The Examined Life (Stephen Grosz): Kun hyvä selitys saa toisen vaikenemaan

Lauri: Paula asuu Salossa, Ollikkalassa. Se on se joka on aina pärjänny. Kaikki tietää et Paulalle voi soittaa. Se hoitaa vanhempien asiat, se järjestää.

Aino: Ne tyhjentää tiskikonetta yhdessä pikkuveljen kanssa, ja pikkuveli sanoo jotain semmosta et. Sä oot aina se joka pärjää, mut mä en tiiä oletsä koskaan halunnu olla se.

Lauri: Ja Paula.

Aino: Paula paiskaa sen aterinkorin pöydälle kovempaa ku oli tarkotus. Ja suuttuu. Ihan oikeesti suuttuu siitä.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: The Examined Life, Stephen Grosz.

Aino: Mun piti lukee tää nopeesti. Ei onnistunu.

Lauri: Ei niin.

Aino: Se on ohut kirja. Pelkkiä lyhyitä tarinoita. Ja silti mä luin yhtä kappaletta ja jäin vaan istumaan.

Lauri: Mä luin sen bussissa ja huomasin että mä katoin ihmisiä eri tavalla kotimatkalla. Vähän noloa.

Aino: Kuka tän on kirjottanu, mitä siit pitää tietää?

Lauri: Grosz on psykoanalyytikko. Se on istunu ihmisten kanssa jotain kakskyt viis vuotta. Tää ei oo tutkijan kirja eikä itsehoito-opas. Se on enemmän muistiinpanoja siitä mitä tapahtuu, kun samaa ihmistä kuuntelee... vuosikausia.

Aino: Eli ei kukaan joka lupaa viittä askelta.

Lauri: Päinvastoin. Se melkein sanoo että viisi askelta on se ongelma.

Aino: Mikä sulle jäi päähän?

Lauri: Se yks juttu, että ihminen voi vastustaa sitä että kärsimys loppuis. Että tuttu kipu suojaa joltain vielä pahemmalta. Siltä ettei tiedä mitä tulis tilalle.

Aino: Toi on ikävä ajatus.

Lauri: On. Eikä se oo kovin mukava katse ihmisiin.

Aino: Sano se lupaus suoraan. Mitä Grosz väittää että tästä saa.

Lauri: Se väittää suunnilleen näin: kun ihminen tulee hitaasti kuulluksi niissä tarinoissa ja toistoissa joilla se suojaa itteään, niin joku automaattinen kärsimyksen muoto voi... menettää otteen. Ilman että kukaan päättää muuttua.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein. Sä et parane päättämällä, vaan siinä että joku kuuntelee sua tarpeeks kauan et se vanha kuvio näkyy.

Lauri: Suunnilleen. Ja tässä on se kohta joka mua kiinnostaa. Se ei sano että se toinen ymmärtää sut. Se sanoo että se toinen kestää olla hetken tietämättä.

Aino: Odota. Mitä se edes tarkottaa, että suojaa itteään tarinalla.

Lauri: No otetaan joku joka kertoo aina sen saman jutun siitä kun se ei kelvannu. Se ei kerro sitä vain siksi että se on jumissa. Se voi kertoa sitä myös siksi, että se tarina pitää sen turvassa siltä, ettei se yrittäis uudestaan... ja epäonnistuis taas.

Aino: Eli se mikä näyttää ongelmalta voi olla järjestely.

Lauri: Grosz sanois että se on tapa järjestää suhdetta. Se mikä näyttää ongelmalta on joskus tapa pitää joku etäällä tai lähellä, silloin kun suora pyyntö olis liian paljas.

Aino: Mä en täysin saa tästä vielä kiinni. Siis mä tajuan sanat, mutta en sitä hetkeä.

Lauri: Niin.

Aino: Tulee vaan mieleen semmonen olo, kun joku sanoo että ei mua haittaa, ja kaikki pöydässä tietää että haittaa.

Lauri: Just. Ja kukaan ei oikein uskalla koskea siihen.

Aino: Okei. Ja se toinen juttu, se hitaus. Miks kuunteleminen ei muka oo nopeeta.

Lauri: Koska Groszin mukaan nähdyksi tuleminen ei oo että joku tajuaa sut äkkiä. Se on että joku kestää olla sun kanssa siinä... ettei vielä tiedä. Meille kaikille tekis mieli tajuta heti.

Aino: Mä toivon et tästä jää joku semmonen mitä mä voin oikeesti käyttää. En työkalu. Mua vähän pelottaa et tästä tulee jakso jossa me selitetään ihmisiä hienoilla sanoilla.

Lauri: Niin. Se on just se vaara.

Aino: Otetaan se lupaus pohjaks. Se että hidas kuulluksi tuleminen löysää jotain. Ja katotaan mihin se kaatuu ekana.

Aino: Mä ajattelen yhtä tyyppiä. Sanotaan Antti. Se seisoo Porthanian kahvijonossa ja aukasee puhelimesta sen saman kuvan, Brysselistä. Joku ihminen jonka kanssa oli joskus melkein jotain. Ja samaan aikaan siinä roikkuu lukematon viesti Saanalta, joka on ihan oikeesti pyytäny kävelylle.

Lauri: Ja se avaa sen kuvan.

Aino: Se avaa sen kuvan. Ja mä tunnen ton. Sä oot kirjottamassa Saanalle vastausta, ja sun peukalo menee takasin siihen vanhaan kuvaan ennen ku sä oot päättänyt mitään. Se on jo tehty ennen ku sä ajattelit sitä.

Lauri: Grosz lukis ton varmaan niin, että se mahdoton kaipuu Brysseliin on turvallista, koska sitä ei voi torjua. Se kuva ei koskaan sano ei.

Aino: Okei mut jo toi on iso hyppy.

Lauri: On. Ja Saana voi sanoa ei. Eli se ei oo välttämättä väärä ihminen jota Antti kaipaa. Se kaipuu voi suojata sitä siltä oikeelta riskiltä.

Aino: Nyt sä teit just sen. Sä sanoit sen kolmes sekunnis.

Lauri: Sanoin.

Aino: Ja se kuulostaa fiksulta. Mut entä jos Antti oikeesti suree sitä Brysseliä. Entä jos se ei oo mikään suoja ollenkaan, se vaan rakasti jotakuta eikä se mee ohi tilaamalla. Sun selitys tekee sen kaipuusta vähän säälittävän. Niinku Antti ois vaan liian pelokas kävelemään.

Lauri: [epäröiden] ...niin. Toi on reilu. Jos mä sanon Antille että toi on sun suoja, mä oon vieny siltä sen surun ja antanu tilalle valmiin selityksen.

Aino: Ja se on nöyryyttävää. Vaikka sä olisit oikeessa.

Aino: Kumpi sä muuten oot. Se joka avaa sen vanhan kuvan vai se joka vastaa Saanalle.

Lauri: ...mä oon se joka analysoi molempia turvallisen matkan päästä.

Aino: Tyypillistä.

Lauri: Tiedän. Ehkä ajatus syntyy tässä kohtaa näin: toisen kaipuuta ei voi lukea nopeesti ilman että sen samalla pienentää.

Aino: Joo. Se pitää.

Aino: Eli ollaan sillä että toista ei voi selittää nopeesti ilman että sen pienentää.

Lauri: Suunnilleen siinä.

Aino: Testataan sitä kovempaa. Koska nyt mä huomaan et mä oon puolustamassa tätä kirjaa. Ja mä haluun puolustaa sitä.

Aino: Kuvitellaan lukupiiri. Seinäjoella, Apilan kirjastossa. Ne lukee just tätä samaa Groszia. Ja siellä on Eerika, joka on maininnu ohimennen että sen isä soitteli humalassa öisin.

Lauri: Ja joku tarttuu siihen.

Aino: Mika tarttuu. Mika on lukenu kirjan, ja Mika on innoissaan. Se sanoo: toihan on just se, sun suojatarina, sä varmaan pidät kaikki etäällä ettei kukaan pääse yhtä lähelle ku sun isä. Ja se on aika osuva. Ihan oikeesti.

Lauri: Ja mitä Eerika tekee.

Aino: Eerikalla on kädessä semmonen muovinen eväsrasia. Se painaa sen kannen napsahtamaan kiinni. Eikä se sano niistä puheluista enää mitään. Ei sinä iltana. Ei ehkä koskaan siinä ryhmässä.

Lauri: Eli tässä kirja kaatuu.

Aino: Ei kaadu.

Lauri: Kaatuu. Mika teki just sen minkä Grosz sano. Se näki toiston, se näki suojan, se nimes sen. Ja lopputulos on että Eerika sulkeutuu. Kirja ei suojaa Eerikaa Mikalta. Kirja antoi Mikalle sanat... liian aikaisin.

Aino: Ei. Mika ei tehny sitä mitä Grosz sano. Mika teki päinvastoin.

Lauri: Miten niin päinvastoin. Se käytti just niitä sanoja.

Aino: Sanoja joo. Mut Grosz ei missään sano että nimeä toisen suoja ääneen. Se koko kirja on siitä että se analyytikko on hiljaa vuosia. Se kestää olla tietämättä. Mika ei kestäny olla tietämättä edes yhtä iltaa. Mika halus näyttää et se tajus.

Lauri: Mutta mitä hyötyä siitä oivalluksesta sit on, jos sitä ei saa sanoa.

Aino: Ehkä sitä saa sanoa joskus. Mutta ei silloin kun toinen on just aukassu oven raolleen.

Lauri: ...okei. Mut tää on vaarallista, kuule. Koska tää tarkottaa et kirja on oikeessa vaan silloin ku sitä ei käytetä.

Aino: Mä en sano niin. Mä sanon että se on vaarassa just silloin kun lukija innostuu siitä liikaa. Mika teki Eerikasta materiaalin omalle oivallukselleen.

Lauri: Toi on rumasti sanottu.

Aino: On. Ja mä tunnistan sen. Siksi mä sanon sen.

Lauri: Mut miten sä sit tiedät kumpi se on. Ku sä kuuntelet jotakuta, mistä sä tiedät ootsä näkemässä vai sulkemassa.

Aino: No siitä että...

Aino: [tajuten] Odota. Mä huomaan et mä just tein sen sulle. Sä kysyit multa ihan oikeen kysymyksen ja mä olin heittämässä sulle valmiin vastauksen, "no siitä että", ja mä en ollu kuunnellu sun kysymystä loppuun asti.

Lauri: Niin teit.

Aino: Mä teen tota koko ajan. Joku alottaa jotain vaikeeta ja mä oon jo puolessa välissä sen selittämässä sille sen omaa elämää, ihan hyvää tarkottaen, ja sit mä ihmettelen miks se vaikenee.

Lauri: Miks sä luulet et sä teet sitä.

Aino: Koska niin kauan ku mä selitän, mun ei tarvii jäädä siihen ettei mä tiedä mitä sanoo. Se on multa se sama suoja. Mä suojaan itteeni sillä että mä ymmärrän toisen nopeesti.

Lauri: ...niin. Ehkä se nopee selitys ei edes auta sitä toista. Tai siis. Se rauhoittaa sitä joka selittää.

Aino: Tota mä en olis halunnu kuulla.

Lauri: Sama.

Aino: Tässä kohtaa ajatus liikkuu. Se ei oo enää vaan et toista ei voi selittää nopeesti. Kun mä selitän toisen nopeesti, mä yritän päästä pois siitä hetkestä jossa en tiedä. Ja sit toinen lakkaa näkymästä just silloin ku mä luulen näkeväni sen.

Lauri: Antin kohdalla toi tekee kipeetä. Se joka sanois Antille että toi on sun suoja, tekis sen ehkä ittensä takii. Että sais olla varma.

Aino: Niin.

Lauri: Tää muistuttaa vähän sitä mikä siit Daring Greatly -jaksosta jäi käteen. Siellä suoja opetti muille jonkun roolin. Täällä suoja estää sua tulemasta nähdyks, ja se toinen joko pitää sen suojan hengissä... tai jää sen viereen odottaan.

Aino: Niin. Eri suunnasta sama ihminen.

Aino: Ai niin, tästä tuli mieleen. Se kirjaston palautusautomaatti.

Lauri: Se joka töräyttää.

Aino: Joo. Kun joku yrittää palauttaa lukupiirin kirjaa ja muistaa siinä automaatin edessä, että yhteen sivuun oli taittunu kulma. Just siihen kohtaan joka piti vielä katsoa. Ja se hihna vaan nielaisee kirjan pois. Töks. Kesken.

Lauri: Se kirjasto tietää mitä se tekee. Ei anna ihmisten taitella niitä kulmia.

Aino: Siihen jää seisomaan hetkeks ihan typeränä. Vaikka se on kirjastokirja.

Lauri: Sen voi varata uudestaan.

Aino: Voi. Ei se oo sama.

Lauri: Jos ajatus on nyt se, että nopee selitys sulkee ihmisen just kun luulee näkevänsä, niin pitääköhän se vielä kun toinen ei edes halua tulla nähdyks.

Aino: Mitä sä tarkotat.

Lauri: Otetaan Paula. Sanotaan et se asuu Salossa, Ollikkalassa. Se on se joka on aina pärjänny. Kaikki tietää et Paulalle voi soittaa. Se hoitaa vanhempien asiat, se järjestää.

Aino: Ja sitte on se hetki. Ne tyhjentää tiskikonetta yhdessä pikkuveljen kanssa, ja pikkuveli sanoo jotain semmosta et. Sä oot aina se joka pärjää, mut mä en tiiä oletsä koskaan halunnu olla se.

Lauri: Ja Paula.

Aino: Paula paiskaa sen aterinkorin pöydälle kovempaa ku oli tarkotus. Ja suuttuu. Ihan oikeesti suuttuu siitä.

Lauri: Ja tää on se kohta missä mä luulin et kirja pettää. Koska Paula ei halunnu tulla nähdyks. Se veli teki sen hitaasti ja lempeesti, ei nimenny mitään, sano vaan mitä näki. Ja silti Paula suuttu. Eli nähdyks tuleminen ei tuntunu lahjalta... ollenkaan.

Aino: Ei niin. Se tuntu hyökkäykseltä.

Lauri: Mut kirja ei petä tässä. Ainakaan mun mielestä.

Aino: Mä en tiedä. Toi on mulle liian kätevää. Jos Paula suuttuu, niin kirja on silti oikeessa, koska ihminen vastustaa. Jos Paula ei suutu, kirja on oikeessa, koska hän tuli nähdyks. Silloin se voittaa aina.

Lauri: Joo, toi on paha. Mut mä en ajattele että mikä tahansa reaktio todistaa kirjan. Mä ajattelen sitä aterinkoria. Se suuttumus tulee juuri siinä kohdassa missä veli ei vaadi mitään, mutta sanoo ääneen asian jonka Paula on ehkä rakentanu... koko elämänsä ympärille.

Aino: Silti. Veli voi myös olla väärässä.

Lauri: Voi olla.

Aino: Tai Paula voi suuttua siksi, että sitä ärsyttää että joku tekee hänestä taas projektin. Vaikka lempeesti.

Lauri: Voi. Ja ehkä mä yritän pelastaa kirjaa liikaa. Mut jos veli jää siihen, eikä ala perustella diagnoosia, se antaa ainakin mahdollisuuden että Paula saa itse päättää mitä se lause teki.

Aino: Mahdollisuuden, joo. Mä en vielä kutsuis sitä voitoksi.

Lauri: En mäkään ehkä. Sanoin liian isosti.

Aino: Mut nyt mä haluun kysyy Groszilta jotain. Jos se veli olis ollu Mika. Jos se olis sanonu: Paula, toi on sun suojatarina.

Lauri: Sit se ois ollu nopee. Ja Paula ois sulkenu sen niinku Eerika sen rasian.

Aino: Niin. Eli ero ei oo pelkästään siinä suuttuuko toinen. Ero on myös siinä jääks se joka näki, siihen. Veli näki ja jäi tyhjentään sitä tiskikonetta. Se ei perännyt et myönnä nyt. Se anto Paulan olla vihanen ja jäi silti siihen.

Lauri: Ja ehkä se on se lahja, jos lahja-sanaa voi käyttää. Ei se että Paula ymmärtää itteään paremmin heti. Se että joku näki, eikä lähteny minnekään, eikä vaatinut Paulaa... muuttumaan siihen paikkaan.

Aino: Mä en vieläkään tiedä onko se lahja sille joka ei pyytäny sitä.

Lauri: Ei sitä varmaan voi tietää ulkoa päin.

Aino: Ehkä ajatus tarkentuu silti. Kun ihminen alkaa tulla nähdyks, hän menettää suojan ennen ku saa mitään tilalle. Ja se hetki voi tuntua ekaks huonolta.

Lauri: Ja siks sen näkemisen pitää olla hidas. Ei koska hitaus on hienoa. Siksi että muuten se voi tuntua nopeelta riisumiselta.

Aino: Antti pelkää just tota, sitä sekuntia jossa suoja pettää.

Lauri: Siks se avaa sen Brysselin kuvan. Eerika painaa sen rasian kiinni just sillä sekunnilla.

Aino: Ja Paula paiskaa aterinkorin.

Lauri: Niin.

Aino: Se on aika ankara ajatus.

Lauri: On. Mut se on rehellinen.

Lauri: Mä luulen että sisältö on nyt siinä. Mut sanat ei vielä oo.

Aino: Ensimmäinen yritys: Nähdyks tuleminen vie suojan ennen kuin antaa mitään.

Lauri: Liian kylmä. "Vie" tekee näkijästä vähän varkaan. Se kuulostaa siltä että Paulaa katsotaan ylhäältä.

Aino: Niin. Sen pitää pysäyttää selittäminen, ei antaa meille lupaa nähdä toisen läpi.

Lauri: Se hetki on se, kun joku on vasta alkamassa näkyä.

Aino: Kun joku alkaa näkyä, hän menettää suojan ennen kuin saa mitään tilalle.

Lauri: Joo. Se on Groszia, mutta arjen varoituksella. Menetys kuuluu ennen helpotusta.

Aino: Ja kuka saa päättää että se suoja on nähty tarpeeksi, se jää auki.

Lauri: Jää. Viedään se yhteen tilanteeseen.

Aino: Se yksi ajatus ihmissuhteisiin kirjasta The Examined Life on: Kun joku alkaa näkyä, hän menettää suojan ennen kuin saa mitään tilalle.

Lauri: Niin.

Lauri: Aatellaan ihan tavallinen hetki. Kaks kaverii, ei mitään kriisiä. Toinen kaataa kahvia ja sanoo ohimennen, että mä en kai enää hae sinne. Ei se oo mun juttu.

Aino: Ja toinen kuulee sen liian selvästi.

Lauri: Niin. Sillä on jo sanat suussa. Sä pelkäät että sut hylätään taas. Ja se olis osuvaa. Ärsyttävän osuvaa.

Aino: Mut jos se sanoo sen, se ottaa siltä ihmiseltä sen "ei se oo mun juttu" pois. Ja siinä keittiössä ei oo vielä mitään muuta mihin nojata.

Lauri: Se jääkin sanomatta. Siinä kuuluu vaan se kahvipannun pieni kolahdus. Ja se toinen kysyy lopulta, että haluutko maitoa.

Aino: Ei siksi että maito ratkaisee mitään.

Lauri: Koska se ei ratkaise. Mutta se pitää hetken tavallisena. Se toinen jää siihen, eikä tee tilanteesta omaa oivallustaan.

Aino: [hiljaa] Kun joku alkaa näkyä, hän menettää suojan ennen kuin saa mitään tilalle. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mua vähän ärsyttää tää ajatus.

Lauri: Miks.

Aino: Koska se ei anna mun tehdä sitä mitä mä osaan. Mä osaan selittää ihmisiä. Ja tää sanoo et se selittäminen on just se kohta jossa mun tekis mieli päästä pois.

Lauri: Niin. Epämukava lupa olla tietämättä vähän pidempään ku tekis mieli.

Aino: Ja pysyä siinä, vaikka kädessä olis jo ihan hyvä selitys.

Lauri: Se on huono voitonmerkki. Hyvä niin.

Aino: Jos tää osui johonkin, Se yksi ajatus -podcastin tilaaminen, jakaminen tai arvio auttaa muita löytämään sen.

Lauri: Kuullaan.