Four Thousand Weeks (Oliver Burkeman): Et hallitse aikaa, väistelet sitä mikä jää pois

Lauri: Eero. Porin Prisman parkkipaikka. Auto on jo pysäköity, mutta hän ei avaa turvavyötä. Radio on sammutettu. Harjoitus on, ettei tehdä mitään. Ei korjata oloa, ei viihdytetä itseä, ei paeta hetkeä mihinkään.

Aino: Prisman retriitti.

Lauri: Kokeilee.

Aino: Sitten tapahtuu se, mitä kukaan ei ehkä halua mainokseen. Hiljaisuus ei tunnukaan mindfulnessilta. Se tuo mieleen sairaalahuoneen valon. Sen käynnin, jota Eero ei ole tehnyt. Tai sen isän kuoleman jälkeisen asian, joka on pysynyt loitolla niin kauan kuin on ollut tarpeeksi tekemistä —

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Four Thousand Weeks, Oliver Burkeman.

Aino: Tää tuntuu vähän vaaralliselta kirjalta just ennen juhannusta. Se hetki kun pitäisi alkaa rauhoittua, ja mieli tekee vielä listaa siitä miten rauhoittuminen tehdään oikein.

Lauri: Niin. Ja Burkeman kirjoittaa tätä aika oudolta paikalta, hyvällä tavalla. Hän oli vuosia tuottavuuskolumnisti — siis se ihminen, joka testasi menetelmiä ja kertoi muille miten ehtii enemmän.

Aino: Eli kääntynyt sisältäpäin.

Lauri: Just. Se näki läheltä, miten ne menetelmät lupaa vapauttaa aikaa ja silti usein syventää sitä tunnetta, että elämä on jotenkin myöhässä.

Aino: Mitä sulle jäi tästä ensin käteen?

Lauri: Helpotus. Ihan rehellisesti. Joku sanoo, ettei vika ole siinä että mä en ole vielä löytänyt oikeaa systeemiä. Ja sit se helpotus alkoi tuntua vähän... epäilyttävän helpolta.

Aino: Mä kuulin kirjan lupauksen näin: Burkeman väittää, että kiireen ja riittämättömyyden perusongelma helpottaa, kun ihminen lakkaa yrittämästä voittaa peliä jota ei voi voittaa. Eli ettei sun tarvitse ehtiä kaikkea.

Lauri: Eli hän ei sano “järjestä paremmin”. Hän sanoo, että koko yritys hallita aika riittäväksi on osa ongelmaa.

Aino: Niin. Vika ei ole sun itsekurissa. Vika on siinä pelissä.

Lauri: Jos toi lupaus pitää, niin se sunnuntai-ilta — kun veroilmoitus pyytää yhtä liitettä ja äidin vastaamaton puhelu näkyy näytöllä samaan aikaan — saisi lakata tuntumasta... luonnevialta.

Aino: Mä toivon, että tää kestää just siellä. Koska muuten tästä tulee helposti vain hienompi tapa sanoa “priorisoi”.

Lauri: Otetaan se pohjaksi — ettei sun tarvitse ehtiä kaikkea. Ja katsotaan mitä siitä jää käteen siinä sunnuntai-illassa oikeasti.

Aino: Antti, Joensuu, sunnuntai-ilta. Keittiön pöydällä veroilmoitus auki, se pyytää yhtä liitettä. Lapsen luistimet haisevat patterin alla. Puhelimessa näkyy äidin vastaamaton.

Lauri: Ja Antti istuu siinä eikä tee mitään niistä.

Aino: Ei tee. Ja Burkeman sanoisi, että Antti ei ole laiska. Hän on rajallinen. Neljätuhatta viikkoa ei ole motivaatiolause vaan aika karu mitta: siellä ei ole mitään salaista lisäiltaa, johon verot, lapsi ja äiti mahtuvat kaikki hyvin.

Lauri: Mutta äiti odottaa silti. Tää on se kohta missä helpotus alkaa falskata. Antti voi ymmärtää rajallisuuden, mutta äiti kuulee vain sen... ettei poika soittanut.

Aino: Niin. Ja Burkemanin yksi työkalu on melkein julma tähän: päätä etukäteen missä et tällä hetkellä onnistu. Strateginen alisuoriutuminen.

Lauri: Kuulostaa siltä, että joku teki saamattomuudesta LinkedIn-tittelin.

Aino: Tänään Antti ei ole se poika joka soittaa.

Lauri: Kuulostaa viisaalta, kunnes muistaa että se on jonkun äiti.

Aino: Kyllä. Se ei poista hintaa. Mutta se poistaa yhden valheen: ettei Antti olisi vain vielä löytänyt oikeaa järjestystä. Sitä järjestystä ei ole.

Lauri: Eli ajatus ei ole “tee vähemmän”. Se on että jonkin tekemättä jääminen ei automaattisesti todista huonoa ihmistä.

Aino: Ensimmäinen muoto tästä ajatuksesta voisi olla: lykkääminen ei ole laiskuutta, vaan merkki siitä että jokin tärkeä jää joka tapauksessa pois.

Lauri: “Joka tapauksessa” tekee siitä paljon vähemmän lohdullisen.

Aino: Niin tekee.

Aino: Jos ajatus on nyt, että lykkääminen paljastaa väistämättömän poisjäämisen, niin mitä sille tapahtuu kun se ei ole enää keittiönpöytä vaan julkinen valinta?

Lauri: Niko, kuvataiteilija, seisoo Elielinaukion bussilaiturilla. Just tullut se “valitettavasti”-meili apurahasta. Ja sen pitäisi nyt päättää: tekeekö se oman työnsä loppuun, vai vaihtaako kokonaan aihetta, koska ehkä se vanha aihe olikin nolo.

Aino: Okei.

Lauri: Burkemanin suunnasta vastaus olisi: sarjoita. Tee yksi merkittävä projekti kerrallaan loppuun ennen kuin aloitat seuraavan. Älä pidä kaikkia reittejä auki vain siksi... että se tuntuu turvallisemmalta.

Aino: Ja toi kuulostaa romanttiselta. Yksi tie. Sitoutuminen. Pieni elokuvamainen bussilaituri.

Lauri: Kuulostaa. Mutta katso mitä tapahtuu, kun Niko oikeasti sulkee ne muut reitit. Se ei näytä ulospäin sitoutumiselta. Se näyttää siltä, että Niko jäi junnaamaan samaan aiheeseen, koska ei keksinyt parempaa.

Aino: Kurssikavereille se voi näyttää siltä, ettei Niko tajunnut vaihtaa ajoissa. Että se on vähän jääräpää. Vähän pienempi kuin mitä se voisi olla.

Lauri: Just tää. Niin kauan kuin Niko pitää vaihtoehdot auki, se voi kuvitella olevansa vielä potentiaalinen. Taiteilija, joka voisi vaihtaa suuntaa, hakea toisen apurahan, olla omaperäinen myöhemmin.

Aino: Ja potentiaali tuntuu isommalta kuin yksi valmis työ.

Lauri: Sillä hetkellä kun se valitsee yhden, rajallisuus tulee näkyväksi. Muille. Ja itselle.

Aino: Eli luopuminen ei tunnu vapaudelta. Se tuntuu kutistumiselta.

Lauri: Ja tähän Burkeman vastaisi aika tiukasti. Hänellä on se ajatus rajat hyväksyvästä tuottavuudesta — limit-embracing productivity, jos käyttää kirjan omaa termiä. Se ei ole sitä... että ihminen muuttuu tehokkaammaksi rajojen yli.

Aino: Mä en täysin seuraa vielä.

Lauri: Niin, eli... jokin työ voi tulla todeksi vasta kun rajat hyväksytään. Nikon aihe ei muutu Nikon aiheeksi ennen kuin Niko jää siihen bussiin ja se näyttää hetken typerältä.

Aino: Okei, mutta nyt mä en vielä osta tätä.

Lauri: Sano.

Aino: Entä jos Niko ei jää siihen bussiin sitoutumisesta. Vaan siksi, että vaihtaminen paljastaisi ettei sillä ollut oikeastaan mitään sanottavaa missään suunnassa. Sama teko. Eri syy.

Lauri: Niin. Ja ehkä siinä on joku ero, mutta mä en saa sitä vielä kiinni.

Aino: “Sarjoita” voi olla myös peloissaan jämähtämisen verukenimi.

Lauri: En mä päästä Burkemania tästä vielä irti. Koska hän ei sano, että jää mihin tahansa vain siksi että aloitit. Hän sanoo, että jos kaikki ovet pidetään auki, mikään ei ikinä pääse... painamaan tarpeeksi.

Aino: Mutta tuo auttaa vasta jälkikäteen. Laiturilla siitä ei ole apua.

Lauri: Ei ole. Tai on vain sillä aika ikävällä tavalla, että mitään varmuutta ei tule ennen valintaa.

Aino: Eikä sisältäkään heti. Mä luulen ettei Niko siinä laiturilla tiedä kummasta on kyse.

Lauri: Ei tiedä. Ja se on ehkä se julma kohta. Se selviää vasta kun se tekee sen työn loppuun — tai ei tee.

Aino: Mä kuulen ton. Mutta mun on edelleen vaikea erottaa sitä siitä, että ihminen vain jähmettyy.

Lauri: Joo. Ehkä sitä ei voi erottaa puhumalla. Avoimet vaihtoehdot suojaavat sitä epävarmuudelta, mutta samalla ne suojaavat sitä siltä että mikään todella alkaa.

Aino: Eli Burkeman kantaa ehkä, mutta hintalappu vaihtuu. Antin kohdalla hinta oli syyllisyys. Nikon kohdalla hinta on näkyminen pienempänä ennen kuin mikään merkitys ehtii syntyä.

Lauri: Niin. Ajatus tarkentuu: kyse ei ole vain siitä, että jokin jää pois. Kyse on myös siitä, että pois sulkeminen näyttää aluksi epäonnistumiselta.

Aino: Sama vai tarkempi?

Lauri: Tarkempi. Siinä on se nolous mukana.

Aino: Mä tunnistan ton vähän liian hyvin. Mulla on yksi sähköinen kansio, jonka nimi on “joskus”. Siellä on kuvitusjuttu, jota en ole aloittanut. Niin kauan kuin en avaa sitä, mä olen vielä ihminen joka voisi.

Lauri: Ja jos avaat sen?

Aino: Sitten saattaa selvitä, etten ole. Tai että mä pidän sitä siellä vain koska... no.

Lauri: ...mmm.

Aino: Se kansio ei ole projekti. Se on varasuunnitelma olla pettymättä.

Lauri: Tuo on hyvä ja vähän hirveä.

Aino: Ja se tekee tästä eri asian kuin “valitse tärkein”. Koska jos mä valitsen, jokin minäkuva lakkaa olemasta varalla.

Lauri: Niin. Ja kaikilla ei edes ole samanlaista varaa valita mitä jättää. Antilla se äidin puhelu, Nikolla apuraharaati ja kurssikaverit — aina joku muu lukee sen poisjäämisen jollain tavalla.

Aino: Elielinaukiolla muuten on myös se pieni nöyryytys, että joku voi seistä väärällä pysäkillä aivan liian itsevarmana.

Lauri: Se tyyppi, joka on jo vilkaissut muita vähän säälien.

Aino: Ja sitten bussi tulee, numero on väärä, ja ne muut olivatkin koko ajan oikeassa.

Lauri: Se on hieno pieni suomalainen tuomio. Ei kukaan sano mitään.

Aino: Ei tarvitse.

Lauri: Toi ajatus siitä, että pois sulkeminen näyttää aluksi epäonnistumiselta — sen pitäisi vielä kestää yksi pahempi kohta. Kirja vie meidät tekemättömyyteen, mutta ei niin kuin rentoutumisopas.

Aino: Eli?

Lauri: Eero. Porin Prisman parkkipaikka. Auto on jo pysäköity, mutta hän ei avaa turvavyötä. Radio on sammutettu. Burkeman puhuu harjoituksesta, jossa ei tehdä mitään. Ei korjata oloa, ei viihdytetä itseä, ei paeta hetkeä mihinkään.

Aino: Prisman retriitti.

Lauri: Kokeilee.

Aino: Sitten tapahtuu se, mitä kukaan ei ehkä halua mainokseen. Hiljaisuus ei tunnukaan mindfulnessilta. Se tuo mieleen sairaalahuoneen valon. Sen käynnin, jota Eero ei ole tehnyt. Tai sen isän kuoleman jälkeisen asian, joka on pysynyt loitolla niin kauan kuin on ollut tarpeeksi tekemistä.

Lauri: Tässä kohtaa joku sanoisi ihan perustellusti, että tämä on etuoikeutettujen puuhastelua. Että istutaan parkkipaikalla kärsimässä tyylikkäästi, kun voisi mennä ostamaan makkarat ja elää.

Aino: Mä ymmärrän sen vastalauseen.

Lauri: Niin minäkin. Varsinkin jos tekemättä jättäminen kaatuu heti lapseen, asiakkaaseen tai vuokraan. Kaikilla ei ole tyhjää parkkipaikkahetkeä, jossa voi tutkia omaa rajallisuutta.

Aino: Mutta Eeron kohdalla se hetki on olemassa. Ja Burkeman ei lupaa, että se rauhoittaa. Hän sanoo, että se poistaa pakoreitin.

Lauri: Eli kiire ei ollutkaan pelkkä ongelma. Se oli myös... suoja? Ei, peite.

Aino: Pakoreitti ehkä.

Lauri: Niin. Pakoreitti.

Aino: Ja kaikki se tekeminen — kauppa, lista, radio — on ollut juuri se reitti pois siitä sairaalahuoneesta.

Lauri: Tässä kirja on kovempi kuin sen pintalupaus. Se ei ole hyvinvointitekniikka. Tekniikka lupaa paremman olon. Tämä lupaa rehellisemmän olon, joka voi ensin olla pahempi.

Aino: Eli se mitä Eero kutsuu kiireeksi ei ole huonoa ajanhallintaa. Se on tapa olla katsomatta sitä mikä jää pois.

Lauri: Ja “mikä jää pois” ei ole enää tehtävä listalla. Se on isä, hautakäynti, ne vuodet.

Aino: Tässä kohtaa kirja kantaa, mutta vain jos sitä ei makeuteta.

Lauri: Miten niin?

Aino: Rajallisuuden hyväksyminen ei ole lupaus rauhasta. Se on se hetki, jossa jokin lakkaa teeskentelemästä hallittavaa.

Lauri: Eli ajatus olisi jotain tällaista: kun alat järjestellä aikaa uudestaan, et välttämättä hallitse sitä.

Aino: Vaan väistät sitä, mikä jää pois.

Lauri: Joo.

Aino: Sama pakoyritys eri kohdissa.

Lauri: Meillä on se yksi ajatus jo aika lähellä. Terävöitetään se loppuun.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Ensimmäinen yritys: kun ihminen yrittää saada rajallisen elämänsä parempaan järjestykseen, hän ei hallitse aikaa vaan välttää sitä, että jokin arvokas jää elämättä.

Aino: Liian pitkä. Ja liian ehjä. Kuulostaa siltä, että joku on jo kirjoittanut sen kirjan takakanteen.

Lauri: Totta. Siinä on liikaa selittämistä.

Aino: Sano se siitä kohdasta, jossa ihminen on jo avaamassa kalenteria tai listaa. Mitä hän ei halua nähdä?

Lauri: Että jotain jää pois.

Aino: Niin. Eli: Ku yrität ehtiä kaiken, et hallitse aikaa — väistelet sitä, mikä jää pois.

Lauri: Joo. Tuo on lyhyt. Ja se ei anna vinkkiä.

Aino: Se jättää epämukavuuden paikalleen.

Lauri: Hyvä. Se ei ratkaise sitä rajaa, missä luopuminen muuttuu luovuttamiseksi.

Aino: Ei. Mutta se ei myöskään anna teeskennellä, ettei rajaa olisi.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus itsensä tuntemiseen kirjasta Four Thousand Weeks on: Ku yrität ehtiä kaiken, et hallitse aikaa — väistelet sitä, mikä jää pois.

Aino: Otetaan ilta ennen lomaa. Eteisessä on kylmälaukku, kassi puoliksi auki, joku etsii vielä laturia ja tekee puhelimeen listaa siitä, miten lomalla “palautuu kunnolla”.

Lauri: Lista siitä, miten lakataan suorittamasta.

Aino: Niin. Saunavuorot, lenkit, ei puhelinta, aikaisin nukkumaan. Kaikki ihan järkevää. Mutta vieressä toinen ihminen on jo takki päällä ja kysyy kolmatta kertaa, lähdetäänkö.

Lauri: Ja se hetki, joka on jo siinä, muuttuu taas valmisteluksi johonkin parempaan hetkeen.

Aino: Just. Se lista näyttää välittämiseltä. Mutta siinä kohdassa se väistelee sitä, että yhteinen aika on jo alkanut — ja osa siitä menee siihen, että yritetään tehdä siitä täydellistä myöhemmin.

Lauri: Se mikä jää pois ei ole lepo. Se on se toinen ihminen siinä eteisessä.

Aino: Niin.

Lauri: Ku yrität ehtiä kaiken, et hallitse aikaa — väistelet sitä, mikä jää pois. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mulle jäi se Eeron turvavyö. Että auto on jo pysähtynyt, mutta ihminen ei vielä suostu olemaan perillä.

Lauri: Niin. Ja ehkä siksi tämä ei sulje sitä seuraavaa kysymystä: milloin pitää jäädä, ja milloin pitää luopua. Sinnikkyyden ja luopumisen raja jäi auki.

Aino: Hyvä niin. Tänään ei tarvitse ratkaista sitäkin.

Lauri: Ei tarvitse.

Aino: Jos tunnet jonkun, joka yrittää juuri nyt ehtiä senkin, että kohta pitäisi osata levätä, lähetä tämä jakso hänelle — ja jos haluat jäädä mukaan, tilaa Se yksi ajatus samalla nimellä.

Lauri: Kuullaan.