytät sitä mitä osaat. Ja se pätkiminen ei oo neutraalia. Se rapauttaa just sitä kykyä, jolla vaikean asian oppii.

Lauri: Okei, toi on eri väite.

Aino: Pelkkä kalenteriin laitettu tunti ei riitä, koska sit se istuu siinä ja avaa sähköpostin. Newport sanois: tee siitä rituaali. Sama tyhjä koulutushuone, sama aika, puhelin oven taakse, selvä alku. Niin ettei joka aamu tarvii neuvotella ittensä kanssa uudestaan, että aloittaako vai ei.

Lauri: ...okei. Ja se itse asiassa toimii — mut ei siitä syystä mitä mä luulin. Mä luulin et kyse on ajasta. Mut Päivin ongelma ei ollutkaan että aikaa ei ole. Sitä oli. Se ettei mikään niistä paloista riittänyt siihen, että vaikee asia ehtii aueta.

Aino: Niin. Eli se aamu ei tee Päivistä tehokkaampaa. Se tekee siitä vaikeasta asiasta taas opittavan.

Lauri: Mm.

Aino: Toi tyhjä koulutushuone, mä näen sen ihan elävästi. Edellisen koulutuksen fläppitaululle on jääny tussilla “ASIAKAS ENSIN”, isolla. Ja sit siellä istuu yks ihminen yksin syömässä eväsleipää.

Lauri: Niinku luvattomassa ajattelukappelissa.

Aino: Mä mietin tota fläppiä. Jos siinä lukee “asiakas ensin”, niin sekin tavallaan syyttää sitä.

Lauri: Totta.

Aino: Ja Päivi kattoo sitä syödessään ja miettii pitäiskö sen pyyhkiä se pois.

Lauri: Mä mietin myös sitä, että kuka saa edes mennä sinne huoneeseen ilman että joku kysyy—

Aino: Okei. Jos tää ajatus on nyt se, että suojattu aika tekee vaikeasta opittavan — niin minne se vie kun astutaan ulos siitä huoneesta?

Lauri: Otetaan Olli. Vetää Turun satamassa logistiikkaa. Se on ottanut käyttöön munkkikeskiviikon — yks päivä viikossa jolloin se ei oo tavoitettavissa, tekee integraatiosuunnitelmaa, syvää työtä koko päivän.

Aino: Munkkikeskiviikko kuulostaa joltain, jonka HR hyväksyy vahingossa.

Lauri: Niin. Newport rakastais tätä. Tää on suoraan kirjasta: valitse oma tapa suojata se aika. Olli on valinnut aika jyrkän tavan.

Aino: Ja toimiiko se?

Lauri: Toimii. Suunnitelma onkin parempi kun se saa olla sen kanssa rauhassa.

Aino: No ton mä uskon heti. On ihan eri asia katsoa samaa vaikeaa asiaa tunnin verran kuin palata siihen kahdeksan kertaa vihaisena.

Lauri: Just. Newport puhuu attention residuesta, huomion jäämästä. Tehtävä vaihtuu näytöllä äkkiä, mut mieli ei vaihdu mukana.

Aino: Olli tietää tän.

Lauri: Tietää. Ja sit yhtenä munkkikeskiviikkona ajojärjestelmä kaatuu. Koko sataman. Rekat seisoo, laiva odottaa. Ja se ihminen joka osaa sen järjestelmän parhaiten on teltalla tekemässä syvää työtä, puhelin kiinni.

Aino: Voi ei.

Lauri: Ja kun Olli illalla avaa puhelimen, siellä on neljäkymmentä soittoa ja yks kollega joka on seisonut sen ongelman kanssa kuus tuntia.

Aino: ...okei nyt mä kysyn ilkeen kysymyksen. Onko se munkkikeskiviikko oikeesti keskittymistä — vai onko se hieno nimi sille että Olli saa olla poissa just silloin ku joku oikeesti tarvii sitä?

Aino: Niinku, mä en oo varma onks tää syvää työtä vai pakoa. Ne näyttää ihan samalta ulospäin. Suljettu ovi on suljettu ovi.

Lauri: No mut jos jokainen kaatuva järjestelmä saa rikkoa sen päivän, niin sit ei oo mitään suojattua päivää. Newport sanois et just tästä koko kirja on — se reagointi tuntuu aina pakottavalta sillä hetkellä.

Aino: Joo, mut tää ei ollut tunne. Tää oli oikeesti kaatunut järjestelmä ja oikeesti seisova kollega.

Lauri: Mä silti varon sitä, että me tehdään yhdestä kriisistä sääntö. Koska työpaikoilla on tosi paljon asioita, jotka kuulostaa kriisiltä... siksi että joku ei halua odottaa.

Aino: On. Mutta tässä se kollega ei pyytänyt nopeeta mielipidettä fontista. Se seisoi satamassa järjestelmän kanssa, jota se ei saanut ylös. Mun pointti on vaan, että joskus se keskeytys on se työ.

Lauri: Niin. Tässä kohtaa kyllä. Päivin häiriöt oli niitä pseudo-kiireitä, joita ei oikeesti tarvinnut. Mut tää oli oikee riippuvuus. Ja sitä ei voi kuitata pinnalliseks vaan koska se keskeytti.

Aino: Eli tää ajatus ei voi enää olla pelkkä “suojaa se aika”. Sen pitää erottaa kaks asiaa jotka näyttää samalta: työ joka oikeesti tarvii sun täyttä huomiota — ja vastuu joka oikeesti tarvii sun läsnäolosi.

Lauri: Ja Olli sotki ne. Tai ainakin se otti riskin, että sotkee ne.

Aino: Mä tunnistan tän väärältä puolelta. Mulla on se vihreä Teams-pallo, ja mä pidän sen vihreänä ihan tahallani. Jos se on vihree, mä oon hyvä tyyppi joka on paikalla. Ja sit mä vastaan kaikkeen kahdessa minuutissa, vaikka kukaan ei oikeesti tarvii mua niihin. Mä vaan todistan että olen töissä.

Lauri: Sä todistat. Just se.

Aino: Mm.

Lauri: Eli ajatus on nyt: suojaa huomio, mutta älä jätä oikeaa vastuuta muille. Pitääkö se vielä, jos kukaan ei näe kumpaa sä teet?

Aino: Mika, opettaa Vaasan ammattikorkeassa. Se on raivannut torstain kirjoituspäiväksi, oikeeta vaikeeta hommaa. Ja just siks et se on suojannut sen, kalenteri näyttää muille tyhjältä.

Lauri: Miten se menee rikki?

Aino: Joku tulee ovenraosta ja sanoo: “sullahan ei näytä olevan torstaina yhtään mitään.”

Lauri: Auts.

Aino: Se on koko ongelma yhdessä lauseessa.

Lauri: Mm.

Aino: Newport sanois et tää on se busyness as proxy -juttu. Mikan tyhjä torstai on sen arvokkainta työtä — mut ku sitä ei voi mitata, niin se luetaan vapaaksi kapasiteetiksi. Täynnä oleva kalenteri näyttää vastuulliselta vaikkei se tuottais mitään.

Lauri: Ja täällä se on vielä pahempi. Jenkeissä sä voit ehkä kirjoittaa kalenteriin “deep work block” ja se näyttää siltä et oot tosissas. Täällä jos sä kirjoitat sinne jotain hienoo, sitä pidetään vähän ylimielisenä... niinku kuka sä luulet olevas.

Aino: Niin. Se tyhjä tila pitää tehdä muille ymmärrettäväksi — mutta sitä ei saa selittää liian hienosti.

Lauri: Tai siitä tulee sellanen kalenterimerkintä, joka kuulostaa siltä että ihminen on perustanut itselleen pienen konsulttifirman.

Aino: Mikan torstai ei kestä sitä.

Lauri: Ei kestä.

Aino: Ja silti se ei oo vinkki siitä miten merkkaat kalenterin. Se on koko ajan sama kysymys. Ennen ku reagoit tai suljet kaiken: erota se työ joka oikeesti tarvii sua siitä että sä vaan todistat olevasi töissä.

Lauri: Joo. Tähän nää tilanteet vei.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus lyhyimmillään?

Lauri: Mä yritän. “Erota työ joka tarvitsee täyden huomiosi vastuusta joka tarvitsee läsnäolosi, ennen kuin reagoit.” ...liian pitkä. Kuulostaa ohjeelta.

Aino: Liian kirja. Ja siinä on kaks asiaa joista pitää muistaa kumpi oli kumpi.

Lauri: Niin. Sano se sä.

Aino: Onks se enemmän... tarvitseeko tää mun huomiota — vai todistanko vaan että olen täällä?

Lauri: Huomio on vähän liian kapea. Koska Ollin kohdalla se oli läsnäolo, ei huomio. Ehkä: tarvitseeko tämä työ minua — vai todistanko vain...

Aino: Että olen täällä.

Lauri: Joo. Toi jää päähän. Ja mä en oo ihan varma riittääkö se Ollin satamaan, mutta Päivin ja Mikan kohdalla se osuu.

Aino: Toi koordinaatio-ongelma ei tästä ratkea — se ettei kukaan muu tiedä kummasta on kyse. Mut se on eri keskustelu.

Lauri: Kokeillaan vielä Sarilla.

Lauri: Se yksi ajatus työhön kirjasta Deep Work on: Tarvitseeko tämä työ minua — vai todistanko vain, että olen täällä.

Aino: Aatellaan Sari. Tekee korvauspäätöstä, semmosta sotkusta tapausta joka vaatii et se lukee kaiken kerralla. Ja näyttö vilkkuu koko ajan, viestejä, ja joka vilkkumisen kohdalla käsi nytkähtää sinne.

Lauri: Ja jos se kysyy ton kysymyksen joka kerta — melkein aina vastaus on: todistan vaan.

Aino: Niin.

Lauri: Se tunne tulee ennen kuin ehtii edes ajatella.

Aino: Mut sit tulee yks viesti jossa kollega sanoo et sen asiakkaan määräaika menee tänään umpeen ja se on jumissa. Ja se on se yks jonka kohdalla vastaus on toinen: tää tarvii mut nyt, oikeesti.

Lauri: Sama suljettu ovi suojelee Sarin korvauspäätöstä — ja jättäis sen kollegan yksin.

Aino: Tämä ajatus ei sano kumpi tehdä. Se pakottaa erottamaan ne.

Lauri: Tarvitseeko tämä työ minua — vai todistanko vain, että olen täällä. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Se vihreä Teams-pallo jäi inhottavasti päähän. Se näyttää niin viattomalta.

Lauri: Niin. Pieni pyöreä todiste siitä että olet kunnollinen.

Aino: Yks juttu jäi silti auki. Toi oli koko ajan yksilön kysymys — kysy itseltäs, erota itse. Entä jos koko työpaikka on rakennettu niin että se varastaa sun keskittymisen ennen ku ehdit kysyä mitään.

Lauri: ...joo. Sitä mä en lähde nyt ratkaisemaan. Pidetään se auki.

Aino: Pidetään. Jos haluut jatkaa tästä, Se yksi ajatus löytyy sieltä mistä kuuntelet — tilaus tuo seuraavan suoraan.

Lauri: Kuullaan.