Finite and Infinite Games (James P. Carse): Kun avoimuus pyytää toista jäämään

Aino: Punavuori. Jaettu työhuone, semmonen yhteinen tila missä on neljä pöytää. Katri istuu siellä, läppäri jo kiinni, takki melkein päällä. Ja se Mikko, jonka kanssa sillä on joku semmonen määrittelemätön juttu. Ei erikseen sanottu mitä se on.

Lauri: Auki jätetty.

Aino: Auki jätetty. Ja Katri on justiin päättämässä, että se sanoo Mikolle että tää loppuu nyt. Ja sit Mikko sanoo, ihan lempeästi, että ei sun tartte lukita tätä mihinkään, katotaan vaan mihin tää menee, pidetään ovi auki.

Lauri: Vai onko se vaan hienompi sana sille, että Mikko ei halua sanoa Katrille joko tai.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Finite and Infinite Games, James P. Carse.

Aino: Mun pitää heti sanoa, että mua ärsytti tää jo ennen ku mä avasin sen.

Lauri: Otsikko.

Aino: Nii. "Finite and Infinite Games." Se kuulostaa kalvolta. Se kuulostaa siltä joltain konsultilta joka nousee lavalle ja sanoo että lopeta lyhyen pelin pelaaminen.

Lauri: Pelaa pitkää peliä.

Aino: Just noi sanat. Ja mä olin valmiiks nyrpeä. Sit mä luin sen, ja se ei ollutkaan se.

Lauri: Ei. Se on paljon oudompi.

Aino: Nii, ja se outous jotenkin pelasti sen mulle. Mut sanotaan ensin kuka tän kirjoitti, koska sekin selittää sitä.

Lauri: Carse oli uskonnonhistorian ja kirjallisuuden tutkija. Se ei kirjoita tätä bisnesihmisenä eikä valmentajana.

Aino: Sen huomaa. Se ei puhu suorittajalle sillä äänellä.

Lauri: Joo. Se katsoo kuolemaa, valtaa, titteleitä ja rooleja niin kuin ne olis ihmisille eräänlaisia pelin muotoja. Toistuvia tapoja antaa jollekin merkitys.

Aino: Ja se on juuri se mikä pitää sen erossa siitä konsulttiversiosta. Se ei yritä myydä sulle mitään strategiaa.

Lauri: Ei. Sillä ei ole työkalupakkia. Sä luit sen loppuun, mikä sulle jäi eniten päähän?

Aino: Se yks jako. Että voitto ei ole vaan palkinto. Se voi muuttua nimeksi. Sä voitat jonkun pelin, ja sen jälkeen ihmiset alkaa tunnistaa sut siitä voitosta. Ja pahempi: sä alat tunnistaa itses siitä.

Lauri: Nii. Se on se kohta.

Aino: Mut sanotaan se lupaus auki, koska muuten me leijutaan.

Lauri: Joo. Carse väittää, että sä voit osallistua kaikkiin elämän rajattuihin peleihin. Tutkinnot, virat, palkinnot, parisuhteen määritelmät. Sä saat pelata niitä. Mutta niiden lopputulos ei saa olla se... kuka sä lopulta olet.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein, niin se ei sano että hylkää tutkinnot ja virat. Se sanoo että pidä ne välineinä. Ne palvelee jotain mikä jatkuu, eikä ne oo se viimeinen sana susta.

Lauri: Juuri niin.

Aino: Ja jos tää pitää, niin se hetki sukujuhlissa kun joku kysyy "no mitäs sä teet nykyään", sä voisit vastata jotain muutakin ku sen nimikkeen. Ja se ei tuntuis siltä että sä livahdat vastuusta.

Lauri: Se on kaunis ajatus.

Aino: Se on. Ja mua ärsyttää edelleen vähän, että mä taidan tarvita tätä. Mä en oo ihan varma haluanko myöntää sitä.

Lauri: Se lepää parin käsitteen päällä. Äärellinen peli, finite game, on se jota pelataan voittaakseen. Sillä pitää olla loppu, jotta joku voi voittaa.

Aino: Okei. Eli shakki, tutkinto, vaali. Joku päättää, joku voittaa.

Lauri: Ja ääretön peli, infinite game, on se jota pelataan, jotta peli jatkuisi. Siinä ei yritetä voittaa. Siinä yritetään pitää peli elossa.

Aino: Ja sitten sillä on se raja-ajatus, eikö ole. Että äärellinen pelaaja toimii rajojen sisällä, ja ääretön pelaaja jotenkin pelaa rajojen kanssa.

Lauri: Joo. Playing within boundaries ja playing with boundaries. Ei niin, että rajat häviää. Vaan että raja ei ole pyhä vain siksi... että se on piirretty.

Aino: Toi on hyvä tarkennus. Koska muuten tästä tulee heti sellainen, että mikään ei saa loppua, kaikki on aina avoinna, kukaan ei saa sanoa pistettä.

Lauri: Ja lopussa kirjalla on vielä se outo erottelu vallan ja voiman välillä. Power ja strength.

Aino: Mä muistan ton, mutta en oo varma tykkäsinkö siitä.

Lauri: Valta tulee siitä, että sulla on jo tunnustettu asema. Voima on kyky olla sulkematta asiaa liian nopeasti, vaikka asema antaisi siihen luvan.

Aino: Niin. Tää kuulostaa hyvältä, mut jotenkin... en mä osaa vielä sanoo mikä siinä alkaa nipistää. Se on melkein liian kaunis.

Lauri: Sanotaan se ääneen niin nähdään.

Aino: Nii. Otetaan se lupaus pohjaks. Roolit ja loput jää välineiks. Ja katotaan mitä siitä jää käteen kun se osuu oikeeseen ihmiseen.

Lauri: Mihin ihmiseen?

Aino: Punavuori. Jaettu työhuone, semmonen yhteinen tila missä on neljä pöytää. Katri istuu siellä, läppäri jo kiinni, takki melkein päällä. Ja se Mikko, jonka kanssa sillä on joku semmonen määrittelemätön juttu. Ei erikseen sanottu mitä se on.

Lauri: Auki jätetty.

Aino: Auki jätetty. Ja Katri on justiin päättämässä, että se sanoo Mikolle että tää loppuu nyt. Ja sit Mikko sanoo, ihan lempeästi, jotain semmosta että "ei sun tartte lukita tätä mihinkään, katotaan vaan mihin tää menee, pidetään ovi auki."

Lauri: Ja Carse hyväksyisi tuon täysin.

Aino: Mä sanon nyt kirjan puolesta. Mikko pelaa ääretöntä peliä. Se ei halua sulkea mahdollisuutta. Se ei tee suhteesta sellaista, että nyt pitää saada siihen ratkaiseva nimi. Se pitää sen elossa.

Lauri: Vai onko se vaan hienompi sana sille, että Mikko ei halua sanoa Katrille joko tai.

Aino: Ei kun, se on...

Lauri: Mä oon tosissani. Mun mielestä tää on se kohta missä koko kirja voi kaatua. Mistä sä tiedät onko ääretön pelaaja aidosti avoin, vai onko se ihminen joka on keksinyt kaikkein hienoimman tavan... olla sitoutumatta.

Lauri: Koska ne näyttää päältä ihan samalta. Molemmat jättää oven auki.

Aino: Odota. Odota. Toi on ilkeän hyvä kysymys. Koska jos mä katon sitä Katrin kohtaa uudestaan. Katri oli jo päättänyt. Se läppäri oli jo kiinni. Se oli tulossa ulos siitä pelistä.

Lauri: Ja Mikko pysäytti sen siihen kohtaan, mutta kauniisti.

Aino: Nii.

Lauri: Mikon avoimuus sulki Katrilta oven.

Aino: Niin.

Lauri: Se kuulostaa vapaudelta, mut se on käytännössä pyyntö jäädä. Se ottaa Katrilta pois sen oikeuden sanoa loppu.

Aino: Ehkä se on... onko se niin, että auki jättäminen vapauttaa vasta jos toinen saa silti sanoa lopun?

Aino: Joo. Ja se maksaa sille jonka pitää elää toisen avoimuuden sisällä ilman lupaa poistua.

Lauri: Sä sanoit ton tosi nopeasti.

Aino: Nii sanoin. Koska... mä tunnistan Mikon liian hyvin, ja se ärsyttää.

Lauri: Miten niin.

Aino: [hiljaa] Se hetki kun joku kysyy oonko mä jonkun kanssa yhdessä, tai onko joku juttu vielä menossa. Mä huomaan hymyileväni ja sanovani "no katotaan nyt". Ja se on jo ulkona ennen ku mä oon päättänyt sanoa sitä. Ja vasta sitten mä tajuan, että sillä lauseella mä ostin ittelleni viikon lisää. En mä oo avoin. Mä vaan en halua maksaa sitä hetkeä missä joku pettyy mun nimissä.

Aino: Nii, ja tässä on se mitä mä en osaa vielä sanoa loppuun. Koska joskus se "katotaan nyt" on ihan aitoo. Joskus mä oikeesti en tiedä, ja se on rehellistä. Ja joskus se on suoja. Ja mä en aina itse tiedä kummasta on kyse siinä hetkessä kun mä sanon sen. Ja siinä on joku...

Lauri: Otetaan se toiselta puolelta sitten. Koska tähän asti me on puhuttu avoimuudesta joka tekee väärin toiselle. Mut kirjan koko lupaus oli myös se, ettei sun tarvii antaa voittojen määrittää sua.

Aino: Missä.

Lauri: Ihminen jonka äärellinen peli meni juuri niin kuin piti. Kuvittele semmonen, sanotaan Reijo, joka on ollut jonkun viraston osastopäällikkö kaksikymmentä vuotta. Ei mikään statuspelle. Oikeasti hyvä siinä. Ihmiset tuli sen puheille... koska se osasi.

Aino: Ja nyt se jää eläkkeelle.

Lauri: Viimeinen päivä. Kukat, kakkukahvit, se pitää pienen puheen, kaikki taputtaa. Se on ansaittu. Ei mitään vikaa siinä pelissä. Se voitti sen reilusti.

Lauri: Seuraava aamu. Reijo istuu keittiössä. Ja se avaa sähköpostin, ja se allekirjoitus. Siinä on kaks parikymmentä vuotta lukenut sen nimikkeen alla. Ja nyt se ei tiedä mitä siihen kirjottaa.

Lauri: Ja sen kulkukortti ei enää toimi. Se on ihan konkreettinen asia. Se ovi ei aukea. Ja se on pieni asia, mut se ei ole pieni.

Aino: Nyt mä sanon jotain mikä kuulostaa julmalta, mut se ei oo. Reijo koki pienen kuoleman siinä keittiössä. Ja se koki sen just siksi, että peli oli mennyt hyvin. Jos se olis ollut pelkkä huono duuni, se ois vaan huojentunut.

Lauri: Nii. Tästä mä tykkään kirjassa. Tässä kohtaa Carse kestää.

Lauri: Se ei sano että Reijon virka oli turha peli. Se sanoo että se osastopäällikön peli teki tehtävänsä. Se palveli.

Aino: Mutta siitä tuli Reijon nimi.

Lauri: Niin. Se ei ollutkaan enää väline. Siitä tuli vastaus siihen kuka Reijo on.

Aino: Ja tää on se mikä pysäyttää. Koska Suomessa nää pelit oikeasti toimii. Se tutkinto vei duuniin. Se vakanssi vastas sitä osaamista. Se ei oo mikään amerikkalainen statusteatteri. Meillä se on käytännössä oikea juttu.

Lauri: Ja juuri siksi siitä on niin vaikee irtautua. Miksi sä hellittäisit pelistä... joka piti lupauksensa.

Aino: Nii. Se on kauheen epäreilu ansa. Sä teet kaiken oikein, ja palkinto on se, että susta tulee valmis nimi.

Lauri: Ja nyt ajatus ei voi enää olla pelkästään se, että avoimuus voi tehdä väärin toiselle. Koska tässä ei ole Mikkoa. Reijo ei pidä ketään toista kiinni.

Aino: Nii. Se sama liike osuu myös sisäänpäin. Se loppu, se voitto, se nimike, se sulkee myös sen ihmisen itsensä.

Lauri: Eli ajatus taipuu nyt näin. Loppu sulkee ihmisen, sinut tai toisen, siinä kohtaa missä siitä tulee viimeinen vastaus.

Aino: ...joo. Se pitää. Mut se tuntuu vielä liian pitkältä ollakseen lopullinen.

Lauri: Antaa sen olla vielä hetki tuollainen.

Lauri: Se Reijon keittiö jäi mun päähän. Se kuppi siinä. Ei muuta.

Aino: Nii. Ei tartte muuta.

Aino: Okei. Otetaan sit se kolmas, koska tää alkaa mennä jonnekin.

Lauri: Minne.

Aino: Sinne minne mä pelkäsin sen menevän ihan alussa. Muistatko ku mä sanoin että toi kuulostaa konsultin kalvolta. Mä haluun kokeilla just sitä. Mitä tapahtuu kun tää kirja itse muutetaan mittariks.

Aino: Kuvittele kehityskeskustelu. Sanotaan Oulu, joku organisaatio joka on lukenut tän kirjan. Ja siellä on lomake, kehityskeskustelupohja. Ja siellä lukee kohta: "äärettömän ajattelun tavoitetaso."

Lauri: Ei.

Aino: Kyllä. Ihan oikeasti semmonen ruutu. Ja siihen pitää laittaa numero tai rasti. Kuinka äärettömästi sä ajattelet, asteikolla yhdestä viiteen.

Aino: Ja tiedätkö mikä siinä huoneessa tapahtuu. Kaikki on vähän jäykkinä, koska kukaan ei tiedä mitä siihen ruutuun kuuluu vastata. Ja sit joku uskaltaa kysyä, ihan vilpittömästi, "no miten tätä mitataan". Ja koko huone rentoutuu. Koska nyt siitä tuli taas normaali peli. Nyt on ruutu ja tavoite ja se voidaan voittaa.

Lauri: Ja tässä kirja joutuu näyttämään oman riskinsä. Carse sanoo että ääretöntä peliä ei pelata voittaakseen. Mut sillä sekunnilla kun sä laitat sen lomakkeeseen, sä teit siitä äärellisen.

Aino: Eli se sama liike osuu nyt kirjan omaan sanaan. Jopa avoimuudesta voi tulla se vastaus. Jopa "mä oon avoin ihminen" on nimike jonka sä voitat ja jonka alle sä suljet ittes.

Lauri: Carsella on tähän itse asiassa se raja-ajatus.

Aino: Se rajojen sisällä ja rajojen kanssa?

Lauri: Joo. Äärellinen pelaaja pelaa rajojen sisällä, ja ääretön pelaaja pelaa rajojen kanssa. Se ei riko rajaa vain siksi että voi, mut se saa liikkua sitä... jos se pitää pelin elossa.

Aino: Ja tossa lomakkeessa tapahtuu just se, että joku otti sen "rajojen kanssa pelaamisen" ja piirsi siihen rajan. Ruudun. Nyt siellä pelataan taas rajan sisällä, ja se ruutu on nimeltään äärettömyys.

Lauri: Se alkaa saada muotoa.

Aino: Toi kirja on muuten hassu esine.

Lauri: Miten niin.

Aino: Se on satakuuskyt sivua äärettömyydestä. Ja mun kappaleessa on semmonen kirjanmerkki jonka joku on jättänyt, semmonen silkkinauha tupsulla. Se näyttää ihan liian juhlalliselta näin lyhyeen kirjaan. Se on ku hautajaisnauha novellin välissä.

Lauri: Okei. Mut mä haluun vielä kysyä yhdestä asiasta ennen kuin me lukitaan tää. Koska tähän asti tää on ollut aika lohdutonta. Avoimuus tekee väärin, voitto sulkee, avoimuus muuttuu mittariks. Missä tää kirja on vahvimmillaan?

Aino: Näytä se mulle.

Lauri: Otetaan viraston tiski.

Aino: Anna tulla.

Lauri: Lahti. Rakennusvalvonta. Palvelupiste. Yksi virkailija, sanotaan Seija. Sen edessä pöydällä on leimasin ja nimikyltti. Ja tulee joku ihminen jonka rakennuslupa on selkeästi ongelmissa. Jotain puuttuu, joku pykälä ei täyty.

Aino: Ja Seijalla on valta.

Lauri: Seijalla on valta. Se voi lyödä leiman. Ei. Hylätty. Ja se olis oikein. Pykälä sanoo niin, nimikyltti sanoo että sillä on oikeus. Se ois nopeeta ja selkeetä.

Aino: Mut se ei lyö.

Lauri: Se ei lyö. Se pitää sen leimasimen pöydällä. Ja se kysyy sen ihmiseltä yhen lisäkysymyksen. Se antaa asian jäädä auki vielä hetkeksi.

Aino: Tässä kohtaa Carsella on se outo ero vallan ja voiman välillä. Power ja strength. Mä luulin ensin että se on liian sievä ero, mut ehkä se ei ole.

Lauri: Koska ulkoapäin toi näyttää siltä että Seija empii. Että se ei uskalla käyttää valtaansa.

Aino: Nii. Valta on se mikä Seijalle on annettu. Virka, pykälä, leima, nimikyltti. Se tulee siitä asemasta, jonka joku on jo tunnustanut.

Lauri: Ja voima?

Aino: Voima on just se hetki, jossa asema antaisi luvan sulkea asian, ja Seija pystyy olemaan sulkematta sitä liian aikaisin.

Lauri: Mä vastustan tota vähän. Eikö toi ole vaan pehmeämpi tapa sanoa, että päätös viivästyy.

Aino: Jos se jää viivästymään, niin on. Sitten Seija on Mikko tiskin takana. Mutta jos se lisäkysymys oikeasti avaa vielä yhden reitin ja päätös tulee sen jälkeen, niin se ei ole pakenemista. Se on raskaampi teko kuin leima.

Lauri: Odota. Mä luulin ihan äsken, että me ollaan tämän kirjan kanssa siinä kohdassa missä avoimuus on aina epäilyttävää. Että se on joko toisen rajan syömistä tai päättämättömyyttä. Ja nyt sä sanotkin, että tässä avoimuus on se... vaativampi liike.

Aino: On. Seija luopuu hetkeksi siitä varmuudesta jonka rooli sille antaisi. Se ei ole pehmeää. Se on kova kohta, mutta hiljainen.

Lauri: [epäröiden] ...okei. Mä en ois halunnut myöntää tota, koska mä olin jo rakentanut sen kuvan että avoimuus on se vaarallinen puoli. Mut toi Seija särkee sen. Sen leimasin pöydällä on kovempi teko kuin sen leimasin kädessä.

Aino: Ja tässä kohtaa se päätepiste, se leima, voikin suojella sitä ääretöntä peliä. Jos Seija jättäisi sen ikuisesti auki, se olisi sama väärä avoimuus kuin Mikolla. Jos se löisi sen heti, se olisi liian aikainen loppu.

Aino: Eli se ei ole raja vastaan avoimuus.

Lauri: Ei. Se on se hetki, jossa jommastakummasta tulee viimeinen sana.

Aino: Sana sulkee ihmisen vasta, kun siitä tulee viimeinen sana.

Lauri: Joo.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Meillä on se. Sanotaan se vaan niin, että sen muistaa.

Aino: Sano.

Lauri: Sana sulkee vasta, kun siitä tulee viimeinen sana.

Aino: Joo. Lyhyt, eikä se käske tekemään mitään.

Lauri: Se tunnistaa sen hetken.

Aino: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Aino: Se yksi ajatus itsensä tuntemiseen kirjasta Finite and Infinite Games on tämä:

Aino: Sana sulkee vasta, kun siitä tulee viimeinen sana.

Lauri: Joo.

Aino: Vaikka siinä, kun sun sisko kysyy perhechatissa sunnuntai-iltana, voitko sä hoitaa äidin lääkärikyydin tiistaina. Sä näet viestin ilmoituspalkissa ja vastaat: "katotaan lähempänä."

Lauri: Se kuulostaa pehmeältä. Ei lukolta.

Aino: Nii. Ja ehkä se onkin pehmeä, jos sä palaat siihen tunnin päästä. Mutta sisko ei voi sopia omaa vuoroaan ennen kuin sä vastaat. Se jää odottamaan sun pehmeää sanaa.

Lauri: Ja tiistai lähestyy.

Aino: Ja yhtäkkiä se "katotaan lähempänä" onkin vastaus, vaikka sä et koskaan sanonut vastausta. Siitä tuli viimeinen sana jonkun toisen kalenterissa.

Lauri: Silloin se sulki.

Aino: [tajuten] Sana sulkee vasta, kun siitä tulee viimeinen sana. Siinä oli se yksi ajatus.

Lauri: Se leimasin pöydällä on aika karu kuva.

Aino: Ja Reijon tyhjä allekirjoitus. Molemmat on pieniä, mutta ei ne oikeasti ole pieniä.

Lauri: Ei ole.

Aino: Jos tää jäi mieleen, tilaus, jako tai arvio auttaa muita löytämään Se yksi ajatus podcastin.

Lauri: Kuullaan.