The Body Keeps the Score (Bessel van der Kolk): Kun lempeä selitys alkaa lukita

Lauri: Kuoroharjoituksen välissä vetäjä, Maarit, sanoo ihan matalalla ja lempeällä äänellä: mennäänkö hetkeksi käytävään.

Aino: Ja se on objektiivisesti hyvä kysymys. Ei pakottava, ei kova.

Lauri: Niin. Mutta Sannan keho lukee sen heti. Ei lämpönä. Ennemmin niin, että mitä mä oon tehnyt väärin.

Aino: Tai mitä toi haluaa multa.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: The Body Keeps the Score, Bessel van der Kolk.

Aino: Tää oli mun yöpöydällä pari viikkoa. Mä luin sitä vähän kerrallaan, en oikein osaa sanoa miksi.

Lauri: Miten se päätyi sinne?

Aino: Joku mainitsi sen ohimennen. Ja mä avasin sen, ja sit se vaan jäi siihen.

Lauri: van der Kolk on psykiatri. Hän kirjoitti tän vuosikymmenten työstä Bostonin traumakeskuksessa. Se ei tule mistään etäisestä teoriapaikasta. Se tulee ihmisistä, joiden elämä näytti ulkoa jatkuneen.

Aino: Mut?

Lauri: Mut keho reagoi niin ku vaara olis edelleen kesken. Vuosia sen jälkeen ku se oli ohi.

Aino: Jäikö sulle joku kohta päähän?

Lauri: Yks. Ei mikään dramaattinen. Se että ihminen voi kertoa oman menneisyytensä ihan rauhallisesti, sana sanalta, ja silti keho ei oo saanu viestiä että se on ohi. Että ymmärrys ei ollu sama asia ku helpotus.

Aino: Niin.

Lauri: Ja se on oikeestaan se mitä kirja lupaa. Jos järki ei tavoita jotain reaktiota, vika ei oo tahdonvoimassa. Keho on oppinut vaaran. Siksi helpottumisen pitää tapahtua myös kehon tasolla.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein: sä voit tietää täysin miks sä reagoit niin ku reagoit, ja se reaktio silti tulee.

Lauri: Just noin.

Aino: Ja se ei tarkoita että sä oot heikko.

Lauri: Se on se koko lupaus. Ettei se oo luonnevika.

Aino: Ja jos toi pitää, niin se on iso. Sit se hetki kun joku istuu työterveyden tuolissa ja sanoo, mä vaan stressaan helposti, ja nauraa vähän liian nopeesti, jottei kukaan kysyis pidemmälle. Se ei ookaan sitä että se ihminen on jotenkin hankala.

Lauri: Niin.

Aino: Mä en oikein tiedä mitä mä toivon tältä. Ehkä vaan sitä, ettei tää muutu joko pyhäksi kehokieleksi tai sitten debunkkaamiseksi.

Lauri: Se kirjan ydin on siinä nimessä. The Body Keeps the Score. Keho pitää kirjaa.

Aino: Kirjaa mistä?

Lauri: Siitä mikä oli vaarallista. Ei niin että sä välttämättä muistat sen kuvina tai tarinana. Keho jää valmiiksi.

Aino: Valmiiksi miten?

Lauri: Vireystila nousee. Aistit hakee uhkaa.

Aino: Ja ihminen säpsähtää ennen ku ehtii ajatella.

Lauri: Just niin.

Aino: Eli se ei oo muisti sillä tavalla ku mä ajattelen muistin.

Lauri: Ei. Sä et välttämättä saa siitä kertomusta. Sä vaan reagoit niin ku vaara olis nyt.

Aino: Ja tää on se kohta missä kirja käyttää niitä isoja sanoja?

Lauri: Joo. Yks on speechless horror. Sanaton kauhu. Se tarkoittaa sitä, että kokemus voi jäädä aisteiksi ja tuntemuksiksi ilman että ihminen saa sitä puheeksi silloin kun pitäisi.

Aino: Toi on jotenkin kylmä ajatus. Että kieli voi lähteä pois juuri kun sitä pyydetään.

Lauri: Niin.

Aino: Tai ehkä ei kieli. Joku reitti sinne.

Lauri: Joo. Ja toinen kuva, joka siellä toistuu, on palohälytin ja vartiotorni. Hälytin reagoi vaaraan. Vartiotorni olisi se säätely, joka sanoo että hei, katso ympärille, nyt ollaan turvassa.

Aino: En mä ottais sitä anatomian karttana.

Lauri: En minäkään. Kuvana vireystilasta se on aika käyttökelpoinen.

Aino: Okei. Otetaan toi. Mut mä haluun tietää missä se pettää. Koska se kuulostaa vähän liian helpottavalta.

Lauri: Aloitetaan siitä kohdasta missä se varmaan kantaa vahvimmin. Kirja sanoo että trauman kohdalla kielellinen puoli voi mennä kiinni. Ihminen ei saa sitä tarinaksi. Kuva jää, tuntemus jää, mutta sanat katoaa.

Aino: Mä nään sen ihmisen siinä. Käräjäoikeuden odotushuone. Nainen, sanotaan Terhi, on tulossa todistamaan. Muovituoli, kädessä sellainen valkoinen automaattimuki, ja peukalo painaa sitä saumaa koko ajan.

Lauri: Joo.

Aino: Ja kun se hetki tulee, ainoa asia minkä hän saa sanottua tarkasti on ihan sivussa. Että mukin kansi oli huonosti kiinni. Sen hän muistaa. Sen itse asian hän ei saa ulos.

Lauri: Ja tässä olis helppo lukea se väärin. Että hän on epäluotettava. Että jos sanat ei tule, ehkä muistokin on epäselvä.

Aino: Tai että hän vetää draamaa.

Lauri: Mut kirja sanoo melkein päinvastoin. Se että sanat katoaa ja aistit jää, on juuri se mitä tällaisessa voi tapahtua. Se ei ole todiste siitä ettei mitään tapahtunut.

Aino: Niin.

Lauri: Se voi olla merkki siitä, että keho on mennyt edelle.

Aino: Tää on se kohta missä kirja tekee hyvää. Se ottaa pois sen halvan luonnetulkinnan.

Lauri: Niin. Tästä tämän jakson ajatus syntyy ehkä näin: reaktio ei ole mielipide susta. Se on kehon vaaraluku.

Aino: Sano vielä vähän tavallisemmin.

Lauri: Se säpsähdys tai sanattomuus ei kerro sun luonteesta. Se kertoo siitä, mitä keho luulee vaarasta.

Aino: Okei. Toi kestää Terhin. Mut tää oli kirjalle helppo tilanne.

Lauri: Niin oli.

Aino: Jos tämä ajatus on nyt se, että reaktio on kehon vaaraluku eikä luonteen arvio, mitä tapahtuu silloin kun ei olla missään oikeussalin kylmässä hetkessä. Vaan ihan tavallisessa terveysaseman kontrollissa.

Lauri: Kerro.

Aino: Kuopio. Diabeteksen vuosikontrolli. Leena istuu sukkasillaan puntarin vieressä. Käydään läpi verensokeri, verenpaine, paino, uni. Ja Leena vetää sukan takas jalkaan ennen ku hoitaja ehtii sanoa mitään, koska se puntarin lukema on hänelle jo riittävä tuomio.

Lauri: Joo.

Aino: Ja tässä mä haluun kantaa kirjaa. Koska mun mielestä van der Kolk on tässä tärkeä. Toi iltasyöminen ja huono uni ei välttämättä ole laiskuutta. Jos ihminen on elänyt pitkään varuillaan, keho hakee rauhoitusta jostain. Ruuasta, turtumisesta, siitä että ilta venyy.

Lauri: Se on hyvä. Se on oikeesti hyvä sille hetkelle.

Aino: Niin on.

Lauri: Mut nyt mä kysyn yhden ilkeän. Mistä sä tiedät ton Leenasta?

Aino: Mitä?

Lauri: Sä teit sen tosi nopeasti. Otit numerot ja vedit siitä suoran viivan johonkin pitkään varuillaan oloon.

Aino: Mä en vetänyt sitä lapsuuteen.

Lauri: Et sanonut ääneen. Mutta johonkin pitkään tarinaan kuitenkin. Johonkin, mistä me ei oikeasti tiedetä vielä mitään.

Aino: ...niin mä tein.

Lauri: Mä jäin siihen, kun sanoit että puntarin lukema on tuomio. Siinä on joku...

Aino: Mut jos se selitys on tosi.

Lauri: Vaikka se olis osittain tosi. Kirja tekee tässä vaarallisen hyvän tempun. Se antaa niin lempeän selityksen, että sillä voi lukita ihmisen.

Aino: Mä en tiedä lukitaanko me häntä vai annetaanko me hänelle ensimmäistä kertaa vähän ilmaa.

Lauri: Molemmat voi tapahtua.

Aino: Tuo on liian helppo vastaus.

Lauri: On se. Okei. Mä sanon tiukemmin. Sama ajatus joka vapauttaa Leenan häpeästä voi muuttua ajatukseksi, että hän on pysyvästi rikki.

Aino: Mut van der Kolk sanoisi, ettei se ole se pointti. Että keho pitää kirjaa ei tarkoita, että sä oot tuomittu. Se tarkoittaa että sitä voi työstää.

Lauri: Voi. Ja siinä mä olen hänen puolellaan. Mut kirjan kieli ei aina vartioi sitä rajaa. Se innostuu niin paljon siitä, että keho muistaa, että arjessa siitä voi tulla kohtalopuhetta.

Aino: Mä en täysin osta tuota. Jos ihminen on koko elämänsä kuullut että hän on laiska, niin kohtalopuhe ei ehkä tule traumakielestä. Se on ollut siellä jo.

Lauri: Totta.

Aino: Silloin lempeä selitys voi olla ainoa asia, joka edes vähän rikkoo sitä vanhaa lausetta.

Lauri: Voi. Mutta jos me sanotaan se liian varmasti hänen puolestaan, me vaihdetaan vain vanha lause uuteen. Ensin hän oli laiska. Sitten hän on traumatisoitunut. Molemmissa joku ulkopuolinen tietää hänet valmiiksi.

Aino: Tuosta mä olen samaa mieltä. En siitä, että kirja olisi tässä niin vaarallinen kuin sä sanot.

Lauri: Se jääköön siihen. Mä pelkään sen kieltä enemmän kuin sä.

Aino: Selvästi.

Lauri: Ja ehkä mä tarvitsen siihen pelkoon vielä jonkun paremman sanan.

Aino: Älä etsi nyt.

Lauri: Okei.

Aino: Tähän pitää lisätä jotain. Ajatus ei saa jäädä siihen, että reaktio on vaaraluku. Sen pitää sanoa myös, ettei vaaraluku päätä koko ihmistä.

Lauri: Niin. Reaktio on todellinen. Mutta se ei saa saada viimeistä sanaa siitä, kuka Leena on.

Aino: Eli tämän jakson ajatus on nyt ehkä: reaktio kertoo kehon vaarasta, ei ihmisen kohtalosta.

Lauri: Parempi. Se pitää Terhin mukana, koska sanat voivat kadota. Ja Leenan mukana, koska selitys ei saa muuttua tuomioksi.

Aino: [tajuten] Ja tää on kiusallista, koska mä teen ton. Mä huomaan sen tässä puhuessa. Kun joku kertoo mulle jotain rankkaa, mä haluun antaa sille heti lempeän nimen. Mä luulen että teen sen sen ihmisen takia. Mut teen sen osittain siks, että sitten mun ei tarvitse jäädä siihen niin pitkäksi aikaa. Kun asia on selitetty, mä pääsen vähän pois.

Lauri: Niin.

Aino: Se lempeä selitys on mun tapa lähteä huoneesta.

Lauri: Joo.

Aino: Anteeks ku myönnän sen.

Lauri: Ei siihen oikein voi sanoa mitään fiksua.

Aino: No hyvä.

Aino: Tästä tuli muuten mieleen. Mä olin kerran sellaisella laulukurssilla kansalaisopistolla.

Lauri: Sä laulat?

Aino: En. Se on just se juttu. Siellä oli parikymmentä aikuista ja piti tehdä äänenavaus. Mii-maa-mii-maa. Ja kaikki tekee sen ihan totisena seinää kohti, koska jos vilkaisee vieruskaveria, molemmat hajoaa.

Lauri: Se on aika kova sosiaalinen suoritus. Seistä porukassa ja päästää tahallaan tyhmä ääni.

Aino: Ihan älyttömän kova. Ja silti puolen tunnin päästä kaikki teki sitä melkein normaalisti.

Lauri: Melkein.

Aino: Melkein on kansalaisopistossa paljon.

Lauri: Jos reaktio kertoo kehon vaarasta eikä ihmisen kohtalosta, niin otetaan vielä se kohta missä kirja tarjoaa ratkaisua. Rauma. Kansalaisopiston kuoroharjoitus.

Aino: Joo.

Lauri: Kirjan mukaan yhteys ja ääni voi auttaa juuri siinä, mihin pelkkä puhe ei yllä.

Aino: Se on kirjan hyvä puoli. Se ei jätä ihmistä yksin päänsä sisään.

Lauri: Ja ryhmä voi tehdä jotain, mitä yksin ei saa aikaan. Kokemus siitä, että tässä voi olla muiden kanssa.

Aino: Sanna on siellä kuorossa.

Lauri: Niin. Harjoituksen välissä vetäjä, Maarit, sanoo ihan matalalla ja lempeällä äänellä: mennäänkö hetkeksi käytävään.

Aino: Ja se on objektiivisesti hyvä kysymys. Ei pakottava, ei kova.

Lauri: Niin. Mutta Sannan keho lukee sen heti. Ei lämpönä. Ennemmin niin, että mitä mä oon tehnyt väärin.

Aino: Tai mitä toi haluaa multa.

Lauri: Tai paljonko mä olen nyt velkaa siitä, että toi on kiltti.

Aino: Eli kirjan oma lääke tuntuu ansalta.

Lauri: Niin.

Aino: Ja se voi soida kovimmillaan juuri silloin kun joku on kiltti.

Lauri: Tässä se palohälytin ja vartiotorni auttaa vähän. Hälytin soi. Vartiotorni voisi sanoa, että tämä on Maarit, ei vaara. Mutta jos ihminen on oppinut, että lempeys edeltää vaatimusta, hälytin ei kuule sitä eroa heti.

Aino: Tää on vähän niin ku se panssari mistä me joskus puhuttiin. Päältä näyttää, että ihminen on kova ja pärjää. Mutta se voikin olla opittu suoja. Tässä se on vielä hiljaisempi. Ei asenne, vaan hälytys.

Lauri: [epäröiden] Ja tässä mä en voi enää jäädä siihen mun mukavaan kohtaan.

Aino: Mihin?

Lauri: Siihen missä mä rajaan asioita. Että tämä tutkimusväite kestää, tämä ei. Tämä menetelmä auttaa osaa, tämä ei ole mikään ihmelääke.

Aino: Se on aika turvallinen rekisteri.

Lauri: On. Ja jos mä jään vain sanomaan, että turvallinen yhteys auttaa, mä ohitan Sannan. Sen kohdan jossa apu ei tunnu avulta. Se tuntuu velalta.

Aino: Se on se vaikein paikka koko kirjalle.

Lauri: On.

Aino: Kirjassa on muuten se teatteri ja roolityö. Ääni, asento, ryhmä. Se voisi olla juuri turvallinen tapa opetella olla näkyvissä.

Lauri: Voi olla. Mutta se toimii vain jos Sanna saa itse valita milloin astuu esiin.

Aino: Jos Maarit vetää hänet käytävään ja odottaa avautumista, sama hyvä väline kääntyy.

Lauri: Silloin se ei ole enää Sannan valinta. Se on vaatimus.

Aino: Eli ei ole ratkaisevaa vain se, että turvaa tarjotaan.

Lauri: Ei. Ratkaisevaa on, lukeeko keho sen turvaksi vai uudeksi tilanteeksi, jossa pitää taas pärjätä oikein.

Aino: Silloin tämä ajatus muuttuu. Se ei voi olla vain, että reaktio kertoo kehon vaarasta, ei kohtalosta.

Lauri: Se pitää viedä nykyhetkeen. Kehon hälytys ei ole kuva ihmisestä. Se on arvio siitä, missä ihminen luulee olevansa juuri nyt.

Aino: Ja joskus se luulee, että lempeys on vaara.

Lauri: Vaikka Maarit ei tehnyt mitään väärin.

Aino: Eli tämän jakson ajatus kantaa ehkä näin: kehon hälytys... se näyttää missä vaara on?

Lauri: Missä keho luulee vaaran olevan. Ja se ei näytä ihmistä.

Aino: Kehon hälytys paikantaa vaaraa, ei ihmistä.

Lauri: Se on lähempänä. Se pitää Terhin, Leenan ja Sannan samassa asiassa. Luonne ei ole se lukema. Kohtalo ei ole se lukema.

Aino: Eikä velka.

Lauri: Eikä velka. Keholla on vanha vaarapaikka, ja se voi osua nykyhetkeen väärin.

Aino: Joo. Siihen nämä tilanteet vei.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Ensimmäinen versio olisi varmaan se lämmin: sun reaktio ei ole vika sussa.

Aino: Mä pidän siitä.

Lauri: Tiedän.

Aino: Mut sä et pidä.

Lauri: En ihan. Se jää edelleen ihmisen arvioimiseksi. Se vain vaihtaa tuomion ystävällisempään. Rikki, ehjä, hyvä, huono. Sama pöytä.

Aino: ...okei. En mä olisi halunnut päästää siitä irti.

Lauri: Se on ymmärrettävää. Se on kirjan helpotus puhtaimmillaan.

Aino: Mutta ehkä joskus ihminen tarvitsee just sen. Että joku sanoo suoraan: tässä ei ole vika sussa.

Lauri: Tarvitsee. Mä en halua ottaa sitä pois.

Aino: Mutta sä otat vähän.

Lauri: Ehkä otan. Koska jos meidän lause jää siihen, se voi kuulostaa taas siltä, että me tiedetään mikä ihmisessä on vikana tai ettei ole. Molemmissa katse on ihmisessä.

Aino: Mä en tiedä. Jos joku kuulee tän väsyneenä autossa, se kylmämpi lause voi mennä ohi.

Lauri: Voi mennä.

Aino: Ja lämmin lause voisi osua.

Lauri: Se voisi. Mutta meidän ajatus ei saa olla pelkkä lohdutus. Sen pitää pysäyttää väärä lukutapa.

Aino: Mä jään vähän sen lämpimän perään.

Lauri: Jää vaan.

Aino: Kehon hälytys paikantaa vaaraa, ei ihmistä.

Lauri: Tuo on lyhyempi.

Aino: Ja vähän kylmempi.

Lauri: Hyvällä tavalla. Se ei kuulosta hoito-ohjeelta.

Aino: Eikä se sano että reaktio olisi väärä. Se sanoo, mitä se tekee.

Lauri: Kehon hälytys paikantaa vaaraa, ei ihmistä.

Aino: Se jää.

Lauri: Yksi asia jää auki. Joku voi käyttää tuota myös väistämiseen. Että mun keho reagoi, joten mitään ei tarvitse kysyä enempää.

Aino: Niin voi. Mutta jos lisätään se tähän, siitä tulee ohje. Ja tää ei ole ohje.

Lauri: Totta.

Aino: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus itsensä tuntemiseen kirjasta The Body Keeps the Score on: Kehon hälytys paikantaa vaaraa, ei ihmistä.

Aino: Otetaan tilanne, josta me ei puhuttu. Kirjaston asiakaspalvelutiski. Ihminen on myöhässä maksun kanssa ja virkailija sanoo ihan rauhallisesti: ei tässä ole kiire, katsotaan yhdessä.

Lauri: Ja se on hyvä lause.

Aino: On. Mutta hänen sormet puristuu kirjastokortin ympärille. Ja eka ajatus ei ole että olipa ystävällinen ihminen. Se on että nyt mä olen vaivaksi.

Lauri: Siinä keho paikantaa vaaran siihen hetkeen. Ääneen, tiskiin, siihen että joku katsoo rauhallisesti.

Aino: Ja jos hän lukee sen heti ihmisarvoksi, siitä tulee: mä olen hankala. Tai lapsellinen. Tai sellainen jota pitää hoitaa.

Lauri: Mutta jos lause ehtii väliin, se ei poista puristusta kädestä. Se vain estää sitä muuttumasta tuomioksi ihmisestä.

Aino: Se kirjastokortti saa vielä olla vähän liian tiukasti kädessä.

Lauri: Kehon hälytys paikantaa vaaraa, ei ihmistä. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Se Maaritin kysymys jäi kummittelemaan. Mennäänkö hetkeksi käytävään. Niin hyvä kysymys, ja silti jonkun kehossa ihan väärässä paikassa.

Lauri: Joo. Ja ehkä sen kanssa ei tarvitse tehdä mitään kovin näyttävää.

Aino: Ei. Se saa olla vähän varovainen helpotus.

Lauri: Jos tämä jakso jäi kiinni johonkin, tilaus, jako tai arvio auttaa muita löytämään Se yksi ajatus podcastin.

Aino: Kuullaan.