Flow: The Psychology of Optimal Experience (Mihaly Csikszentmihalyi): Suunnan näkee vasta paluusta

Lauri: Raisio. ABC. Lauantai-ilta, kello on jotain kymmentä yli kymmenen. Jarkko seisoo pelikoneen edessä, takki päällä. Se oli lähdössä. Ja puoliso odottaa autossa parkkipaikalla.

Aino: Auto käy.

Lauri: Auto käy. Ja Jarkko on siinä koneessa niin täydellisesti kiinni, että se on melkein kaunista, jos katsoo pelkkää rakennetta. Ruutu antaa palautetta joka sekunti. Panosvalinnassa on juuri sopivasti mietittävää. Ja se rivi äsken meni melkein putkeen, yksi kuva vaille.

Aino: Ja silti kukaan meistä ei halua sanoa, että tää on hyvän elämän merkki. Tossa autossa istuu joku.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Flow, Mihaly Csikszentmihalyi.

Aino: Tää oli jotenkin vanhempi ku mä odotin. Ei ihan sillä lailla vanhentunut, mut vanha.

Lauri: Kuinka niin vanha.

Aino: No sillai et se ei yritä myydä mulle mitään. Mä olin varautunut keskittymisoppaaseen, ja tää ei ollutkaan sitä. Se puhuu enemmän siitä, minkälainen kokemus on hyvä kuin siitä, miten sä saat enemmän aikaan.

Lauri: Niin. Ja tota kirjaa ei kirjoitettu pöydän takaa. Csikszentmihalyi kysyi ihmisiltä pitkin päivää, piippari taskussa, että mitä sä just nyt teet ja miltä susta tuntuu.

Aino: Ai sillai kesken kaiken.

Lauri: Kesken kaiken. Ja se huomas, että ihmisten parhaat hetket ei ollut aina siellä missä ne itse olis muistista veikannut. Ei välttämättä sohvalla. Vaan jossain missä ne teki jotain vähän liian vaikeeta.

Aino: Mikä jäi susta ekana päähän.

Lauri: Se ero jonka se tekee mielihyvän ja sen toisen jutun välillä. Mielihyvä palauttaa tasapainon. Syöt kun on nälkä, lepäät kun on väsy. Mut enjoyment, se nautinto joka vaatii ponnistelua, tekee jotain muuta.

Aino: Mitä muuta.

Lauri: Se kasvattaa sun tietoisuutta jotenkin. Tai järjestää sitä. Se kuulostaa vähän korkealta, mutta niin se sitä kuvaa.

Aino: Toi kuulostaa heti vähän epäilyttävältä. Mutta mä tunnistan sen kokemuksen. Se hetki kun sä oot tehnyt jotain käsillä, ja kello onkin kaks tuntia eteenpäin, etkä sä huomannut.

Aino: Ja sit on se toinen hetki. Sä havahdut siihen, että oot ollut ihan kiinni jossain, ja pöydällä puhelin vilkkuu. Kolme viestiä ihmiseltä, joka ei tiennyt että sä olit kadonnut.

Lauri: Niin. Siinä on jo pieni särö.

Aino: Sanotaan se lupaus ihan suoraan. Mitä tää kirja väittää antavansa.

Lauri: Se väittää, että jos sä opit rakentamaan elämään enemmän tilanteita, missä sun taito ja se haaste kohtaa suunnilleen, niin sun arjen kokemuksen laatu paranee.

Aino: Tää on se hurja kohta. Että siihen ei tarvita isompaa palkkaa tai hienompaa lomaa.

Lauri: Niin. Kirjan mukaan sä voit tehdä tavallisestakin jutusta paremman.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein, niin se sanoo: se hyvä kokemus ei tuu pelkästään siitä mitä sä teet, vaan siitä miten sun huomio asettuu siihen mitä sä teet.

Lauri: Suunnilleen. Se puhuu flowsta, siitä tilasta missä tavoite ja palaute on selvät.

Aino: Ja tekeminen on sopivan vaikeeta.

Lauri: Joo. Ja siinä käy usein niin, että sä unohdat itsesi hetkeksi.

Aino: Se sana on kuluneempi ku itse kirja.

Lauri: On. Mut kirjassa se ei ole mikään pikku temppu. Se on merkki siitä, että huomio on järjestynyt. Että se ei rönsyile joka suuntaan.

Aino: Okei, tässä mun pitää pysähtyä hetkeks. Kun sä sanot että huomio on järjestynyt, niin mitä se on käytännössä. Anna joku ihan tyhmä esimerkki.

Lauri: No. Halkopino. Sä pinoat halkoja. Siinä on selvä alku, selvä loppu, näet heti jos pino kaatuu, ja sun pitää vähän miettiä mihin kohtaan mikäkin klapi menee. Sun pää lakkaa pörräämästä muuta.

Aino: Ja se on sun mielestä parempaa kuin istua kahvin kanssa.

Lauri: Kirjan mielestä aika usein on. Ja tää on se mikä ärsyttää monia. Ihmiset sanoo haluavansa vapaa-aikaa, mut se tyhjä vapaa-aika hajoaa niiden käsiin.

Aino: Joo, okei. Mä ostan ton fiiliksenä. Mut mä en oikein osaa vielä sanoa mikä tässä mättää. Se on liian siisti. Otetaan se lupaus tosta ja katotaan mitä siit jää käteen, kun mennään ihan tavalliseen sunnuntai-iltaan.

Lauri: Käydään.

Aino: Tampere, Hervanta. Sunnuntai. Kello on jotain seitsemää vaille kahdeksan illalla. Sari istuu keittiönpöydän ääressä, märkä pyöräilytakki roikkuu tuolin selkänojalla vielä. Ja sillä on ollut hyvä viikko. Oikeesti hyvä.

Lauri: Millä tavalla hyvä.

Aino: Sillä oli töissä yks koodijuttu, joka aukesi. Sä tiedät sen tunteen, kun ongelma ratkee ja sä olet ollut siinä niin syvällä ettet muista mennä syömään. Ja sit sillä oli kuoron harjot, ja se oma stemma, joka ei ollut auennut kolmeen viikkoon, aukes.

Lauri: Eli sillä oli kaks noista kirjan hetkistä. Kaks hyvää uppoutumista samalla viikolla.

Aino: Niin. Ja nyt se tuijottaa kalenteria. Ja siellä on ensi viikolla lapsen vanhempainilta ja äidin lääkärikyyti. Samana iltana. Ja se koodijuttu jatkuis just silloin, ja kuorolla on ekstraharkat samaan aikaan.

Lauri: Ahaa.

Aino: Ja tässä kirja hiljenee. Koska kaikki noi neljä on jollain tapaa hyvää. Kaks on sitä uppoutumista mistä kirja tykkää. Kaks on niitä hiljaisia lupauksia joita kukaan ei kehu. Ja ne ei mahdu samaan iltaan.

Lauri: Mut kirja sanois tähän, että tää ei ole flow-ongelma. Tää on päämääräongelma. Se ei edes yritä ratkaista jokaista kalenteririitaa.

Aino: Ei yritä, mutta se on just mun ongelma.

Lauri: Se antaa työkalut siihen, että kun sä olet valinnut, se valittu asia on rikkaampi.

Aino: Joo, mut huomaatko mitä se jättää tekemättä. Se opettaa sut rakastamaan sitä uppoutumista niin paljon, että se koodijuttu ja se stemma alkaa tuntua tärkeemmältä ku ne kaks hiljaista juttua. Koska ne tuntuu paremmalta sisältä.

Lauri: Kirja vastais, että sillä on tähän oma juttunsa. Se puhuu elämänteemasta.

Aino: Elämänteema ei istu tossa pöydässä kovin hyvin.

Lauri: Ei istu sanana. Mutta ajatus on, että sun ei kuuluis kerätä irrallisia hyviä hetkiä, vaan niiden pitäis järjestyä jonkun isomman päämäärän alle. Se on sen complexity of consciousness.

Aino: Okei, mut kuinka moni Sari istuu sunnuntai-iltana miettimässä tietoisuuden kompleksisuutta. Se vaan tietää et molemmat illat tuntu hyvältä, eikä se auta yhtään.

Lauri: Ei auta. Tai siis auttaa teoriassa. Mutta ei tossa pöydässä.

Aino: Just. Tossa keittiönpöydässä on vaan kaks hyvää uppoutumista ja kaks hiljaista lupausta, ja ne vetää eri suuntiin.

Lauri: Eli tämän jakson ajatus alkaa ehkä näin: uppoutuminen järjestää huomion, ei elämää.

Aino: Joo.

Aino: Se saa yhden asian tuntumaan koossa olevalta, mut se ei kerro mihin niistä asioista sun pitäis mennä.

Lauri: Mä otan ton. Se on eri asia ku kirjan pinta. Mutta mä en halua päästää kirjaa näin helpolla nurkkaan.

Aino: Et tietenkään.

Lauri: Koska kirja on tässä rehellisempi kuin moni flow-puhe sen jälkeen. Se ei sano, että kaikki hyvä elämä on kivoja tiloja. Se sanoo, että ihminen voi järjestää huomiotaan myös tavallisissa olosuhteissa.

Aino: Hyvä. Annetaan sille paras hetki. Ja tällä kertaa mä puolustan kirjaa.

Lauri: Anna.

Aino: Jos ajatus on nyt, että uppoutuminen järjestää huomion muttei elämää, niin Lahdessa se saa tehdä töitä. Suurpesula. Maanantaiaamu, kello on vaille seitsemän. Marjut nostaa hotellilakanoita mankelilinjalle. Ja tää on just sitä duunia mistä kaikki sanoo et se on tylsää kuollakseen. Sama liike, tuhat kertaa.

Lauri: Klassinen tapaus.

Aino: Mut Marjut on tehnyt siitä ihan oman jutun. Sillä on koneessa yks teippimerkki, pieni palanen, jonka kohdalle lakanan reunan pitäis osua kun sen syöttää oikein. Ja sivussa on virhekori. Ja se pelaa itseään vastaan: kuinka monta osuu putkeen ilman että yksikään menee koriin.

Lauri: Ja tässä kirja tekee just sen mitä se lupaa. Marjut on ottanut tyhjän rutiinin ja löytänyt sieltä säännöt, tavoitteen ja palautteen.

Aino: Ja se on oikeasti pieni ihme. Mä väitän, että tää on kirjan oikea lahja. Se että Marjut ei tarvitse toista elämää ollakseen hetken kunnolla siinä missä se on.

Lauri: Mä olen melkein liian samaa mieltä.

Aino: Se on harvinaista.

Lauri: Niin. En silti ihan vielä. Entä jos toi teippimerkki ei rikasta mitään. Entä jos se vaan estää Marjutia huomaamasta, että se vuoro on kuollut ja sen pitäis lähteä opiskelemaan tai vaihtaa alaa. Onks se peli järjestystä vai onks se puudutusta.

Aino: Se on kova kysymys.

Lauri: [epäröiden] Se on. Koska jos koko autotelinen homma on vaan nätimpi sana sille, ettei ihminen kestä katsoa tylsää suoraan, niin sit mä en tiedä mitä kirjasta jää.

Aino: Ei se siihen hajoa. Mut se pakottaa erottamaan kaks asiaa. Marjutin peli on aitoa järjestystä niin kauan kun Marjut voi lopettaa sen ja katsoa vuoroaan suoraan, jos haluaa. Se puutuu vasta jos se on ainoa syy olla katsomatta.

Lauri: Mä en ole varma riittääkö toi. Koska aika moni ei tiedä enää, pystyykö lopettamaan. Just siksi se peli on niin hyvä.

Aino: Totta. Mutta silloin ongelma ei ole se että Marjut löysi teippimerkin. Ongelma on se, jos teippimerkistä tulee peitto koko vuoron päälle.

Lauri: Joo, ehkä. Mä jätän siihen vielä pienen varauksen.

Aino: Jätä vaan. Se on hyvä varaus.

Lauri: Ja huomaa, ettei se peli ole susta paha, vaikka sä oot koko ajan epäillyt tätä uppoutumisjuttua.

Aino: Ei. Se on kaunis. Ja siks mä en halua kertoa mitä tapahtuu seuraavaks.

Lauri: Kerro.

Aino: Vuoropäällikkö kävelee ohi. Ja se huomaa Marjutin tahdin. Se näkee et Marjutin linja vetää nopeammin ja siistimmin ku muut. Ja se sanoo: hei, tästähän vois tehdä meidän uuden mallin. Näytä muille miten teet ton.

Lauri: Ja siinä sekunnissa se muuttuu joksikin muuksi.

Aino: Se muuttuu heti. Se teippimerkki oli Marjutin oma tapa pysyä hereillä vuorossa. Nyt se on tahti. Ja huomenna se on se tahti mihin hitain työntekijä ei yllä, ja se on jotenkin Marjutin syytä.

Lauri: Tää on vähän sama hermo kuin Drive-jaksossa. Ehto muuttaa tekemisen merkityksen, vaikka teko on täsmälleen sama.

Aino: Just noin. Sama liike, sama teippi. Mut Marjutille se oli oma peli. Linjalle siitä tulee mittari.

Lauri: Eli kirja voitti tässä oikeasti. Se näytti, että köyhäänkin rutiiniin voi tulla sisäinen järjestys.

Aino: Voitti. Mut samalla tämä ajatus siirtyi. Se ei ole enää vain, että uppoutuminen järjestää huomion, ei elämää. Nyt se on enemmän: sisältä uppoutuminen on järjestystä, mutta sen merkitys riippuu siitä, mihin rytmiin se liittyy.

Lauri: Sarin keittiökin mahtuu siihen paremmin. Ne kuoro ja koodijuttu oli sisältä järjestystä, mutta se ilta liittyi myös lapseen ja äitiin.

Aino: Niin. Ja se on se hankala osa. Sisältä käsin et näe koko rytmiä.

Lauri: Niin.

Aino: [hiljaa] Mun pitää sanoa yks pieni juttu. Mä teen astianpesukoneen tyhjentämisestä oman pelin. Lasit ensin, sitten lautaset, mahdollisimman nopeasti. Ja viime viikolla ärsyynnyin, kun mun kumppani tuli auttamaan ja teki sen väärässä järjestyksessä.

Lauri: Mitä sä siinä puolustit.

Aino: Sitä että mä olin siinä hyvä. Tai sitä järjestystä. En mä osaa tehdä tästä siistiä opetusta.

Lauri: Niin.

Aino: Tästä tuli mieleen yks pieni kohta, ei liity mankeliin.

Lauri: No.

Aino: Ihminen menee metsään kuuntelemaan hiljaisuutta. Ihan vilpittömästi. Ja käyttää ekat kymmenen minuuttia siihen, että yrittää saada märät villahanskat mahtumaan takin taskuun.

Lauri: Ei mahdu.

Aino: Ei mahdu. Toinen roikkuu koko ajan puolet ulkona. Siinä on hiljaisuus aika kovilla.

Lauri: Hyvä hetki luonnolle tehdä työnsä.

Aino: No niin. Me ollaan siinä, että sisältä uppoutuminen voi olla järjestystä, mutta sen merkitys ratkeaa vasta suhteessa siihen mihin se liittyy.

Lauri: Ja mä haluan viedä ton johonkin ikävämpään.

Aino: Vie.

Lauri: Raisio. ABC. Lauantai-ilta, kello on jotain kymmentä yli kymmenen. Jarkko seisoo pelikoneen edessä, takki päällä. Se oli lähdössä. Ja puoliso odottaa autossa parkkipaikalla.

Aino: Auto käy.

Lauri: Auto käy. Ja Jarkko on siinä koneessa niin täydellisesti kiinni, että se on melkein kaunista, jos katsoo pelkkää rakennetta. Ruutu antaa palautetta joka sekunti. Panosvalinnassa on juuri sopivasti mietittävää. Ja se rivi äsken meni melkein putkeen, yksi kuva vaille.

Aino: Ja se melkein on se pahin.

Lauri: Se melkein on koko juttu. Tappio ei tunnu tappiolta, se tuntuu palautteelta. Kohta se osuu.

Aino: Ja nyt me katsotaan tätä kirjan silmillä. Ja tää on ihan älytöntä, koska kaikki täyttyy. Selvä tavoite, on. Välitön palaute, on. Haaste vähän taidon yläpuolella, on. Itsensä unohtaa, ehdottomasti. Tää on flow. Kirjan oma määritelmä täyttyy sanasta sanaan.

Lauri: Täyttyy paremmin ku Marjutilla. Paremmin ku Sarilla.

Aino: Ja silti kukaan meistä ei halua sanoa, että tää on hyvän elämän merkki. Tossa autossa istuu joku.

Lauri: Ja tää on se paikka missä kirja on oudolla tavalla sekä oikeassa että riittämätön. Se tietää tän itse. Se sanoo suoraan, että flow on moraalisesti neutraali. Sama uppoutumisen rakenne voi kantaa hyvää työtä tai jotain ihan muuta.

Aino: Odota. Jos kirja tietää sen itse, niin missä me ollaan kirjaa pidemmällä.

Lauri: Siinä, että arjessa se neutraalius ei auta sillä hetkellä kun sä olet itse se Jarkko. Sä et voi tunnistaa väärää suuntaa siitä tunteesta, koska tunne on just se sama.

Aino: Jarkon fiilis koneella ja Marjutin fiilis mankelilla.

Lauri: Sisältä ne on hirveän lähellä toisiaan. Järjestynyt, tyyni, koossa.

Aino: Ja tää kaataa sen kirjan pinnan. Tai ei kirjaa, mutta sen pinnan. Se pinta lupas, että jos sä opit tunnistamaan sen tilan, sä saat parempaa kokemuksen laatua. Mutta se tila ei todista yhtään mitään sen suunnasta.

Aino: Mikä erottaa Marjutin ja Jarkon, jos fiilis on sama.

Lauri: Ei mikään mitä tuntee koneella. Se erottuu vasta kun Jarkko kääntyy ja kävelee sinne autolle. Tai ei käänny.

Aino: Se paluu.

Lauri: Se paluu.

Aino: Odota, tossa on jotain. Marjutin peli kesti sen, että se katsoi vuoroaan suoraan sen jälkeen. Sari, jos se valitsee sen koodijutun, sen pitää kestää se ilta jolloin se ei ollut siellä lääkärikyydissä. Ja Jarkko ei halua kääntyä, koska paluu paljastaa sen auton.

Lauri: Onko se sitten enemmän... ei se ole että uppoutuminen on hyvä tai huono. Vaan että se kysymys tulee vasta kun sä palaat siitä pois.

Aino: Niin. Kestääkö se paluun.

Lauri: Kestääkö se paluun. Palaatko sä johonkin mihin sä vielä haluat kuulua.

Aino: Tämä ajatus on nyt muuttunut. Sisältä uppoutuminen tuntuu oikealta. Suunnan näkee vasta siinä, mihin palaa.

Lauri: Joo. Kaikilla se sisäinen tunne on vahva. Ero ei löydy tunteesta.

Aino: Se löytyy siitä paikasta johon pitää palata.

Lauri: Niin.

Aino: Se on se mihin testit vei. Ei enää flow-tilan metsästys. Enemmänkin huomion suunnan lukeminen jälkikäteen.

Lauri: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Aino: Eka veto: älä luota siihen fiilikseen että sä olet oikeassa paikassa, koska se voi valehdella.

Lauri: Ei. Toi menee väärälle akselille.

Aino: Miten niin.

Lauri: Se tekee uppoutumisesta epäilyttävää. Marjutin fiilis ei valehdellut. Se oli oikea. Se vaan ei kertonut kaikkea.

Aino: Totta. Se on liian moraalinen. Se kuulostaa siltä että hyvä tunne on ansa.

Lauri: Ja me ei päädytty siihen.

Aino: Ei. Silloin sen pitää olla kuvaus, ei varoitus. Sisältä uppoutuminen tuntuu aina oikealta. Suunnan näkee vasta paluusta.

Lauri: Sano uudestaan.

Aino: Sisältä uppoutuminen tuntuu aina oikealta. Suunnan näkee vasta paluusta.

Lauri: Joo. Tossa on se.

Aino: Mua häiritsee vähän toi aina.

Lauri: Häiritsee miten.

Aino: Se on niin vahva. Marjutilla se tuntui oikealta, Jarkolla myös. Mutta Sarilla? Se istuu kalenterin ääressä ja tietää jo, että joku kohta sattuu.

Lauri: Mä pitäisin sen silti. Koska kun Sari on siinä koodissa tai stemmassa, se tuntuu oikealta. Se myöhempi kipu ei peru sitä hetkeä.

Aino: Ehkä. Mä en niele sitä ihan kokonaan.

Lauri: Ei tarvitse. Mä luulen että lause tarvitsee sen riskin.

Aino: Okei. Mennään sillä, mutta jätetään siihen pieni särö.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus arkeen kirjasta Flow, Mihaly Csikszentmihalyi, on:

Lauri: Sisältä uppoutuminen tuntuu aina oikealta. Suunnan näkee vasta paluusta.

Aino: Otetaan yks ilta. Ei mikään ABC, ihan tavallinen torstai.

Lauri: Torstai. Viikonloppu alkaa melkein.

Aino: Hanna istuu keittiönpöydässä palapelin ääressä. Se on semmonen tuhannen palan merimaisema, ja se on ollut siinä pöydällä kaks viikkoa. Ja nyt se löysi sen yhden reunapalan mikä on puuttunut, ja siitä lähti ketju. Pala loksahtaa palaan.

Lauri: Ja se on siellä. Ihan kokonaan.

Aino: Kokonaan. Ja ovelle tulee sen lapsi, seitsemänvuotias, ja sanoo et luetaanks se kirja. Ja tässä Hanna ei kysy itseltään, että olikohan tää nyt hyvää flowta tai käytinkö mä iltani oikein.

Lauri: Ei. Se ei mittaa sitä hetkeä.

Aino: Se vaan huomaa sen palan mikä on sen sormien välissä. Laskeeko se sen pöydälle ja nousee, vai puristaako se sitä ja sanoo kohta.

Lauri: Ja se pala kädessä on se koko juttu.

Aino: [oivaltaen] Jos se laskee sen ja nousee, sillä on ollut hyvä hetki, ja se palaa johonkin mihin se haluaa. Jos se puristaa sitä palaa ja sanoo kohta, ja taas kohta, niin palapeli ei ollut paha. Mutta paluu ei kestänyt.

Lauri: Eikä sitä tiennyt palan äärellä. Sen tiesi vasta ovella.

Aino: Sisältä se meri oli ihan yhtä oikea kummassakin tapauksessa.

Lauri: Sisältä uppoutuminen tuntuu aina oikealta. Suunnan näkee vasta paluusta. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mua jää vaivaamaan se pala Hannan sormien välissä. Että sitä ei tarvi ratkaista etukäteen. Se vaan paljastuu siinä ovella.

Lauri: Niin. Ja ehkä se on kevyempi ajatus kuin miltä se ensin kuulostaa. Ei tarvitse tehdä flowsta projektia.

Aino: Ei. Riittää että huomaa, mihin siitä palaa.

Lauri: Jos haluat auttaa muita löytämään Se yksi ajatus podcastin, tilaus, jako tai arvio tekee sen aika konkreettisesti.

Aino: Kuullaan.