Quiet: The Power of Introverts (Susan Cain): Kun rauha ei olekaan ilmainen

Aino: Kajaanin ammattiopisto, opetussuunnitelmatyöpaja. Yks opettaja, sanotaan Leena. Sillä on hyvä idea siitä, miten yks kurssi pitäs rakentaa uusiks. Mut ennen sitä työpajaa se istuu varaston hyllyjen välissä läppäri sylissä ja kirjottaa sen ajatuksen sinne itelleen — ei Teamsiin, vaan ihan vaan itelleen.

Lauri: Miks ei Teamsiin?

Aino: Koska se tietää tasan tarkkaan kuka tekee siitä ensimmäisenä vitsin.

Lauri: Mut eikö toi oo just se tekosyy minkä jokainen vetäytyjä antaa? Mistä sä tiiät ettei Leena vaan halua olla siellä työpajassa ollenkaan?

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Quiet, Susan Cain.

Aino: Mä luin tän vähän nyrpeänä, kerron suoraan.

Lauri: Miks nyrpeänä?

Aino: Koska mä luulin tietäväni mitä siinä lukee jo kannesta. Hiljaiset on aliarvostettuja, antakaa heille tilaa, loppu.

Lauri: Ja oliks se se?

Aino: Ei ihan. Cain kirjotti tän introverttina entisenä Wall Street -juristina ja neuvottelukouluttajana, eli se oli nähnyt sisältä ne huoneet missä nopea itsevarmuus näyttää pätevyydeltä ennen kuin sisältö ehtii näkyä.

Lauri: Tossa on kyllä eri sävy kuin pelkässä introverttien puolustuspuheessa.

Aino: Joo. Ja mä aloin lukee tätä vähän omahyväisenä. Että no, meillähän Suomessa tää on jo hoidettu. Me ei pidetä jatkuvaa puhetta hyveenä.

Lauri: Mut Cainin väite on isompi ku se. Hän väittää että koulut ja työpaikat menettää älykkyyttä, kun ne sekottaa nopean näkyvyyden ja pätevyyden keskenään.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein, niin se ei sano "olkaa kilttejä introverteille". Se sanoo että te hukkaatte sen parhaan ajatuksen sieltä ihan rakenteellisesti.

Lauri: Just. Ja jos se pitää paikkansa, niin se näkyis vaikka siinä työpajassa missä jaetaan post-it-lappuja ja sanotaan että nyt kaikki ideoi.

Aino: Ja se paras idea ei tuukaan ikinä ulos.

Lauri: Koska se ihminen jolla se oli ei ehdi siihen tahtiin.

Aino: Mä toivon ettei tää jää siihen että mä saan luvan olla hiljaa. Se ois liian helppo. Mä haluun tietää milloin se hiljaisuus on oikeesti se fiksuin liike ja milloin se on vaan tapa luistaa.

Lauri: Otetaan se Cainin väite — että äänekkyys on huono pätevyyden mittari — ja mennään yhteen ihan tavalliseen palaveriin.

Aino: Tai itse asiassa, ennen ku mennään sinne. Tiiäksä sen hetken — sä tuut siihen työpajatilaan, ja ennen ku sä oot päättänyt yhtään mitään, sun hartiat on jo noussut ylös ja sä huomaat että hengität pinnallisemmin. Keho rekisteröi sen huoneen kuorman ennen ku sä ehdit ajatella sanaakaan.

Lauri: Niin. Ja sitten sinne jaetaan ne tussit.

Aino: Tussit on suomalaisen työelämän marakassit.

Lauri: Otetaan eka tilanne.

Aino: Kajaanin ammattiopisto, opetussuunnitelmatyöpaja. Yks opettaja, sanotaan Leena. Sillä on hyvä idea siitä miten yks kurssi pitäs rakentaa uusiks. Mut ennen sitä työpajaa se istuu varaston hyllyjen välissä läppäri sylissä ja kirjottaa sen ajatuksen sinne itelleen — ei Teamsiin, vaan ihan vaan itelleen.

Lauri: Miks ei Teamsiin?

Aino: Koska se tietää tasan tarkkaan kuka tekee siitä ensimmäisenä vitsin.

Lauri: Auts.

Aino: Ja tää on se kohta missä mä oon Cainin puolella. Se ei pakene yhteistyötä. Se suojaa keskeneräistä ajatusta huonolta yhteistyöltä.

Lauri: Mut eikö toi oo just se tekosyy minkä jokainen vetäytyjä antaa? "Mun ajatus on liian hauras teidän käsiteltäväks." Helppo sanoo. Mistä sä tiiät ettei Leena vaan halua olla siellä työpajassa ollenkaan?

Aino: Koska Leenalla on se idea valmiina läppärillä.

Lauri: Se on aika pieni todiste.

Aino: On. Mut se ei jää pois. Se tulee sinne — mut vasta kun se ajatus on saanut muodon.

Lauri: Eli ei "en osallistu", vaan "en anna tätä keskeneräisenä niille".

Aino: Niin. Jos se työpaja olis sellanen joka kestää keskeneräisen, niin se vois heittää sen suoraan. Mut se post-it-pino joka näyttää tosi osallistavalta — se palkitsee nopeinta, ei parasta.

Lauri: Niin... eli se mitä siinä huoneessa tapahtuu ei oo välttämättä demokratia.

Aino: Vaikka se näyttää siltä.

Lauri: Se on Cainin Extrovert Ideal puettuna työpajaksi. Se joka reagoi äänekkäimmin ja varmimmin näyttää sitoutuneimmalta.

Aino: Ja sen takana hyvä ajatus voi kuolla kahteen kommenttiin.

Lauri: Toi on se kohta jonka mä oon nähnyt. Se hiljainen tyyppi sanoo yhden puolikkaan lauseen, joku heittää siihen "joo mut", ja sitten sitä ei enää ole.

Lauri: Tai siis ajatus on, mutta huone ei enää kuule sitä.

Aino: Ehkä tämän jakson ajatus alkaa tästä: hiljaisuus ei oo vielä panos ennen ku se ajatus tulee jossain kohtaa käyttöön.

Lauri: Toi kantaa Leenan. Mut huomaa et se on aika lempee vielä.

Aino: Niin on. Hei, ihan sivusta — mä huomasin yhden jutun noissa messuihmisissä mistä me kohta puhutaan. Niillä on usein vielä se nimilappu vinossa siellä takissa kotimatkalla junassa.

Lauri: Se "Hei, mä olen" -lappu.

Aino: Just se. Se rooli istuu vielä päällä vaikka osasto on jo kaukana. Joku ei kehtaa ottaa sitä pois ennen ku on omalla ovella.

Lauri: Mmm. Se on aika osuva rekvisiitta.

Aino: Mulla oli siitä joku ajatus siitä miten nimi jää päälle... ei, mä en saa siitä nyt kiinni.

Lauri: Mennään Sariin.

Aino: Tampereen Alihankinta-messut. Sari. Tää on niitä ihmisiä jotka tekee Cainin tempun ihan oppikirjan mukaan: se on introvertti, mut se venyy ulospäin koko päivän, koska tää projekti on sille oikeesti tärkee.

Lauri: Toi on jo eri kuin Leena. Leena säästää ajatusta, Sari antaa itsensä näkyä.

Aino: Niin. Se loistaa osastolla. Hymyilee, juttelee, on täydellisen sosiaalinen kahdeksan tuntia.

Lauri: Ja tää on just Cainin Free Trait Theory — sen Brian Littlen idea jota Cain käyttää. Ihminen voi toimia oman temperamenttinsa vastaisesti ku se tekee sen jonkun tärkeen asian takii. Ei kuka tahansa, ei koko ajan.

Aino: Ei kuka tahansa, ei koko ajan.

Lauri: Ei. Mut tärkeen projektin vuoks. Sari tekee just niin. Kirja sanois: hieno suoritus, ihan oikein.

Aino: Joo, mut nyt mä näytän sulle sen toisen kuvan. Messupäivän jälkeen Sari istuu sen sermin takana, kengät puoliks pois jalasta, tyhjässä reunassa siellä hallissa. Ja se kattoo puhelinta. Puolison viesti: vanhempainilta ens viikolla, kumpi menee.

Lauri: Ja?

Aino: Ja siinä se onnistuminen muuttuu velaksi.

Lauri: Miten niin velaksi?

Aino: Sari teki just sen mitä Cain sanoo. Mut se kuorma ei kadonnut mihinkään. Se siirty iltaan. Kotiin. Sille toiselle joka nyt järjestää sen vanhempainillan, koska Sari on illalla tyhjä.

Lauri: Mut Cainilla on tähän vastaus. Restorative niche. Palauttava paikka. Sari on oikeutettu rakentaan itelleen sen hiljasen hetken sen päivän jälkeen, et se latautuu. Se ei oo paha asia.

Aino: Ei oo paha asia. Mut katto mitä siinä tapahtuu. Se palauttava hetki ei oo ilmainen.

Lauri: No mutta eihän kaikki rauha ole joltain pois. Jos Sari istuu autossa vartin ennen kotiinmenoa, niin se on vaan vartti autossa.

Aino: Joo. Mut tässä se ei oo vaan vartti autossa. Tässä joku toinen pitää sen tilan auki.

Lauri: Mä jään silti vähän vastaan. Vanhempainilta olis voinut olla muutenkin puolison vuoro. Me ei tiedetä sitä.

Aino: Ei tiedetä. Ja silti se on se kohta missä kirja on vähän liian siisti. Sari sanoo "mä tarviin rauhaa" ja se kuulostaa täysin oikeutetulta — ja sit joku istuu sen vanhempainillan yksin.

Lauri: Eli kirja antaa Sarille luvan latautua, mut se ei kysy keneltä se rauha on pois.

Aino: Niin. Ja se kysymys jää yleensä kysymättä, koska kaikki näyttää päällepäin onnistuneelta.

Lauri: ...niin. Restorative niche -tasolla se on yksilön selviytymiskalu.

Aino: Mmm.

Lauri: Mut perheessä ei oo pelkkiä yksilön nichejä. Siellä on yks yhteinen ilta jonka joku ottaa.

Aino: Ja nyt tää ajatus ei voi enää olla se lempee versio. Mä luulin et me oltiin melkein siinä — "hiljaisuus on panos vasta ku ajatus tulee käyttöön". Mut Sari ei oo hiljaa. Sari loisti.

Lauri: Silti se lasku tuli.

Aino: Niin. Eli kyse ei ookaan vaan siitä näkyykö se ajatus. Kyse on myös siitä mihin se kuorma päätyy.

Lauri: Odota — onks tää sittenkin temperamenttia? Entä jos Sari ei venynyt projektin takii ollenkaan, vaan koska se ei vaan osaa sanoa ei.

Lauri: Sit tää ei oo Cainin introvertti-juttu lainkaan. Se on ihan tavallinen rajaongelma johon temperamentti ei liity mitään.

Aino: Mä en saa tätä heti... siis. Joo, siinä voi olla rajaa. Totta kai voi olla.

Lauri: Koska jos se on rajaongelma, niin koko Cainin kehys romahtaa tästä kohtaa. Sit me puhutaan vaan ihmisestä joka myöntelee liikaa.

Aino: Ei romahda. Tai... ei mun mielestä. Mut katso sitä laskun muotoa. Ihminen joka ei osaa sanoa ei väsyy tasasesti. Sari ei.

Lauri: Mistä sä tiedät ettei se vaan piilota sitä tasasesti?

Aino: En tiedä. Mut tässä kuvassa oleellista on se, että Sari pystyy olemaan kahdeksan tuntia loistava ja sit täysin tyhjä. Se suoritus onnistuu niin hyvin, että kukaan ei usko et se maksoi mitään.

Lauri: Mä en oo ihan valmis päästämään irti siitä rajaongelmasta.

Aino: Ei sun tarvi. Mä en ehkä haluakaan ratkaista sitä. Mulle riittää tässä se, että temperamentti voi tehdä sen laskun näkymättömäksi. Se ei poista laskua.

Lauri: Hmm.

Aino: Ja tää on se mihin mä takerruin itse. Mulla on tapana sanoa kotona "mä tarviin nyt vaan vartin ihan yksin", ja se kuulostaa niin pieneltä ja kohtuulliselta.

Lauri: Joo.

Aino: Mut mä huomasin et se vartti on melkein aina sellanen et joku toinen pitää lapsia sen ajan. Mä en pyydä rauhaa tyhjästä. Mä pyydän sitä jonkun toisen vartista.

Lauri: Mmm.

Aino: Ja se on epämukavaa myöntää. Koska se vartti on mulle ihan oikeesti tarpeen.

Lauri: Niin se varmaan onkin.

Aino: Siinä se hiertää.

Lauri: Joo. Mä luulen et ajatus on nyt mennyt epämukavammaks. Hiljaisuus tai vetäytyminen ei kerro vielä tarpeeks.

Aino: Ei ennen ku kysyy mitä siitä tuli.

Lauri: Ja kuka piti tilaa sillä aikaa.

Aino: Joo.

Lauri: Tää ei ollutkaan pehmeä kirja.

Aino: Ei.

Lauri: Otetaanko viel se kolmas. Koska tuo ajatus ja rauhan hinta toimii jotenkin aikuisilla, jotka osaa sanoa edes joskus "mä tarviin rauhaa". Mut entä ku se ihminen ei osaa sanoa sitä yhtään?

Aino: Eli lapsi.

Lauri: Jyväskylä, Kuokkalan päiväkoti. Eeli, viisvuotias. Aamu menee päin honkia. Ja aikuinen kirjottaa Wilmaan: "levoton aamu."

Aino: Ja sä haluat sanoo ettei se ollut levoton aamu.

Lauri: Mä haluan kysyä milloin se alkoi.

Aino: Okei.

Lauri: Koska se alko just siinä kohtaa ku ne surisevat loisteputket, kahenkymmenen lapsen yhtäaikanen lähtö, kurahousut, märät lapaset ja se hälinä kasaantu yhteen eteiseen samalla sekunnilla. Eeli ei oo levoton. Eeli on huoneessa joka on liian kova luettavaks.

Aino: Mut tää on se mihin mä menen varovaiseks. Koska nyt me ollaan vaarallisella alueella. Joku kuuntelee tätä ja ajattelee: ai eli lapsen käytöstä ei saa ikinä nimetä, kaikki on ympäristön vika. Se ei voi olla niin.

Lauri: Ei voi. Eikä Cain sano niin.

Aino: Mitä se sitten sanoo tässä?

Lauri: Ehkä sen, että kysymys ei oo onko Eeli "hiljanen lapsi" vai ei. Se identiteettikeskustelu on väärä.

Aino: Mikä on oikea kysymys?

Lauri: Ehtikö se järjestelmä merkitä sen kuorman luonteeks ennen ku kukaan kysyi siitä ärsyketasosta.

Aino: Niin. Koska sen jälkeen ku eteisessä luetaan "levoton" ja se kirjotetaan Wilmaan, niin se sana jää elämään. Seuraava aikuinen lukee sen etukäteen.

Lauri: Ja Eeli tulee huoneeseen jo valmiiksi selitettynä.

Aino: Se on hirveä lause.

Lauri: On. Mutta se tapahtuu. Eeli on jo "se levoton" ennen ku se on riisunut takkia.

Aino: Mmm.

Lauri: Ja tää on se mikä mua pelottaa enemmän ku se palaveri. Aikuinen pystyy sanoo "mä tarviin rauhaa".

Aino: Eeli ei pysty.

Lauri: Ei. Sen puolesta sen vireystila luetaan — ja se luetaan luonteeks ennen ku kukaan vaihtaa sitä huonetta.

Aino: Eli tää ajatus ei oo enää persoonallisuudesta ollenkaan. Se on siitä kenellä on valta nimetä, ja kuinka aikasin se nimi lyödään kiinni.

Lauri: Mä luulen et sama liike kulkee näissä kaikissa.

Aino: Leenassa, Sarissa, Eelissä.

Lauri: Niin. Tilanne lukee ihmisen, ja se ehtii lukea väärin ennen ku kukaan kysyy mitä se huone teki.

Aino: Okei. Meillä on luonnos siitä yhdestä ajatuksesta. Terävöitetään se.

Lauri: Lyhyimmillään. Se ei oo "ole hiljaa" eikä "puhu enemmän". Se on kysymys, joka pitäs tulla ennen ku tilanne ehtii leimata.

Aino: Kokeile.

Lauri: "Ennen ku luet hiljaisuuden luonteeks, kysy mihin meni se ajatus ja kuka maksoi sen rauhan."

Aino: Se on melkein. Mut "hiljaisuuden" on liian kapee. Sari ei ollut hiljaa. Se loisti.

Lauri: Totta. Se mitä me luetaan väärin on joku tila ihmisessä.

Aino: Hiljaisuus, jaksaminen, levottomuus... mutta älä tee siitä luetteloa.

Lauri: Joo. "Ennen ku luet sen luonteeks — mihin meni ajatus, kuka maksoi rauhan."

Aino: Tuo jää. Ja se "luonteeks" on ruma sana, mut ehkä sen pitääkin olla.

Lauri: Se on se virhe. Me tehdään tilanteesta luonne.

Aino: Joo.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Aino: Se yksi ajatus työhön kirjasta Quiet on:

Lauri: Ennen kuin luet sen luonteeksi — mihin meni ajatus, kuka maksoi rauhan.

Aino: Otetaan ihan tavallinen tiimipalaveri. Ei työpaja, ei messut. Maanantain status. Kaheksan ihmistä, yks vetää.

Lauri: Ja siellä on ne tutut roolit jo ennen kuin kukaan avaa läppäriä.

Aino: Just. Siellä on Antti joka sanoo heti jokaiseen kohtaan jotain — "joo, hyvä", "mennään tolla", "mä voin ottaa ton". Ja siellä on Riikka joka ei sano koko palaverissa melkein mitään.

Lauri: Ja vetäjä kattoo niitä kahta ja tekee siitä jo päätelmän.

Aino: Palaverin jälkeen vetäjä ajattelee: Antti on sitoutunut, Riikka on vähän etäinen. Ehkä ei oikein innostunut. Ja se on se kohta. Siinä luetaan jo luonne.

Lauri: Silloin vois pysähtyä siihen ensimmäiseen kysymykseen. Mihin meni se ajatus?

Aino: Eli kuka tossa palaverissa toi oikeesti uuden ajatuksen.

Lauri: Vai vahvistiko Antti vaan nopeesti sen mitä oli jo päätetty.

Aino: Ja sitten se toinen kysymys: kuka maksoi rauhan.

Lauri: Riikka kirjottaa sen oikeen ehdotuksen illalla yksin, koska siinä huoneessa ei ehtinyt.

Aino: Ja kukaan ei nää sitä työtä.

Lauri: Ei näe. Ne näkee vaan sen, että Antti puhui palaverissa ja Riikka lähetti pitkän viestin illalla.

Aino: Ja kahen viikon päästä se Riikan ehdotus tulee jonkun toisen suusta nopeemmin sanottuna, ja se menee läpi. Ja Riikka on yhä "se etäinen".

Lauri: Lasku tuli, sitä ei vaan kohdistettu kenellekään.

Aino: Ennen kuin luet sen luonteeksi — mihin meni ajatus, kuka maksoi rauhan. Siinä oli se yksi ajatus.

Lauri: Toi jää vaivaamaan vähän ikävällä tavalla.

Aino: Niin. Varsinkin se Riikka, joka kirjoittaa illalla sen mitä ei mahtunut palaveriin.

Lauri: Ja se vetäjä, joka ei välttämättä ole ilkeä. Se vaan sai huoneelta liian helpon selityksen.

Aino: Se on ehkä tämän kirjan epämukavin puoli täällä. Hiljaisuutta ei riitä arvostaa. Se pitää osata suunnitella takaisin yhteiseen käyttöön.

Lauri: Jos tää toi mieleen jonkun palaverin tai työpajan, jaa jakso sille ihmiselle ja tilaa Se yksi ajatus -podcast, niin löydät meidät uudestaan.

Aino: Kuullaan.