Being Mortal (Atul Gawande): Turvallisuus vastaa ihmisen puolesta

Aino: Sä tuut ovesta, riisut kengät, ja sun käsi käy ihan vahingossa siinä hellan levyllä ohimennen, ja se on lämmin. Ei kukaan oo laittanu ruokaa. Sä kuulet ittes sanovan ääneen että pitäis ostaa parempi palovaroitin. Sä sanot palovaroitin. Et sano mitään siitä levystä.

Lauri: ...koska se levy on iso asia ja palovaroitin on pieni.

Aino: Niin. Palovaroittimen voi ostaa. Sen levyn merkitystä ei voi ottaa vastaan siinä eteisessä kengät kädessä.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Being Mortal, Atul Gawande.

Aino: Mä luin tän loppuun eilen illalla, ja sit mä vaan istuin hetken. En ottanu puhelinta enkä mitään. Vaan istuin.

Lauri: Niin. Tää ei oo semmonen kirja jonka jälkeen tekee heti mieli sanoa jotain.

Aino: Ei. Ja silti mä tiesin jo puolessa välissä että tää on tärkee. Se ei ollu mikään yllätys.

Lauri: Ei mullekaan. Mä avasin tän vähän niinku tietäen jo että tää tulee osumaan johonkin.

Aino: Kuka Gawande on, sanotaan se ihmisille jotka ei tunne.

Lauri: Kirurgi. Ja se on tässä olennaista. Hän ei kirjoita tätä ulkopuolelta, katsojana. Hän on ollu itse se ihminen joka leikkaa, hoitaa, korjaa.

Aino: Eli hän on osa sitä koneistoa mitä hän tutkii.

Lauri: Just. Ja hän myöntää sen. Että hän on ollu monta kertaa se lääkäri joka onnistuu toimenpiteessä täydellisesti ja silti hukkaa jotain isompaa.

Aino: Sen kysymyksen, mitä se potilas oikeasti vielä pitää elämänä.

Lauri: Niin. Mikä sulle jäi eniten päähän?

Aino: Se ettei tää syytä ketään. Ei lääkäreitä, ei omaisia. Se vaan näyttää miten helposti me kaikki liu'utaan siihen että hoidetaan ihmistä hengissä ja unohdetaan kysyä miksi. Mä odotin jotenkin kovempaa kirjaa. Tää on paljon hiljaisempi.

Lauri: Niin. Se ei huuda. Se osoittaa.

Aino: Sanotaan se lupaus suoraan. Mitä tää kirja lupaa antaa.

Lauri: Gawande väittää että kun kuolema tai vanhuuden haurastuminen lähestyy, hyvä päätös ei ala siitä mitä lääketiede vielä pystyy tekemään. Se alkaa siitä että kysytään ihmiseltä itseltään... mitä sä haluat vielä säilyttää.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein, niin ennen ku päätetään mitä tehdään, kysytään keneltä se koko homma on kysymys. Siltä ihmiseltä itseltään.

Lauri: Just niin. Ja myös se vaikeampi osa. Mitä sä pelkäät, ja minkä vaihtokaupan sä vielä hyväksyt.

Aino: Eli jos tää lupaus pitää, niin sit ku sun oma äiti ei enää pärjää yksin siinä kotona, se ei alakaan siitä että no minkä palvelun me nyt haetaan. Se alkaa siitä että kysytään äidiltä mistä hän ei halua luopua.

Lauri: Niin. Mikä siinä kodissa on hänelle sitä mitä hän ei anna pois, vaikka kaikki muu järjestyis turvallisemmin muualla.

Aino: Kirjassa tolla kysymyssarjalla on nimikin. Vaikea keskustelu. The hard conversation.

Lauri: Joo. Eikä se oo mikään yks iso hetki kynttilöiden ääressä. Se on käytännöllinen. Mitä sä ymmärrät tästä tilanteesta, mitä sä pelkäät, mihin sä toivot, mistä sä oot valmis luopumaan ja mistä et.

Aino: Ja sit kirjassa on pari aika rumaa nimeä, jotka auttaa tähän. Kolme vitsausta.

Lauri: Yksinäisyys, avuttomuus ja tylsyys. Gawande lainaa siinä Bill Thomasia. Se on aika tyly tapa sanoa, että hoiva voi olla siistiä ja silti viedä elämän pois.

Aino: Ja O.D.T.A.A.

Lauri: One damn thing after another. Yks helvetin juttu toisensa perään. Vanhuus ei aina tule yhtenä isona diagnoosina, vaan hellan levynä, portaana, taksimatkana. Pieninä muutoksina, jotka vaihtavat koko kysymyksen.

Aino: Okei. Tää kuulostaa hyvältä, mut jotenkin... en mä osaa vielä sanoo mikä. Se on liian siisti. Oikeessa elämässä ei kukaan istu alas ja kysy noita kohtia niin puhtaasti.

Lauri: Ei. Ja siinä on se kirjan oma jännite. Sama kysymys voi olla elävä kohtaaminen, tai se voi olla lomake jonka joku täyttää että saa raksin ruutuun.

Aino: Mä toivon että tästä jää käteen jotain semmosta joka kestää siinä hetkessä kun oikeesti pelottaa. Kun se on oma ihminen. Ei se mitä on helppo ajatella nyt kun kukaan ei oo sairas.

Lauri: Otetaan Gawanden lupaus pohjaksi. Jos hyvä päätös alkaa siitä, mitä ihminen itse pitää elämänä, niin katsotaan ensin paikkaa, jossa turvallisuus näyttää jo vastanneen siihen.

Lauri: Sanotaan että hyvä hoivakoti on turvallinen. Puhtaat käytävät, lääkkeet ajallaan, ei kaatumisia. Eiks toi oo just onnistumista? Ihminen on turvassa.

Aino: Se on just se mitä Gawande sanoo että näyttää onnistumiselta ja on silti tyhjää. Ne kolme vitsausta. Yksinäisyys, avuttomuus ja tylsyys. Ne on ne mitä laitos ratkoo turvallisuudella ja tekee samalla pahemmaks.

Lauri: Selitä. Miten turvallisuus tekee tylsyyden pahemmaks.

Aino: Kun kaikki hoidetaan puolesta, ei oo mitään mihin tarttua. Ei vastuuta, ei yllätystä. Thomas toi siihen yhteen hoivakotiin eläimiä. Koiria, kissoja, ja satoja undulaatteja. Ihan sotkuksi asti.

Lauri: Sata undulaattia. Se on hygieniapainajainen.

Aino: On. Ja se on just se pointti. Kuvittele Niinivaaran hoivakodin aula Joensuussa. Eino istuu siellä. Ei oo puhunu päiviin oikeen mitään. Ja sit yks lintu pääsee kupista, siemenet leviää lattialle, ja Eino ärähtää. Oikeen kunnolla, että kuka tän kupin taas jätti auki. Ja hoitaja melkein hymyilee ennen ku muistaa sen siivousohjeen.

Lauri: Mut se on ongelma. Joku siivoo ne siemenet. Se vie hoitajan aikaa pois jostain oikeesta.

Aino: On se ongelma. Mut mieti mitä Einolle just tapahtu. Se suuttu. Se välitti jostain. Ekaa kertaa viikkoon se oli jossain suhteessa siihen maailmaan. Oli joku josta piti huolehtia, ja joku joka meni pieleen.

Lauri: ...eli se sotku oli se elämä.

Aino: Niin.

Lauri: En mä silti tiedä. Koska jos mä oon omaisena siinä käytävällä, mä en näe elämää. Mä näen sen että lattialla on siemeniä ja joku voi liukastua. Ja sit mä kysyn, että miksi täällä pelleillään linnuilla kun äiti ei ehkä saa edes lääkkeitä ajallaan.

Aino: Kyllä. Ja se kysymys on ihan oikea.

Lauri: Eli turvallisuus ei oo mikään pahis tässä.

Aino: Ei ole. Mut jos turvallisuus saa päättää yksin, niin se poistaa kaiken mikä näyttää ylimääräiseltä. Ja usein juuri se ylimääräinen on se mihin ihminen vielä tarttuu.

Lauri: ...joo. Toi on se kohta mikä kirvelee. Mä haluaisin että turvallinen on hyvä. Se ois helpompaa.

Aino: Mut se ei aina riitä.

Lauri: Ei. Okei. Se ei murtunutkaan siihen mihin mä luulin. Mä luulin että turvallisuus vastaan riski, ja turvallisuus voittaa. Mut kirja kesti, koska se Einon suuttumus siitä kupista oli se ihminen.

Lauri: Sitä ei saa turvata pois.

Aino: Ja huomaa ettei kukaan edes kysyny Einolta mitään. Ne linnut vaan tuotiin. Ja silti se palautti hänelle jotain.

Lauri: Eli ekaks ajatus tästä kirjasta ei ookaan että turvataan ihminen. Se on jotain sinnepäin että ihmisen elämä on siinä mitä hän saa vielä ite päättää ja mistä huolehtia.

Aino: Joo. Karkeesti. Se mitä hän saa vielä ite tehdä. Ei vaan se mitä hänen puolestaan turvataan.

Lauri: Sata undulaattia. Mun urasuunnitelma eläkkeellä on ruveta jonnekin undulaattivastaavaks.

Aino: Se Einon suuttumus muuten. Se on kirjan mukaan just se avuttomuuden vastakohta. Toimijuutta. Melkein terveyden merkki.

Lauri: Niin on.

Aino: Jos toi ajatus on nyt se, että elämä on se mitä ihminen saa vielä ite päättää, niin entä sit ku se ei oo enää se yks iso päätös. Ku se hajoo pieniks.

Lauri: Miten niin hajoo.

Aino: No otetaan Arvo. Lahden Paavola, semmonen rivitalo. Arvo on kahdeksankymppinen, asuu yksin, pärjää. Tytär käy viikottain.

Aino: Ja se hetki. Sä tuut ovesta, riisut kengät, ja sun käsi käy ihan vahingossa siinä hellan levyllä ohimennen, ja se on lämmin. Ei kukaan oo laittanu ruokaa. Ja sä kuulet ittes sanovan ääneen että pitäis ostaa parempi palovaroitin. Sä sanot palovaroitin. Et sano mitään siitä levystä.

Lauri: ...koska se levy on iso asia ja palovaroitin on pieni.

Aino: Niin. Palovaroittimen voi ostaa. Sen levyn merkitystä ei voi ottaa vastaan siinä eteisessä kengät kädessä.

Aino: Ja jos mä kysyn sulta nyt, missä kohtaa pitää kysyä Arvolta uudestaan, niin sä varmaan piirrät tähän jonkun prosessin.

Lauri: Mä yrittäisin. Koska muuten tää jää aika hirveesti tyttären vaiston varaan.

Aino: Niin.

Lauri: Mut kirjalla on tolle ruma nimi. O.D.T.A.A. One damn thing after another. Yks helvetin juttu toisensa perään. Vanhuus ei tuu yhtenä sairautena jonka voi korjata. Se tulee sarjana pieniä romahduksia. Levy. Sit portaat. Sit se ettei muista ottiko lääkkeet.

Aino: Eikä mikään niistä yksin oo se hetki jolloin pitäis kysyä.

Lauri: Ei. Ja siinä kirja pitää edelleen. Se sanois: käy se vaikea keskustelu Arvon kanssa. Kysy mitä hän pelkää, mistä hän ei luovu. Ehkä Arvo sanoo että hän ei muuta pois siitä kodista vaikka mitä.

Aino: Okei, mut tässä mä en enää osta sitä ihan noin. Sanotaan et Arvo sanoo maaliskuussa, täysin selväpäisenä, että mä en muuta mihinkään, mieluummin otan riskin. Se on hyvä vastaus. Mut lokakuussa se Arvo ei oo enää sama. Se maaliskuun vastaus tehtiin ihmisestä joka osas vielä laittaa sen ruoan.

Lauri: Eli sä sanot että se vastaus vanheni.

Aino: Vanheni. Ja se on vaarallista, koska nyt kaikilla on käytössä se maaliskuun vastaus. Isä sano ettei muuta. Ja sillä perustellaan lokakuussa asiaa jota isä ei enää edes ymmärrä samalla tavalla.

Lauri: Kirja vastais tähän varmaan että just siksi se keskustelu ei oo yks hetki. Se on jotain mitä pidetään auki, palataan.

Aino: Mut kirja ei sano miten sä tiedät milloin palata. Kukaan ei herää tiistaina siihen että nyt Arvon vastaus vanheni. Se huomataan aina vasta jälkikäteen, ku jotain on jo menny pieleen.

Lauri: ...ei. Ei se sano. Se on rehellinen aukko.

Aino: Ja ehkä se on just se pelottava osa. Että ei oo mitään kilahdusta siinä kohdassa.

Lauri: Ei.

Lauri: Eli tähän ajatukseen tulee lisää. Ei riitä että ihminen saa päättää. Se päätös vanhenee joka menetyksen jälkeen. Se pitää kysyä uudestaan, eikä kukaan kerro milloin.

Aino: Joo. Tää ajatus ei voi enää olla vaan että kysytään ihmiseltä. Sen pitää olla että kysytään yhä uudestaan, koska se ihminen jolta kysyttiin ei oo enää ihan sama.

Lauri: Ja Einon kupin kohdalla tää ei katoa. Hän sai siinä hetkessä olla mukana. Arvon kohdalla se hetki vaan vaihtuu alta.

Aino: Niin. Terävämpää.

Aino: [hiljaa] Ja tässä mä huomaan just nyt ittestäni jotain aika noloa. Ku sä sanoit että se pitäis kysyä uudestaan, mun eka ajatus oli, että onneks on olemassa ne hoitajat ja se palvelutarpeen arviointi. Että joku ammattilainen kysyy sen. Että mun ei tarttis.

Lauri: ...että järjestelmä hoitaa sen kysymisen.

Aino: Niin. Ja mä säikähdin sitä omaa helpotusta. Koska se ei ollu helpotus siitä että Arvo saa äänensä. Se oli helpotus siitä ettei mun tarttis istua siihen ja kysyä isältä mitä hän pelkää.

Lauri: Niin.

Aino: Ja se on eri asia. Ihan eri asia.

Lauri: Niin on.

Lauri: Toi Niinivaaran aula muuten. Mä jäin miettii, että semmosessa paikassa on aina se ilmoitustaulu. Ja siellä on joku laminoitu lappu, lintujen nimikilpailu, äänestä lemppariundulaattis nimi. Ja siinä on kolme nimiehdotusta ja tukkimiehen kirjanpitoa, ja se on selvästi kolme vuotta vanha.

Aino: Eikä kukaan ota sitä pois.

Lauri: Ei. Joku on jättäny sen siihen. Ehkä joku voitti. Ehkä joku lintu on nimeltään Pekka jonkun kolme vuotta sitten tekemän valinnan takia.

Aino: Se on aika surullista. Siinä on joku päätös, joka jäi seinälle sen ihmisen jälkeenkin.

Lauri: Tää on vähän sama varjo mikä siitä Attached-jaksosta jäi. Se hyvä huoli joka alkaa hallita toisen liikkeitä. Nyt se on vaan siirtyny sinne aulan seinälle laminoituna.

Aino: Joo. No, mennään siihen mihin tää oikeesti sattuu.

Aino: Toi ajatus että kysytään yhä uudestaan. Mä haluun heittää sitä yhtä seinää vasten josta mä en oo varma se selviää.

Lauri: Anna tulla.

Aino: Kertun kotiutuspalaveri. Kerttu on ollu sairaalassa, nyt pitäis päättää mihin hän menee. Huoneessa on poika, sosiaalityöntekijä, hoitaja. Kaikki hyvää tarkottavia. Ja kaikki haluu Kertulle saman: kodin, turvallisuuden, ja sen kissan. Kerttu rakastaa sitä kissaa.

Lauri: Ja missä se kysymys tässä on.

Aino: Se on siinä ettei kukaan sano ääneen sitä vaihtokauppaa. Koska jos Kerttu menee turvalliseen paikkaan missä on valvonta yöllä, se kissa ei tuu mukaan. Ja jos kissa tulee mukaan, se tarkottaa kotia missä Kerttu voi kaatua yöllä eikä kukaan tuu neljään tuntiin.

Lauri: Eli kirjan työkalu tähän ois se vaihtokauppakysymys. Sano se ääneen. Kerttu, tässä on se mitä nyt ollaan vaihtamassa.

Aino: Niin. Ja nyt mä tunnen ittessäni sen että se kysymys on melkein julma. Kuvittele että sä käännyt väsyneen kahdeksankymppisen puoleen palaverissa ja sanot: valitse kissa tai turvallisuus. Se on kauhee kysymys.

Lauri: On. Ja tässä on se vaarallinen kohta. Entä jos se koko kirjan idea kysymisestä onkin vaan tapa siirtää se sietämätön päätös väsyneelle ihmiselle? Että me tunnetaan olo hyväks, me kysyttiin, mut oikeesti me työnnettiin se taakka Kertulle.

Aino: ...joo. Ja mä en osaa heti sanoo ettei se oo niin. Koska joskus se on niin. Joku kysyy vaan siirtääkseen vastuun pois itseltään.

Lauri: Onks se sama liike ku se sun helpotus äsken. Että kysytään että päästään irti.

Aino: ...auts. Voi olla.

Lauri: Mut Gawandella on tähän yks asia. Se ei sano että lääkäri vaan luettelee vaihtoehdot ja jättää potilaan yksin päättämään. Se sanoo että se on kylmä kuluttajamalli, ja yhtä huono ku se että päätetään puolesta.

Aino: Eli mikä se kolmas on.

Lauri: Se että sä autat ihmistä ymmärtämään ne vaihtoehdot suhteessa hänen omaan elämään. Ja sit sä et katoa siitä huoneesta.

Aino: Toi kuulostaa hyvältä, mut mä en vielä tiedä mitä se tarkottaa Kertun kohdalla.

Lauri: Niin. Konkreettisesti se vois olla että sä et sano valitse kissa tai turvallisuus. Sä sanot: Kerttu, mä kuulen että toi kissa on sulle iso juttu, ja toi yökaatuminen on oikea riski. Mun mielestä me voitais kokeilla tätä, jos sä oot valmis siihen että me rakennetaan siihen ympärille apua. Ja jos se ei toimi, palataan.

Aino: Mä ostan osan tosta. Mut se palataan on just se sana joka aina lipsuu. Kaikki sanoo että palataan. Sit tulee seuraava kiire.

Lauri: Totta. Ja silloin se on taas tyhjä lupaus. Eli kysyminen ei riitä, jos kukaan ei jää kantamaan sitä mitä kysymisestä seuraa.

Aino: Tää on se ero. Kysyminen voi olla vastuun jakamista. Tai se voi olla tosi siisti tapa jättää ihminen yksin.

Lauri: [epäröiden] Ja mä en saa tätä kokonaan ratkaistua. Koska joskus siinä palaverissa ei oikeasti oo tarpeeks hyvää vaihtoehtoa.

Aino: Ei oo.

Lauri: Mut jos kukaan ei sano kissaa ja yökaatumista samaan lauseeseen, päätös tehdään silti. Sen tekee se paikka mikä sattuu olemaan vapaana. Tai se kuljetus. Tai se että kaikki huoneessa on väsyneitä.

Aino: Ja sit se näyttää rauhalta. Se on se ilkeä osa. Se hiljasuus näyttää siltä että kaikki on hyvin.

Aino: Ehkä se on enemmän niin, että kun kukaan ei kysy, järjestelmä vastaa ihmisen puolesta.

Lauri: Tai turvallisuus. Koska järjestelmä kuulostaa liian helpolta syylliseltä.

Aino: Niin. Turvallisuus vastaa.

Lauri: Ku kukaan ei kysy, turvallisuus vastaa ihmisen puolesta.

Aino: Joo. Tää on se mihin nää tilanteet vei. Ei se kirjan siisti kysy ajoissa. Se että vaikeneminen on jo vastaus, sen antaa vaan joku muu.

Lauri: Meillä on jo se yksi ajatus raakamuodossa. Mikä on se yksi ajatus?

Aino: Eka yritys: ku kukaan ei kysy, turvallisuus vastaa ihmisen puolesta, ja se vastaus näyttää rauhalta.

Lauri: Siinä on liikaa tavaraa. Se rauha on totta, mut jos se jää mukaan, tästä tulee selitys.

Aino: Ku kukaan ei kysy, turvallisuus vastaa ihmisen puolesta.

Lauri: ...joo. Se on karhea. Hyvä.

Aino: Ja tää on Gawanden kanssa reilu. Ei lohdutus, vaan se kohta jossa päätös muuten menee ohi ihmisen.

Lauri: Yksi asia jää auki. Milloin pitää kysyä uudestaan. Se ei ratkea.

Aino: Ei. Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus ihmissuhteisiin kirjasta Being Mortal on:

Lauri: Ku kukaan ei kysy, turvallisuus vastaa ihmisen puolesta.

Aino: Aatellaan ihan tavallinen sunnuntai. Poika käy äidin luona. Äiti on huonojalkanen, asuu vielä yksin. Ja koko käynnin ajan pyörii ne asiat: turvaranneke, ateriapalvelu, pitäiskö hakea paikkaa.

Lauri: Ne on ne mitkä täyttää sen tilan itsestään.

Aino: Niin. Mut sit poika lähtiessä, kengät jo jalassa, kysyy yhen jutun. Ei mitään isoo. Että äiti, mikä tässä on semmosta mistä sä et haluu luopuu. Vaikka se tarkottais vähän vaaraa.

Lauri: Ja äiti sanoo jotain pientä.

Aino: Se sanoo että aamulla se hakee itse postit. Kävelee sinne laatikolle asfalttii pitkin. Ja talvella se on liukas, ja poika tietää sen. Se ei oo järkevää.

Lauri: Ja siinä se just on. Se ei ratkea. Se postilaatikko on yhä liukas. Poika ei saa siitä yhtään rauhallisempaa oloa.

Aino: Mut nyt se laatikkomatka on siinä päätöksessä mukana.

Lauri: Niin. Se ei häviä siihen että haetaan turvallinen paikka.

Aino: Se vastaus ei lohduta ketään. Se vaan pitää äidin siinä omassa elämässä mukana. Ja se poika saa kantaa sen.

Lauri: Ei helppoo.

Aino: Ei.

Lauri: Mut se on eri asia ku se että se laatikko olis vaan hiljaa poistunu suunnitelmasta, eikä kukaan olis huomannu et se oli äidille se aamu.

Aino: Ku kukaan ei kysy, turvallisuus vastaa ihmisen puolesta. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mä jään siihen eteiseen. Kengät jalassa, käsi ovenkahvalla, ja sit pitäis vielä kysyä se yksi asia.

Lauri: Huono hetki kysyä.

Aino: Niin on.

Lauri: Ehkä just siksi se jäi.

Aino: Jos tää toi mieleen jonkun ihmisen tai jonkun tilanteen, Se yksi ajatus -podcastia auttaa se, että tilaat, jaat tai jätät arvion.

Lauri: Kuullaan.