Attached (Amir Levine ja Rachel Heller): Kun tarve tekee toisesta päivystäjän

Aino: Turvakodin neuvottelutila. Keski-Suomessa. Pöydällä on vesilasi ja sellanen vähän liian kirkas loisteputkivalo.

Lauri: Okei.

Aino: Siellä istuu ihminen, jonka kumppani on sanonut ihan samat sanat. “Mä tarviin että sä oot tavoitettavissa. Mä ahdistun jos mä en tiedä missä sä oot. Mä vaan haluun tietää.”

Lauri: Ne on samat sanat.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Attached, Amir Levine ja Rachel Heller.

Aino: Mä myönnän että mua ärsytti tää jo otsikkotasolla.

Lauri: Miten niin.

Aino: No kiintymystyyli. Se sana. Se kuulostaa siltä bio-tekstiltä treffisovelluksessa. "Anxious mut työstän sitä."

Lauri: Nii. Ihmiset sanoo toisilleen "sä oot välttelevä" niinku se ois horoskooppimerkki.

Aino: Just. Ja mä olin ihan valmis inhoomaan tän.

Lauri: Ja?

Aino: Ja sit se ei ollutkaan se kirja.

Lauri: Toi on kiinnostavaa, koska Levine on psykiatri. Ja Hellerin kanssa ne ei kirjoittanut tätä deittivalmentajina. Ne tulee psykiatrian, neurotieteen ja aikuisen kiintymyksen tutkimusperinteestä. Se kysymys on tavallaan aika kuiva: mitä tapahtuu, kun aikuisen hermosto lukee toisen ihmisen... saatavuutta.

Aino: Eli ei mikään "löydä sielunkumppanisi" -kirja.

Lauri: Ei. Enemmän se kysyy, miks kaks aikuista riitelee samasta asiasta kahdeksatta kertaa. Ne ei aloita siitä että toinen on paha.

Aino: Vaan siitä että joku hälytin menee päälle.

Lauri: Niin. Tai että järjestelmä lukee, onks toinen tavoitettavissa.

Aino: Okei. Mikä sulle jäi päähän ku sä luit?

Lauri: Yks kohta. Että se voimakas kemia, se "tää on niin intensiivistä", voi olla ihan vaan hälytys päällä.

Aino: Mmm.

Lauri: Että sitä epävarmuuden vuoristorataa luetaan syvyydeks. Se jäi vaivaamaan.

Aino: Mut se varsinainen väite. Sanotaan se ääneen.

Lauri: Levine ja Heller väittää että läheisyyden tarve ei oo luonnevika. Se on järjestelmä.

Aino: Okei.

Lauri: Ja kun sä tunnistat sen, sä lakkaat ainakin vähän moralisoimasta itteäs. Ehkä alat myös valita suhteita joissa sä et oo koko ajan hälytystilassa.

Aino: Eli jos mä ymmärrän oikein, niin se että mä tarviin toista, se ei oo se häpeän paikka. Se on ihan normibiologiaa.

Lauri: Just niin.

Aino: Mut selitä toi järjestelmä. Mikä se on.

Lauri: Kirjan termi on attachment system. Kiintymysjärjestelmä. Se seuraa taustalla yhtä asiaa: onks se läheinen ihminen mun ulottuvilla.

Aino: Koko ajan?

Lauri: Ei niin että sä ajattelet sitä koko ajan. Mutta jos vastaus alkaa tuntua ei, se käynnistää sen että yhteys pitää saada takas.

Aino: Sä soitat, sä kirjoitat, sä alat lukea sävyjä.

Lauri: Niin.

Aino: Sä avaat sen viestiketjun ja näät sen "nähty", ja peukalo on jo kirjoittamassa vaikkei oo mitään järkevää sanottavaa.

Lauri: Just tota. Kirja sanois, että se ei oo pelkkä päätös. Se on järjestelmä.

Aino: Ja ne tyylit tulee siitä?

Lauri: Joo. Kirja puhuu turvallisesta, ahdistuneesta ja välttelevästä kiintymyksestä. Ei mun mielestä minään testiviihteenä, vaikka se sana kutsuu siihen. Enemmän strategioina.

Aino: Mmm.

Lauri: Yksi hakee varmistusta. Yksi ottaa etäisyyttä. Ja turvallisessa läheisyys ei tunnu koko ajan uhalta.

Aino: Okei. Ja sit se paradoksi?

Lauri: Dependency paradox. Kirjan kaunein kohta ehkä. Mitä turvallisemmin sä voit nojata toiseen, sitä vapaammin sä pystyt toimimaan muualla.

Aino: Riippuvuus tekee musta vapaamman.

Lauri: Turvallinen riippuvuus. Se on se tarkennus.

Aino: Jos tää lupaus pitää, niin sunnuntai-iltana, kun mä katson vastaamatonta viestiä ja alan miettiä että onks mussa jotain vialla, mä voisin sanoa että aha. Mun järjestelmä on nyt päällä. Eikä että mä oon liikaa.

Lauri: Nii.

Aino: Sä et kuulosta ihan niin helpottuneelta.

Lauri: En kokonaan. Koska tää kieli muuttuu helposti semmoseks, jolla ihminen leimaa toisen.

Aino: Se on just se mikä mua ärsytti. Tää on vähän sitä samaa aluetta mikä siitä Together-jaksosta jäi. Että saa tarvita toista ilman että pitää hävetä.

Lauri: Nii, mut tää tarkentaa sitä. Tää ei kysy pelkästään saako tarvita. Se kysyy mitä sillä tarpeella tekee suhteessa.

Aino: No otetaan se. Kirjan lupaus on, että tarve ei oo luonnevika vaan järjestelmä. Katotaan ensin näkyykö se järjestelmä ihmisestä ulospäin.

Aino: Aatellaan päiväkodin eteinen. Kalliossa, aamu. Vanhempi vie lapsen, ja lapsi ei edes vilkase, se vaan jatkaa sitä palikkatornia.

Lauri: Ja vanhempi on helpottunut.

Aino: Sanoo että "sehän jäi tosi reippaasti". Mut sen leuka on ihan jäykkä. Ja se seisoo siinä ovella sekunnin liian kauan.

Lauri: Vähän kova väite yhdestä eteisestä.

Aino: On. Mut kirja auttaa just tossa. Se rauhallinen pinta ei todista turvaa. Se lapsi on ehkä oppinut ettei sitä hätää kannata näyttää.

Lauri: Aikuisissa se on välillä sama?

Aino: Niin mä luulen. Se "ihan sama, tee miten haluut" viileellä äänellä. Me luetaan se rauhallisuudeks. Se voi olla järjestelmä joka vaan vaimentaa.

Lauri: Okei. Tää on kohta missä mä luulin että kirja sortuu, ja se ei sortunutkaan. Mä oletin että se sanoo: rauhallinen on turvallinen. Mut se sanoo, että rauhallinen voi olla myös se, joka on oppinut... ettei apua tule.

Aino: Niin. Eli ajatus alkaa ehkä tästä: tarve ei oo vika. Se on järjestelmä, eikä sen tila näy päältä.

Lauri: Toi on lohdullinen ja aika ikävä samaan aikaan.

Aino: Joo. Koska sä et voi katsoa ihmisestä.

Lauri: Etkä omasta reippaudestakaan.

Aino: Nii. Se on se vähän nolompi puoli.

Lauri: Tuo ajatus, että tarve ei oo vika vaan järjestelmä. Pitääkö se vielä, jos tarve tulee ulos pyyntönä?

Aino: Mitä sä haet.

Lauri: Sitä että jos tarve ei oo vika, niin helposti seuraava askel on: tarpeeseen vastaaminen on hyvä. Saatavuus on hyvä.

Aino: Ja kirja on siinä vahva.

Lauri: On. Se sanoo että kun toinen on johdonmukaisesti tavoitettavissa, sä rauhoitut ja pystyt elämään. Se dependency paradox.

Aino: Kun ei tarvitse koko ajan vahtia, onks toinen menossa.

Lauri: Niin. Silloin kapasiteettia vapautuu muuhun.

Aino: Se kuulostaa kauniilta. Ja mä uskon sen.

Lauri: Niin mäkin.

Aino: Mut nyt se huone.

Lauri: Joo.

Aino: Turvakodin neuvottelutila. Keski-Suomessa. Pöydällä on vesilasi ja sellanen vähän liian kirkas loisteputkivalo.

Lauri: Okei.

Aino: Siellä istuu ihminen, jonka kumppani on sanonut ihan samat sanat. "Mä tarviin että sä oot tavoitettavissa. Mä ahdistun jos mä en tiedä missä sä oot. Mä vaan haluun tietää."

Lauri: Ne on samat sanat.

Aino: Ne on täsmälleen ne kirjan sanat. Mutta siinä huoneessa työntekijä ei kysy, miten sä sanoisit tarpees selkeämmin. Se kysyy missä sun pankkitunnukset on. Ja kenen puhelimessa on sijainninjako.

Lauri: Tossa se sana vaihtaa puolta. Saatavuus.

Aino: Niin. Sama pyyntö, ole tavoitettavissa, on toisessa huoneessa se joka rauhoittaa ja toisessa se jolla toiselta viedään liike.

Lauri: Ja kirjan työkalu, effective communication. Sano tarve suoraan, varhain ja konkreettisesti. Se on hyvä neuvo.

Aino: Sä haluat puolustaa sitä.

Lauri: Haluan. Koska ilman sitä ihmiset menee helposti protestiin. Vihjailee, testaa, rankaisee hiljaisuudella.

Aino: Joo.

Lauri: Eli kirja ei sano, että kontrolloi toista. Se sanoo, että lopeta arvuuttelu. Sano mitä tarvitset. Se on monessa suhteessa... ihan radikaali helpotus.

Aino: Mut tässä se ei riitä.

Lauri: [hiljaa] Ei. Tässä se ei tiedä missä se on. Se neuvo olettaa suhteen, jossa suoruus ei oo vaarallinen ase.

Aino: Ja jos perusturvaa ei oo.

Lauri: Sama lause muuttuu ihan toiseksi. "Mä vaan sanon suoraan mitä mä tarviin. Sun sijainti."

Aino: Eli työkalu ei ehkä ole väärä. Mutta huone on väärä.

Lauri: Niin. Ja kirja vastais tähän varmaan että tää on väkivaltaa, ei kiintymyksen tavallista säätelyä. Se on oikeassa.

Aino: Mut kuulijan kannalta se ei silti saa jäädä alaviitteeks.

Lauri: Ei saa. Koska pinnalta se pyyntö näyttää samalta. "Ole tavoitettavissa mun takii." Ja se ihminen turvakodissa ei välttämättä sano aluksi, että tämä oli kontrollia. Se sanoo... että se vaan välitti niin paljon.

Aino: Eli... miten ton erottaa. Se että mä kaipaan yhteyttä, ja se että mä alan pitää toista kiinni. Ne voi kuulostaa samalta.

Lauri: Ehkä ero on siinä, joutuuko toinen elämään sun hälytyksen ehdoilla.

Aino: Tuohon kirjan biologinen tarve ei yksin vastaa.

Lauri: Ei.

Aino: Se on kylmä kohta, koska aitous ei tee tarpeen muodosta hyvää.

Lauri: Joo. Se tarve voi olla totta ja silti tehdä toisesta vangin. Tai no, vangin on iso sana, mutta.

Aino: Ei se tossa huoneessa oo liian iso.

Lauri: Ei. Ei ole.

Aino: Eli ajatus joutuu muuttumaan. Tarve ei oo vika, mutta pitää katsoa mitä se tekee toiselle.

Lauri: Se ei saa laittaa toista päivystämään.

Aino: Tuo sana osuu inhottavasti.

Lauri: Päivystämään?

Aino: Niin. Koska siinä kuuluu se, että toinen ei enää elä omaa iltaansa. Se on sun hälytyskeskus.

Aino: Mä teen tossa muuten ite yhtä juttua.

Lauri: Mitä.

Aino: Ku mä luin sitä kirjaa, siellä on se kysely. Ja mä huomasin että mä täytin sitä vähän niin, että mä toivoin että musta tulee se turvallinen. Se hyvä tyyli.

Lauri: Sä halusit hyvän tuloksen.

Aino: Nii. Ja mä olin ihan valmis parantelemaan vastauksia. Ihan vähän. Ja sit mä tajusin että se, että mä haluun sen tarran turvallinen, se on kans.

Lauri: Se on kans mitä.

Aino: [tajuten] En mä osaa sanoa sitä vielä. Jotain samaa halua saada sotku siistiksi. Mennään eteenpäin.

Lauri: Okei.

Aino: Mun pitää muuten sanoa, että toi kirja yöpöydällä.

Lauri: Mitä siitä.

Aino: Jos sä tuut jonkun luo ja sen yöpöydällä lukee Attached, niin sä et tiedä onks se itsereflektiota vai viesti.

Lauri: Se on vähän kuin jättäis esille avioliittolain kommentoidun painoksen.

Aino: Niin. Mutta just toi esillä oleminen voi jo muuttua viestiksi.

Lauri: En mä lähtis siitä päättelemään suhteesta mitään.

Aino: Ei. Ei todellakaan.

Lauri: Mut nyt mä haluan palata siihen sun tarraan. Ajatus on tässä vaiheessa jotain tämmöistä: tarve ei oo vika, mutta se ei saa tehdä toisesta päivystäjää. Entä jos se päivystäjä ei ole ihminen vaan nimi?

Aino: Nii.

Lauri: Kirjassahan on ne kolme: ahdistunut, välttelevä, turvallinen. Ja kysely, jolla sä saat itselles ja kumppanille jonkun suunnan.

Aino: Mä puolustan sitä. Koska se oikeesti auttaa. Kun sulla on nimi kuviolle, sä lakkaat luulemasta että sä oot rikki.

Lauri: Anna tilanne.

Aino: Keittiönpöytä Palosaaressa, ilta. Kaks ihmistä, ja puhelimessa on auki kyselyn tulos. Tai paperilla, ehkä paperi on pahempi, koska se jää siihen pöydälle.

Lauri: Jää aamuksi siihen.

Aino: Niin. Ja ne on ensin ihan helpottuneita. Aha, sä oot ahdistunut ja mä välttelevä, siks meille käy näin.

Lauri: Se on kirjan paras hetki.

Aino: On. Koska sotkulle tulee nimi. Mutta sit seuraavassa riidassa toinen sanoo: no tossa sä taas oot ahdistunut. Ja toinen sanoo: no koska sä oot välttelevä.

Lauri: Ja nyt ei tarvitse enää kysyä mitä tapahtui.

Aino: Ei. Se nimi on ovi. Ja molemmat jää sen oven eri puolille.

Lauri: Mä en halua heittää kyselyä pois silti.

Aino: En mäkään.

Lauri: Koska joskus se nimi on se ensimmäinen hetki, jolloin joku tajuaa, että en mä ole hullu. Mun järjestelmä tekee tätä.

Aino: Juuri siksi raja on niin hankala. Kysely on hyvä, kun se sanoo "tää kuvio aktivoituu meillä". Se menee rikki, kun se sanoo "sä olet tollainen".

Lauri: Mutta joskus toistuva kuvio on myös totta. Jos joku katoaa joka kerta kun tulee lähelle, niin jossain kohtaa "älä leimaa" voi estää näkemästä sitä mitä oikeasti tapahtuu.

Aino: Mä en halua antaa sitä noin helposti. Koska "toistuva kuvio" on just se lause, jolla ihmisestä tehdään pysyvä todiste. Että katso nyt, taas sä teit noin.

Lauri: Joo, mutta jos se oikeasti tekee noin taas. Ja taas. Niin joku siinä tarvitsee nimeä. Muuten toinen alkaa... epäillä omaa havaintoaan.

Aino: Okei, ton verran mä annan. Nimen pitää saada näyttää toistoa. Mut mä en halua että se saa lukita ihmistä.

Lauri: Eli kartta saa näyttää liikettä, mutta ei tehdä ihmisestä lopullista tulosta.

Aino: Ehkä. Tai sitten toi on liian nätti.

Aino: Koska missä kohtaa toistuva liike on jo niin totta, että sen saa ottaa vakavasti.

Lauri: Tää jää vähän auki.

Aino: Saa jäädä. Se on varmaan rehellisempää kuin teeskennellä että tähän on joku nätti sääntö.

Lauri: Mutta se muuttaa ajatusta. Tarve ei oo vika. Sen ei pidä tehdä toisesta päivystäjää.

Aino: Ja se nimi?

Lauri: Niin. Eikä ihmisestä tulosta.

Aino: Toi alkaa taas kuulostaa listalta.

Lauri: On se vähän.

Aino: Ja jos me silitetään se liian siistiksi, siitä tulee "tunnista tarpeesi ja kommunikoi ne selkeästi".

Lauri: Takakansi.

Aino: Nii. Se kadottaa sen, kuka maksaa.

Lauri: Levine ja Heller ovat oikeassa siinä tarpeen puolustuksessa. Ihan oikeasti. Se ei ole pieni asia.

Aino: Ei ole. Moni on oppinut häpeämään sitä, että joku vastaamaton viesti sattuu.

Lauri: Mutta nää tilanteet pakottaa lisäämään sen, että tarpeen muoto ratkaisee. Kelle se laskee laskun.

Aino: Mä sanoisin tämän vielä rumemmin. Tarve ei oo vika, mutta joku ei saa joutua päivystämään sen takia.

Lauri: Joo. Se on melkein siinä.

Aino: Melkein.

Lauri: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Aino: Meillä on se jo aika rosoisena.

Lauri: Ensimmäinen yritys vois olla: tarpeen saa sanoa, kunhan et valvo toista.

Aino: Liian ohje. Ja se kuulostaa siltä, että me annetaan sääntö riitaan.

Lauri: Niin. Ja siitä häviää se kirjan helpotus, että tarve ei ole se vika.

Aino: Sano se karheammin.

Lauri: Tarve ei oo vika. Mut se ei saa tehdä toisesta sun päivystäjää.

Aino: Toi jää. Ei kauniisti, mutta jää.

Lauri: Hyvä. Ei sen kuulukaan olla kovin kaunis.

Aino: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus ihmissuhteisiin kirjasta Attached on:

Aino: Tarve ei oo vika. Mut se ei saa tehdä toisesta sun päivystäjää.

Aino: Aatellaan lauantai-aamu. Toinen lähtee käymään äitinsä luona ja sanoo ovella, että voi mennä myöhään. Ovi menee kiinni, ja sulla nousee heti se vanha aalto. Se ei oo edes ajatus vielä.

Lauri: Keho ehtii ennen järkeä.

Aino: Niin. Helpoin liike olisi tehdä siitä luonnetta. Sä et koskaan huomioi mua. Tai tehdä siitä valvonta. Laita viesti aina kun suunnitelma muuttuu.

Lauri: Ja kumpikin kuulostaa siinä hetkessä melkein perustellulta.

Aino: [varovasti] Sit se ajatus pysäyttää sen verran, että sä sanot eri asian. "Mulla lähtee helposti hälytys päälle. Voidaanko sopia että jutellaan illalla, kun oot tulossa kotiin."

Lauri: Silloin tarve tulee näkyviin, mutta toinen ei joudu raportoimaan koko päivää.

Aino: Ja sä et joudu näyttelemään ihmistä, joka ei tarvitse mitään.

Lauri: Tarve ei oo vika. Mut se ei saa tehdä toisesta sun päivystäjää. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Tuo päivystäjä-sana jää vähän rumasti suuhun.

Lauri: Hyvä. Sileämpi sana olis varmaan vaarallisempi.

Aino: Jos tää jakso osui, tilaus, jako tai arvio auttaa muita löytämään Se yksi ajatus -podcastin.

Lauri: Kuullaan.