Amusing Ourselves to Death (Neil Postman): Kun vakava asia ei näytä tiedolta

Aino: Rauman Lyseon sali, kuulemistilaisuus jostain rantarakentamisesta. Edessä hydrobiologi, sillä on nelkytkolmesivunen vaikutusarvio, karttaliitteitä, epävarmuusväli. Se puhuu kymmenen minuuttia.

Lauri: Ja sali?

Aino: Sali muuttuu levottomaks. Tuolit alkaa narista. Joku selaa paperinippua liian äänekkäästi. Ja sit takarivistä joku kysyy: onks tästä olemassa joku dronevideo, et näkis miltä se oikeesti näyttää.

Lauri: Mut tässä on toinen selitys ihan valmiina. Ehkä se biologi vaan on huono viestijä.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Amusing Ourselves to Death, Neil Postman.

Aino: Tää oli erilainen ku mä odotin.

Lauri: Miten niin.

Aino: Mä luulin et tää on semmonen "ennen keskityttiin, nyt skrollataan" -valitus. Että joku vanha herra huokailee ruudulle.

Lauri: Kansi vähän lupaa sitä.

Aino: Niin. Ja sit se ei oo. Se on jotenki viileämpi. Melkein insinöörimäinen.

Lauri: Se auttaa muuten et tietää mistä kulmasta Postman kirjotti. Se oli mediaekologian professori ja julkisen viestinnän tutkija. Ei ruudun vihaaja.

Aino: Eli ei "televisio on paha".

Lauri: Ei. Enemmän: mitä telkkari opettaa siitä, miltä tiedon kuuluu näyttää.

Aino: Mikä sulle jäi eniten päähän?

Lauri: Se että se ei oikeestaan syytä ketään. Ei tyhmiä katsojia, ei laiskoja toimittajia. Se sanoo että ongelma on muoto. Ja se on jotenki helpottavaa ja epämukavaa yhtä aikaa.

Aino: Sano se koko väite kunnolla. Mikä se lupaus tässä on.

Lauri: Postman väittää et jos me nähään sen välineen muoto, niin me ei enää erehdytä luulemaan julkisen keskustelun kriisiä pelkäks huonoks sisällöks. Ne pätkityt vaalivideot, lööpit, asiantuntijan oudot tv-vastaukset. Ne ei oo vaan huonoo tekemistä.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein. Me syytetään sisältöä, mut oikee juttu on se muoto mihin kaikki on jo valmiiks taivutettu?

Lauri: Joo. Kysy, millasen ajattelun tää väline tekee helpoks. Ja millasen melkein mahdottomaks.

Aino: Okei mut mikä se "muoto" edes on konkreettisesti. Se sana karkaa käsistä.

Lauri: Otetaan Postmanin oma sana. Media epistemology. Eli jokainen hallitseva väline tekee omat sääntönsä sille, mikä ylipäänsä kelpaa tiedoks. Mikä näyttää todisteelta.

Aino: Sano se ihmisten kielellä.

Lauri: Painetun sanan julkisuudessa pitkä perustelu, järjestys, lähdeviite. Se näytti järkevältä. Postman kutsuu sitä nimellä Typographic America. Ei siksi et ennen kaikki oli paremmin, vaan koska se kertoo millainen julkinen järkeily oli mahdollinen.

Aino: Ja sit ruutu vaihtaa sen.

Lauri: Niin. Kasvot, tunnelma, hetki. Sama väite voi alkaa näyttää vakuuttavalta tai tyhjältä sen mukaan, miten se näkyy.

Aino: Sillä on myös se outo "Now... this", eikö niin.

Lauri: Joo. Uutisankkurin siirtymä: vakava asia, ja sitten seuraava. Sota, sää, mainos, loppukevennys. Ei silleen että toimittaja on paha, vaan että muoto ei anna minkään jäädä huoneeseen kovin pitkäksi aikaa.

Aino: Ja se Peek-a-Boo World. Maailma kurkistaa esiin ja katoaa.

Lauri: Just. Irrallisia näkyviä paloja. Ne tuntuu tiedolta, vaikka niillä ei ole jatkuvuutta.

Aino: Eli jos tää lupaus pitää, niin se ilta ku joku asiantuntija selittää telkkarissa jotain monimutkasta, ja mä huomaan aattelevani "ei toi osaa selittää". Se ei ehkä ookaan siitä kiinni osaako se.

Lauri: Just siitä.

Aino: Mä toivon et tästä jää joku semmonen jonka mä huomaan seuraavan kerran ku katon vaalitenttii. Ei silleen et mä tulen viisaammaks. Enemmän et mä huomaan jotain reaaliajassa.

Lauri: Otetaan se pohjaks. Mitä tapahtuu kun Postmanin väite pannaan yhteen suomalaiseen saliin.

Aino: Rauman Lyseon sali, kuulemistilaisuus jostain rantarakentamisesta. Edessä hydrobiologi, sillä on nelkytkolmesivunen vaikutusarvio, karttaliitteitä, epävarmuusväli. Se puhuu kymmenen minuuttia.

Lauri: Ja sali?

Aino: Sali muuttuu levottomaks. Tuolit alkaa narista. Joku selaa paperinippua liian äänekkäästi. Ja sit takarivistä joku kysyy: onks tästä olemassa joku dronevideo, et näkis miltä se oikeesti näyttää.

Lauri: Ja koko sali rentoutuu.

Aino: Niin. Joku sano ääneen sen mitä kaikki halus.

Lauri: Mut tässä on toinen selitys ihan valmiina. Ehkä se biologi vaan on huono viestijä. Huonot kalvot, ei tarinaa. Se ei oo Postman, se on esitystaito.

Aino: Mä melkein ostan ton. Paitsi mieti mitä se biologi yritti sanoa. Sen paras todiste oli just se epävarmuusväli. Se haarukka. "Todennäköisesti tässä välissä." Ei yhtä lukua, ei yhtä kuvaa.

Lauri: Niin.

Aino: Vaikka se ois maailman paras esiintyjä, se ei voi tehdä siitä haarukasta yhtä dronekuvaa. Koska se rehellinen todiste on epävarma. Sali ei pyytäny vaan parempaa puhetta. Se pyysi eri todistusmuotoo.

Lauri: [epäröiden] ...okei. En mä ois halunnu myöntää tota noin nopeesti. Mut joo. Jos se muuttais sen yhdeks kuvaks, se kadottais just sen mikä tekee siitä tiedon.

Aino: Ja tää on Postmanin media epistemology käytännössä. Sali ei ensin arvioinu, onks asia totta. Se arvioi, näyttääks se tiedolta. Ja se mitä ruutu on opettanu tiedoks, on yks kuva. Ei haarukka.

Lauri: Eli tämä ajatus alkaa ehkä tästä: epäselvä ei aina tarkota huonoo? Tai siis...

Aino: Joskus se ei vaan mahdu yhteen kuvaan.

Lauri: Niin. Ja hauskinta on et se biologi luultavasti meni kotiin ja mietti et sen pitäis harjoitella parempia kalvoja.

Aino: Ja osti kirjan "esiinny vakuuttavasti".

Lauri: Väärä hylly, luultavasti.

Aino: Jos ajatus on nyt, että epäselvä ei aina ole huonoa vaan joskus väärässä muodossa, niin pitääks se ku käännetään toisin päin? Entä ku joku näyttää tosi selvältä.

Lauri: Nyt sä osut johonki. Otetaan politiikka.

Aino: Lappeenranta, Prisman tuulikaappi. Aluevaaliehdokas kuvaa pystyvideon. Ostoskärry mukana, kärryn pyörä jumittaa, tulee pieni naurahdus. Ihan tavallinen tyyppi ostoksilla.

Lauri: Ja se on hyvä.

Aino: Se on täydellinen. Sari ja Pasi kattoo sen kotisohvalta, ja Sari sanoo "toi vaikuttaa ihan järkevältä tyypiltä".

Lauri: Ja huomaa mitä siinä ei tapahtunu. Kukaan ei muista mitä se sano. Ei yhtään kantaa. Se pyörän jumitus oli se todiste.

Aino: Mut tässä mä luulin et me ollaan turvassa. Suomalainen inhoo kiiltävää mainosta. Me haistetaan se heti. Kukaan ei äänestä sitä joka näyttää liian hyvältä.

Lauri: Niin. Ja just siinä Postman kestää paremmin ku pitäis. Kiiltävän mainoksen inho ei suojaa meitä kuvapolitiikalta. Se vaan vaihtaa uskottavan kuvan lajia. Meille se on se kömpelö. Se jumittava kärry.

Aino: ...ai perkele.

Lauri: Anti-mainos toimii silti mainoksena. Se käyttää meidän epäluuloa.

Aino: Eli meidän oma fiksuus on se mistä tulee todiste.

Lauri: Ja tää on Postmanin toinen iso sana, media as metaphor. Väline opettaa meille, millaisena todellisuus ja rehellisyys esitetään.

Aino: Eli jopa rehellisyys saa jonkun ulkoasun.

Lauri: Niin. Ruutu on opettanu, että rehellinen on se joka näyttää siltä ettei se esitä. Kömpelö. Tavallinen.

Aino: Eli mitä tahansa me luullaan "aidoks", sitäkin pitää katsoa muotona.

Lauri: Just.

Aino: Mut nyt mun tekis mieli sanoa et Postman on väärässä. Koska tää tyyppi voi olla ihan hyvä ehdokas. Se voi olla just se rehellinen tavallinen ihminen.

Lauri: Voi olla. Se ei oo pointti. Postman ei sano et se on huono tyyppi. Se sanoo et me ei tiedetä. Me päätettiin se pyörän jumituksesta. Kanta jäi kokonaan näkemättä, ja silti meil on tunne et me tiedetään.

Aino: ...joo. Se tunne on se ongelma. Ei se tyyppi.

Lauri: Ja huomaa. Sä yritit äsken kaataa tän ajatuksen, ja se piti sielläkin. Just siellä missä sä luulit et suomalaisuus suojaa.

Aino: Niin pitikin. Eli se ei kaatunu. Se syveni. Ei se oo siitä kiinni onks asia hieno vai ruma. Sama muoto joka saa biologin haarukan näyttämään epäselvältä, saa kärrynpyörän näyttämään järkevyydeltä.

Lauri: Muoto päättää mikä näyttää tiedolta.

Aino: Joo.

Aino: Ja se mikä tässä on ärsyttävää. Mä tunnistan sen Sarin niin tarkasti. Ei siks et se ois tyhmä. Se katto sen videon, ja se pieni naurahdus kärryn kohalla, se oli se hetki jolloin se päätti. "Järkevä tyyppi." Kukaan meistä ei istu miettimässä puoluetta. Me nähdään ihminen mokaavan ostoskärryn kaa ja rentoudutaan. Se on se helpotus. Ei tarvii ymmärtää, riittää et tunnistaa.

Lauri: Niin. Ja se helpotus tuntuu ihan viisaudelta.

Aino: Tiiätsä mikä tässä on koomista. Se video ei oo edes sattuma. Jossain seisoo kampanja-avustaja joka sanoo: ota se kärry vielä uudestaan, se jumitus oli hyvä, mut naura vähän myöhemmin.

Lauri: Kolmas otto tavallisuudesta.

Aino: "Ollaan spontaaneja, otto kaks."

Lauri: Ja siinä on se ikävä puoli. Se toimii silti. Vaikka me tiedetään et se on lavastettu, se kärry silti puree.

Aino: Se muistuttaa vähän sitä Stolen Focus -kohtaa, että yksityinen kuri ei riitä, jos koko ympäristö palauttaa samaan rytmiin.

Lauri: Joo. Sä voit olla kotona kuinka tarkka tahansa. Se kärry otetaan silti kolmesti.

Aino: Ja kampanja-avustaja kuiskaa: vähemmän ehdokasmainosta, enemmän tavallinen tiistai.

Lauri: Tuo on hirveä lause.

Aino: Siksi se kuuluu jättää siihen.

Lauri: Niin.

Aino: Jos ajatus on nyt, että muoto päättää mikä näyttää tiedolta, niin tää seuraava on pakko ottaa. Koulu. Koska muuten Postmanista tulee liian kohtalokas.

Lauri: Okei. Eli vastavoima.

Aino: Niin. Kahdeksasluokka. Äidinkielen tunti, tai yhteiskuntaoppi. Opettaja näyttää sponsoroidun väitteen, oppilaat osaavat etsiä lähteen. Ne huomaa, kuka puhuu, kuka maksaa, mikä on väite. Se on oikeaa osaamista.

Lauri: Se on hyvä uutinen.

Aino: On. Ja mä puolustan Postmania tässä vähän oudosta suunnasta. Koska just se tunti näyttää, ettei muoto ole kohtalo. Me voidaan rakentaa vastamuotoja. Koulu voi opettaa hitaampaa lukemista.

Lauri: Mä en täysin seuraa vielä. Tai seuraan, mut siinä on joku...

Aino: Sit tulee Postmanin "Now... this". Sama oppilas menee illalla kotiin, ja koko julkinen rytmi on palanen, palanen, palanen. Ei siksi että oppilas olisi laiska. Vaan koska se ympäristö palkitsee nopean siirtymän. Lähdekritiikki on yksi tunti. Katkos on koko ilta.

Lauri: Eli medialukutaito riittää ja ei riitä.

Aino: Just. Ja tää on se kohta missä mä en anna Postmanin mennä liian pessimistiseksi. Vastavoima on oikea. Mut se ei oo yksilön puhelinsääntö. Se ei oo "lue enemmän kirjoja". Se on rakenne. Koulu, toimitus, kirjasto, yliopisto, ne paikat joissa hidas todiste saa näyttää tiedolta vaikkei se viihdytä.

Lauri: Mut samaan aikaan lukutaito laskee. Sama maa, molemmat totta.

Aino: Niin. Eikä toi kaada ajatusta. Se lisää siihen toimijuuden tason. Sen huomaamisen että "ei mahdu yhteen kuvaan" voi tehdä yksin. Sen korjaaminen vaatii paikkoja, joissa kuva ei ole ainoa kelpaava todiste.

Lauri: Mä en oo silti varma et se vastavoima riittää. Ku arjen julkinen rytmi vetää toiseen suuntaan koko ajan.

Aino: Mä oon. Tai. Mä haluun olla. Ja mä pidän siitä kiinni, koska muuten tää menee just siks pessimismiks mitä Postmanista ei saa tulla.

Lauri: No siinä me ollaan sit eri mieltä.

Aino: Ollaan.

Aino: Se on jotenki painava tää. Molemmat totta yhtä aikaa.

Lauri: Onks tää susta nyt se ajatus? Kestääks se näiden kolmen yli.

Aino: Kestää mun mielestä. Ei sellaisena että ruutu pilasi kaiken. Vaan näin: vakava asia alkaa näyttää epäselvältä, jos sen paras todiste ei mahdu siihen muotoon jossa me ollaan opittu tunnistamaan tieto.

Lauri: Ja politiikassa sama toimii toisin päin. Muoto tekee kärrynpyörästä tiedon näköisen.

Aino: Ja koulussa näkyy se ehto. Me voidaan rakentaa vastamuotoja, mutta ei pelkällä yksilön reippaudella.

Lauri: Mä en ehkä vieläkään päästäis välinettä noin helpolla.

Aino: Mä en päästäis sitä kohtaloksi.

Lauri: Eli jää vähän auki.

Aino: Jää.

Lauri: Se on aika rauhaton kohta lopettaa etsiminen.

Aino: Hyvä. Sopii kirjaan.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Meillä on se jo. Se ei ole ruutuvalitus, eikä se ole neuvo käyttää mediaa fiksummin. Se on se hetki ennen kuin sanot julkisesta asiasta: tää on epäselvä.

Aino: Kysy onko asia epäselvä, vai eikö se vaan mahdu yhteen kuvaan.

Lauri: ...joo. Siinä on se.

Aino: Jää päähän, koska se alkaa toimia just siinä ärtyneessä kohdassa.

Lauri: Ja se ei ratkaise asiaa sun puolesta.

Aino: Ei. Se vaan hidastaa väärää tuomiota.

Lauri: Katotaan se yhdessä tilanteessa.

Aino: Se yksi ajatus kirjasta Amusing Ourselves to Death, Neil Postman, on:

Aino: Kysy onko asia epäselvä, vai eikö se vaan mahdu yhteen kuvaan.

Lauri: Otetaan sellainen kohta mitä ei vielä käytetty. Koulun liikuntasali, sisäilmailta. Vanhemmat istuu puolapuilla ja taittotuoleilla. Edessä on työryhmän ihminen, jolla on mittaussarja ja aikataulu.

Aino: Ja se sanoo sen pahimman mahdollisen lauseen: tästä ei voi vielä sanoa yhtä syytä.

Lauri: Niin. Ilmassa kuuluu heti se pieni pudotus. Että ai jaa, ei ne siis tiedä.

Aino: Sitten valkokankaalla on käyrä, raja-arvo ja se pieni plusmiinus. Ei kuvaa homeesta. Ei yhtä syyllistä putkea. Ei hetkeä jonka voisi näyttää uutisissa.

Lauri: [tajuten] Ja jos siinä ehtii ajatella tämän ajatuksen, koko tilanne muuttuu vähän. Ei ehkä epäselvä. Ehkä tämä on juuri se muoto, jossa rehellinen tieto nyt on.

Aino: Se saa olla hidas siinä salissa. Kukaan ei ala tehdä siitä mediapaastoa tai kansalaisohjetta. Se plusmiinus saa hetken näyttää tiedolta.

Lauri: Kysy onko asia epäselvä, vai eikö se vaan mahdu yhteen kuvaan. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Se plusmiinus siellä liikuntasalin seinällä on jotenkin surkean pieni esine kantamaan noin paljon.

Lauri: Ja silti se on varmaan rehellisempi kuin se kuva, jota kaikki olisivat halunneet.

Aino: Postmanille se olisi ehkä kelvannut. Vähän kuivana voittona.

Lauri: Jos tämä muutti tapaa katsoa julkista keskustelua, jakaminen, tilaus tai arvio auttaa muita löytämään Se yksi ajatus -podcastin.

Aino: Kuullaan.