Finaali (Aino ja Lauri): Kun osaat olla käyttämättä sitä

Aino: Kahvihuone. Torstai, iltapäivä.

Lauri: Okei.

Aino: Joku sanoo ohimennen, että hei, se sun eilinen juttu oli tosi hyvä.

Lauri: Ja?

Aino: Ja se toinen ei sano kiitos. Se sanoo, että no mitäs sä nyt haluut.

Lauri: Vitsinä.

Aino: Puoliks. Mut se jää siihen kahvinkeittimen viereen seisomaan ja miettii, kenen kuullen se sanottiin.

Lauri: Kauanko.

Aino: Sen verran että kahvi ehtii valua.

Lauri: Aika tarkka kuuntelija.

Aino: Se on meidän.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta, jota ei ole. Tää on viimeinen jakso.

Aino: Kolmekymmentäkolme jaksoa. Machiavellista tekoälyyn.

Lauri: Ja toi lause jonka sä just luit. Se on ollut jokaisen jakson alussa.

Aino: Nii.

Lauri: Me ei olla kertaakaan testattu sitä.

Aino: Okei. Sanotaan se sitten ääneen niin kuin se olis kirjan takakansi.

Lauri: Sano.

Aino: Väite on, että jokaisessa kirjassa on yksi ydin. Että arki on se kohta jossa selviää, pitääkö se. Ja että siitä jää lause, joka toimii huomenna tilanteessa jota jaksossa ei mainittu.

Lauri: Se on aika kova lupaus.

Aino: Se on hyvä lupaus. Mä puolustan sitä. Ihminen tulee tänne kävellen kotiin tai tiskaten, ja se haluaa yhden lauseen jonka se saa mukaan.

Lauri: Puhdas otto.

Aino: Niin. Eikä sen tarvi lukea sitä neljänsadan sivun kirjaa.

Lauri: Ja sä väität, että me pystyttiin siihen.

Aino: Mä väitän että aika usein pystyttiin. Ja mä väitän myös, ettei se ollut niiden lauseiden ansiota.

Lauri: No sano.

Aino: Aatellaan ihmistä joka on kuunnellut nää kaikki. Kaikki kolmekymmentäkolme. Mitä sillä on kädessä nyt?

Lauri: Kolmekymmentäkolme lausetta.

Aino: Ei ole. Sillä on kaks tai kolme.

Lauri: Ja ne muut?

Aino: Ne muut on menneet. Mut se mikä ei mennyt, ei ole se nokkelin lause. Se on huone.

Lauri: Selitä.

Aino: Anja. Se Together-jakson vanhus, jonka kynä pysähtyy kotiutuspaperissa siihen kohtaan, jossa kysytään kenelle soitetaan jos jotain tapahtuu.

Lauri: Mmm.

Aino: Mä en usko että kukaan muistaa siitä jaksosta sitä lausetta ulkoa. Mut se kynä muistetaan.

Lauri: Nelli. Bullshit Jobsista. Se ottaa tiedotteesta pois sanan "vähän", koska julkiseen tekstiin ei saa jäädä sen omaa epäuskoa. Se on niin pieni liike, ja siinä on koko se jakso.

Aino: Ja Anssi. Kynä leijuu neljäntuhannen kuusentaimen tilauslomakkeen päällä, koska vanha kuusikko maksoi katon, ja siks kirjanpainajavaroitus kuulostaa teorialta.

Lauri: Kolme kynää.

Aino: Neljä.

Lauri: Neljä?

Aino: Kaisa. Se yövuoron hoitaja siitä viimeisestä kirjasta. Sillä on se ilmoituslomake auki, ja kursori vilkkuu just siinä kohtaa, jossa oikea ilmoitus alkaa näyttää osaston huonolta numerolta.

Lauri: Se ei ollut edes kynä.

Aino: Ei. Se oli kursori. Muuten sama kohta.

Lauri: Toi on vähän noloa.

Aino: On se. Mut se on myös se mikä toimi. Kirja antoi meille sanan. Se huone teki siitä sun.

Lauri: Eli ensimmäinen muoto tän jakson ajatuksesta on jotain semmosta, että ajatus jää vain jos sillä on huone.

Aino: Joo. Ei lause ilman huonetta.

Lauri: Mmm.

Aino: Mikä sulle jäi? Ihan vaan sulle, ei kuulijalle.

Lauri: Se parkkipaikka. Four Thousand Weeks. Mies istuu Porin Prisman parkkipaikalla, turvavyö on yhä kiinni ja radio pois päältä.

Aino: Eikä mee mihinkään.

Lauri: Ei. Ja se harjoitus tekemättä olemisesta ei tuottanut mitään rauhaa. Se toi sen sairaalahuoneen valon.

Aino: Joo.

Lauri: Mä mietin sitä vielä viikkoja sen jakson jälkeen. Se ei ollut edes se jakson ajatus. Se oli vaan yks kuva.

Aino: Ja sit sä teit sen uudestaan.

Lauri: Mitä.

Aino: Flow-jakso. Jarkko seisoo Raision ABC:llä pelikoneessa kiinni, takki päällä. Auto käy parkkipaikalla.

Aino: Kaks parkkipaikkaa. Kaks miestä jotka ei mee mihinkään. Kolmen kuukauden välein.

Lauri: Mä en huomannut sitä tehdessä.

Aino: Tiedän. Mä huomasin vasta eilen.

Lauri: Se on kans yks tapa löytää itsensä.

Aino: Mulle jäi se, kun mä jäin itse kiinni. Perel-jaksossa.

Lauri: Kesken sun omaa vastalausetta.

Aino: Niin. Mä olin just selittämässä miks mä oon oikeassa, ja mä kuulin ittestäni, että mä haluun siitä erillisyydestä kuitin.

Lauri: Sä pysähdyit keskelle lausetta.

Aino: Se on ainoa kerta koko sarjassa kun mä en tiennyt mitä mä sanon seuraavaks.

Lauri: Se oli myös se paras kohta.

Aino: Tiedän. Ja mä en osaa tilata sitä uudestaan.

Lauri: Ei kukaan osaa. Sen takia niitä on kaksi tai kolme eikä kolmekymmentäkolme.

Aino: Nii.

Lauri: Toi äskeinen oli kiltti havainto. Se sun huone.

Aino: Oli.

Lauri: Mä pilaan sen.

Aino: Tee se.

Lauri: Jos ajatus jää vaan siitä huoneesta, niin katsotaan mitä huoneita me valittiin. Neljäs jakso, Quiet. "Ennen kuin luet sen luonteeksi, mihin meni ajatus, kuka maksoi rauhan." Yhdestoista, Essentialism. "Pieni kyllä piilottaa sen, kuka oikeasti maksaa." Kahdeskymmeneskolmas, Ruhtinas. "Siisti valta näyttää siltä, ettei kukaan käyttänyt sitä."

Aino: Ja se kiintymyskirja.

Lauri: "Tarve ei oo vika. Mut se ei saa tehdä toisesta sun päivystäjää."

Aino: Neljä eri kirjaa.

Lauri: Introverttikirja, tuottavuuskirja, viidensadan vuoden takainen valtaopas ja pariterapia. Ja sama kysymys joka kerta. Kuka jää maksamaan siitä, että joku muu sai sen siistin version.

Aino: Ota se Duhigg-jakso.

Lauri: Supercommunicators.

Aino: Siellä oli se Oulun rakennusvalvonnan virkailija, joka sanoo täsmälleen sen oikean kuuntelulauseen ja kysyy heti perään seuraavan liitteen numeroa.

Lauri: Se lause oli oikein. Se oli vaan väärässä keskustelussa.

Aino: Ja me sanottiin siitä, että sä vastaat siihen keskusteluun missä sä oot turvassa. Et siihen missä toinen on.

Lauri: Niin me sanottiin.

Aino: Mikä on meidän turvallinen keskustelu?

Lauri: Se jossa selviää, kuka päätti.

Aino: Nii.

Lauri: Toi osui.

Aino: Me huomattiin toi kerran itse.

Lauri: Antifragilessa.

Aino: Sä sanoit sen suoraan. Mä olin ehdottanut lausetta "kysy aina kuka maksaa sen heilunnan", ja sä sanoit että ei.

Lauri: Mä sanoin että se on se sama kuka-maksaa jota me pyöritetään joka jaksossa.

Aino: Ja me vaihdettiin se.

Lauri: Vaihdettiin. Katso mihin. "Häiriö saa jäädä, jos lasku on pieni ja oppi palaa."

Lauri: Siinäkin on lasku.

Aino: Nii on.

Lauri: Me ei päästy siitä pois. Me vaihdettiin sanajärjestystä.

Aino: Sen jälkeen päästiin. Vähän.

Lauri: Miten niin.

Aino: Syyskuu. Kuusi jaksoa. Neljässä niistä ei kysytty kertaakaan kuka maksaa.

Lauri: Sano yks.

Aino: Se tunnetyökirja. "Töissä aitokin tunne voi olla tilattu. Tyhjyys ei oo vika sussa."

Lauri: Siinä ei kysytä kuka maksaa.

Aino: Ei. Siinä sanotaan sille joka jo maksoi, ettei se ollut sen vika.

Lauri: Se on eri liike.

Aino: Se on eri liike.

Lauri: Mut se on yhä lasku. Se vaan on jo maksettu.

Aino: Joo. Sä et pääse siitä.

Lauri: En.

Aino: Mut se siirtyi. Kolmekymmentä jaksoa me kysyttiin kuka maksaa. Loppupäässä me alettiin sanoa sille kuka maksoi.

Lauri: Kolme jaksoa liian myöhään.

Aino: Vähän niin.

Lauri: Okei. Mut mä en vielä anna sun sanoa, että se oli hyvä juttu.

Aino: Miks et?

Lauri: Koska toinen selitys on, että ne kirjat sanoi sitä. Kolmekymmentäkolme kirjailijaa, jotka ei tiedä toisistaan, päätyy samaan kohtaan. Se voi olla myös löytö.

Aino: Tai me seisottiin koko ajan samassa kohdassa ja huudettiin sinne.

Lauri: Niin, tai sitten se kohta on oikeasti se mistä kuuluu eniten.

Aino: Mä en pysty erottaa noita toisistaan. Ja se on epämukavaa, koska me tehtiin tätä kolmekymmentäkolme kertaa.

Lauri: Otetaan tilanne.

Aino: Ota.

Lauri: Rauno. Kuunteli meidät kaikki, tiistaisin ja torstaisin, koiran kanssa lenkillä. Ja tiistaipalaverissa joku nuorempi ehdottaa jotain, mikä on vähän kesken.

Aino: Ja Rauno kysyy kuka tästä maksaa.

Lauri: Rauno kysyy kuka tästä maksaa. Ja se on oikea kysymys.

Aino: Ihan oikeasti oikea.

Lauri: Toisella kerralla se on yhä oikea. Kolmannella kerralla se on yhä oikea.

Aino: Ja?

Lauri: Ja puolen vuoden päästä siihen palaveriin ei tuoda enää mitään keskeneräistä.

Aino: Koska se maksaa.

Lauri: Koska joku laskee sen aina. Rauno ei ole väärässä kertaakaan. Se on vaan viimeinen ihminen jolle kukaan kertoo mitään ennen kuin se on valmis.

Aino: Ja me opetettiin se.

Lauri: Me annettiin sille tosi hyvä työkalu, jota se osaa käyttää liian hyvin.

Aino: Nyt tää alkaa mennä siihen, että me ollaan huono asia.

Lauri: Ei. Mut ajatus joutuu muuttumaan. Se ei riitä että ajatuksella on huone. Se pitää myös pystyä lopettaa siinä huoneessa.

Aino: Sano se tarkemmin.

Lauri: Ajatuksesta tulee tapa siinä kohtaa, kun se lakkaa yllättymästä huoneesta.

Aino: Ai niin että se menee sinne sisään tietäen jo mitä se löytää.

Lauri: Niin. Ja silloin se ei enää testaa mitään. Se tunnistaa vaan itsensä.

Aino: Kattaako toi vielä sen ekan? Että huone oli se joka kantoi.

Lauri: Kattaa, mut nyt se sanoo mihin suuntaan se huone kantaa. Ja se on terävämpi.

Aino: Joo. Se on.

Lauri: Sä oot ollut vähän hiljaa tossa välissä.

Aino: Mä mietin sitä Raunoa.

Lauri: Mitä siitä.

Lauri: Se kysymys on mun. Mä toin sen tänne. Ekasta jaksosta asti mä oon leikannut suoraan siihen, kuka tän omistaa ja kuka tän päätti, koska se on se kohta jonka mä näen ennen kuin mä näen mitään muuta.

Aino: Se on ollut myös se mikä on toiminut.

Lauri: On. Mä tiedän. Mut mä en oo kertaakaan ollut se, jonka keskeneräinen juttu jää sanomatta. Mä oon aina ollut se joka kysyy.

Aino: Mmm.

Lauri: Se on aika mukava paikka. Sieltä näkyy hyvin.

Aino: Mä en oo yhtään paremmassa.

Lauri: Missä sä oot.

Aino: Siinä Gawande-jaksossa. Me puhuttiin siitä että kukaan ei kysy vanhalta ihmiseltä mitä se oikeasti haluaa, ja mä huomasin kesken keskustelun, että mä oon helpottunut.

Lauri: Mistä.

Aino: Siitä ajatuksesta että joku järjestelmä kysyisi sen. Että se olis jonkun työtehtävä.

Lauri: Eikä sun.

Aino: Eikä mun. Mun ei tarvitsisi kysyä isältä mitä se pelkää.

Lauri: Sä et sanonut sitä silloin ääneen.

Aino: En. Mä sanon sen nyt.

Lauri: Okei.

Aino: Ja sit on vielä se toinen mun.

Lauri: Sano.

Aino: Statuspeli-jaksossa mä tajusin kesken keskustelun, että mä nautin siitä että mä näin sen ekana. Että mä olin se joka huomasi.

Lauri: Sä sanoit sen silloin ääneen.

Aino: Sanoin. Ja sit mä tein sen uudestaan seuraavassa jaksossa.

Lauri: Joo.

Aino: Ja seuraavassa.

Lauri: Mikä siinä on se paha kohta?

Aino: Se, että me ei kertaakaan otettu mitään vastaan sellaisenaan.

Lauri: Miten niin.

Aino: Kolmekymmentäkolme jaksoa. Kertaakaan ei käynyt niin, että joku sanoo jotain kaunista ja me todetaan että joo, se oli kaunista, ja jatketaan.

Lauri: Aina katsottiin mikä sen alla on.

Aino: Aina. Ja me kirjoitettiin se kerran auki, ihan vahingossa.

Lauri: Missä.

Aino: Grosz-jaksossa. Seinäjoen lukupiiri. Eerika on kertonut jotain isästään, ja Mika tekee siitä muille älykkään oivalluksen.

Lauri: Ja se oivallus on oikein.

Aino: Se on ihan oikein. Se on hyvä havainto. Ja Eerika painaa sen eväsrasian kannen kiinni eikä sano sen jälkeen mitään.

Aino: Me kirjoitettiin se mies. Kolme viikkoa sitten. Eikä kumpikaan meistä huomannut, että se on me.

Lauri: Mä muistan että me pidettiin siitä kohtauksesta.

Aino: Me pidettiin siitä tosi paljon.

Lauri: Joo. Okei.

Aino: Ja se on se sama juttu kuin siinä kahvihuoneessa. Joku sanoo että toi sun eilinen oli tosi hyvä, eikä se ihminen enää saa sitä sisään. Se lukee sen. Kenen kuullen, mitä varten, mikä tässä on.

Lauri: Ja se lukee sen oikein aika usein.

Aino: Melkein aina. Se on just se ongelma. Tarkkuus ei mene väärin. Se ei vaan lopu.

Lauri: Mut jos me oltais otettu se yks kevyt kirja, joku ilosta tai leikistä, niin—

Aino: —me ei oltais otettu.

Lauri: Ei oltais.

Aino: Meillä oli kolmekymmentäkolme mahdollisuutta, eikä yksikään kirja kaatunut. Kertaakaan me ei sanottu, että tää kirja on väärässä. Aina se selvisi, vähän kolhiintuneena, ja me lisättiin siihen se varaus.

Lauri: Kolmekymmentäkolme kertaa.

Aino: Kolmekymmentäkolme kertaa.

Lauri: Jos joku tekis tän uudestaan, niin nää kaks jaksoa jäi tekemättä. Se jossa kirja oikeasti kaatuu. Ja se jossa asia on hauska eikä siinä ole hintaa.

Aino: Kaks. Ei kolme.

Lauri: Ei kolme. Sä otit multa sen kolmannen äsken.

Aino: Otin.

Lauri: Kolmen jakson verran. Mä en tiedä lasketaanko se.

Aino: Ei kai se meidän päätettävissä ole.

Lauri: Ei. Ja se on aika tarkkaa tietoa meistä.

Aino: On.

Lauri: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Aino: Meillä on se jo aika lähellä. Ekan jälkeen se oli, ettei lause jää ilman huonetta. Sit se oli, että ajatuksesta tulee tapa kun se lakkaa yllättymästä.

Lauri: Ja nyt siihen pitää tulla se Rauno.

Aino: Niin. Ja se kahvinkeittimen vieressä seisova.

Lauri: Ensimmäinen yritys. Käytä ajatusta, mutta älä anna sen käyttää sinua.

Aino: Ei.

Lauri: Liian ohje?

Aino: Ei edes. Se on liian meidän. Toi on just se liike jota me äsken haukuttiin. Sä käännät sen heti takaisin varoitukseksi.

Lauri: Joo. Ja siitä katoaa se, että ne ajatukset oli oikeasti hyviä.

Aino: Ne oli. Mä en anna sitä pois.

Lauri: Okei. Entä näin. Se ajatus on sun vasta siinä kohtaa, kun sä pystyt olemaan käyttämättä sitä.

Aino: Sano se uudestaan.

Lauri: Se ajatus on sun vasta siinä kohtaa, kun sä pystyt olemaan käyttämättä sitä.

Aino: Se jää. Ja se on ihan hitonmoinen loppu meiltä, koska me ei osata sitä.

Lauri: Ei. Mut se on myös se mitä me ollaan tehty kaikki nää jaksot. Me ei olla annettu kuulijalle työkalua. Me ollaan annettu se, että sä näet sen kohdan itse.

Aino: Ekassa jaksossa, siinä tapakirjassa, se lause oli että pieni teko antaa sun olla joku ennen kuin sitä tarvitsee näyttää.

Lauri: Nii.

Aino: Kolmekymmentäkolme jaksoa myöhemmin me sanotaan melkein sama asia toisesta suunnasta. Sä saat myös olla näyttämättä sitä.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus, kaikista näistä kirjoista, on:

Aino: Se ajatus on sun vasta siinä kohtaa, kun sä pystyt olemaan käyttämättä sitä.

Aino: Lokakuun ilta, pihatie. Sataa vähän. Ja sun roskis on siirretty takaisin katokseen, vaikka sä et pyytänyt.

Lauri: Naapuri.

Aino: Naapuri. Ja se ensimmäinen liike, mikä sulla nousee, on ihan tuttu. Miks. Mitä se haluu. Näkyykö tää nyt jotenkin muille.

Lauri: Ja se liike on ihan pätevä. Joskus se on ollut oikea.

Aino: Niin. Ja se ei katoo mihinkään, se on siellä ensi kuussa.

Lauri: Mut nyt se ajatus pysäyttää sen sen verran, että sä ehdit sanoa kiitos ennen kuin sä olet lukenut sen.

Aino: Ja jos sä olit väärässä, sä huomaat sen kyllä. Sillä on aikaa.

Lauri: Ja jos sä olit oikeassa, se maksoi sulle yhden kiitoksen.

Aino: Se on aika halpa.

Lauri: Se ajatus on sun vasta siinä kohtaa, kun sä pystyt olemaan käyttämättä sitä. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Kiitos niille jotka kuunteli nää yksin. Kävellen kotiin, tiskatessa, liian myöhään illalla.

Lauri: Ja niille jotka lähetti jonkun jakson yhdelle ihmiselle. Ei kymmenelle. Yhdelle.

Aino: Kiitos niille kolmellekymmenellekolmelle kirjailijalle, jotka ei tiedä että ne on ollut täällä. Me väiteltiin niiden kanssa, ja se on paras tapa lukea kirja.

Lauri: Ne ihmiset kohtauksissa ei ollut oikeita. Anja, Nelli, Anssi, Kaisa.

Aino: Ei ollut. Mut joku niistä oli jonkun.

Lauri: Nii.

Aino: Ja kiitos sulle, että sä et kertaakaan päästänyt yhtään lausetta läpi liian nätisti.

Lauri: Se oli se helppo osa.

Aino: Jaksot jää tänne. Ne toimii ihan samalla tavalla väärässäkin järjestyksessä.

Lauri: Ja jos joku joskus tekee tästä sen version, jossa kirja kaatuu, mä kuuntelen sen.

Aino: Sanotaanko se silti.

Lauri: Kuullaan.