The Prince (Niccolò Machiavelli): Pakkorako, jossa kukaan ei päätä

Aino: Kortepohjassa on korttelijuhlayhdistys. Tai kuvitellaan se näin. Juhlat on melkein kaatumassa, koska kaupungin avustus pitää käyttää tiettyyn päivään mennessä, ja lupaehdot muuttuu. Ylimääräinen kokous, kahvinkeitin nurkassa, pöydän päässä kasa valtakirjoja siistissä pinossa.

Lauri: Valtakirjat on aina vähän pahaenteisiä, vaikka ne olis rei'itetty nätisti.

Aino: Yksi porukka on kerännyt ne etukäteen. Ne tulee kokoukseen ja sanoo rauhallisesti, et jos päätöstä ei tehdä nyt, juhlat peruuntuu. Ne ajaa läpi sen, että ohjelma supistetaan, yksi vanha talkooporukka jätetään pois ja rahat siirretään isompaan lavaan. Ja se toimii. Juhlat pelastuu.

Lauri: Mutta.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Ruhtinas, Niccolò Machiavelli.

Aino: Mä otin tän käteen vähän väärästä syystä. Mä luulin et tää on jotain kaukasta. Renessanssiruhtinaita, myrkkyä, salaliittoja.

Lauri: Ja ei ollut.

Aino: Ei ollut. Tai oli sitäkin. Mut se mikä jäi vaivaamaan oli ihan eri.

Lauri: Machiavelli ei muuten kirjottanut tätä hovista käsin. Se oli Firenzen tasavallan virkamies ja diplomaatti, eli se oli nähnyt sen ajan valtapeliä ihan läheltä.

Aino: Eli ei nojatuolista.

Lauri: Ei. Ja sit se itse syrjäytettiin. Siitä tulee se kylmä tarkkuus. Vallan kieli ja vallan mekanismi ei aina osu samaan kohtaan.

Lauri: Mikä siitä jäi sulle päähän?

Aino: Se ettei tää oo paha kirja. Mä odotin pahaa kirjaa. Tää on enemmänkin kylmä. Se ei käske olemaan julma. Se sanoo et älä usko liian helposti siihen tarinaan jonka kerrot itsestäs.

Lauri: Sen lupaus on aika alaston. Machiavelli väittää et valtaa pitää katsoa sellaisena ku se oikeesti toimii. Ei sellaisena ku sen pitäis näyttää.

Aino: Ja jos toi pitää, niin se hetki kokouksessa kun vetäjä sanoo "palataan tähän avoimesti", ja samalla vilkaisee jo sitä ihmistä jonka kanssa asia on sovittu aamulla. Se on just se huone. Siks mä epäilen tätä kirjaa eniten en sen takii et se on kaukana, vaan koska se on liian lähellä.

Lauri: Otetaan se epäilys pohjaks. Jos valta on eri asia ku se kieli millä siitä puhutaan, niin missä se ensimmäisenä näkyy?

Aino: Otetaan jotain pientä. Ei valtio. Porukka.

Aino: Kortepohjassa on korttelijuhlayhdistys. Tai kuvitellaan se näin. Juhlat on melkein kaatumassa, koska kaupungin avustus pitää käyttää tiettyyn päivään mennessä, ja lupaehdot muuttuu. Ylimääräinen kokous, kahvinkeitin nurkassa, pöydän päässä kasa valtakirjoja siistissä pinossa.

Lauri: Valtakirjat on aina vähän pahaenteisiä, vaikka ne olis rei'itetty nätisti.

Aino: Niin. Yksi porukka on kerännyt ne etukäteen. Ne tulee kokoukseen ja sanoo rauhallisesti, et jos päätöstä ei tehdä nyt, juhlat peruuntuu. Ne ajaa läpi sen, että ohjelma supistetaan, yksi vanha talkooporukka jätetään pois ja rahat siirretään isompaan lavaan. Ja se toimii. Juhlat pelastuu.

Lauri: Mutta.

Aino: Mutta sen jälkeen ne ei oo sankareita. Ne on ne jotka järjesti äänet. Ne ihmiset, joiden talkoopiste jäi pois, on paikalla vielä siivoamassa, mut ei ne enää puhu samalla lailla. Ja se talkooporukka katsoo niitä samoja roskapusseja kuin ennen ja... no.

Lauri: Mmm.

Aino: Kunnia ei seurannut sitä valtaa.

Lauri: Toi osuu.

Aino: Ja tässä mä melkein puolustan Machiavellia. Tää on virtù. Kyky toimia tilanteen mukaan, nopeasti, vähän likaisesti jos pakko. Ei jäädä siihen miltä oma hyvyys näyttää, jos koko juttu kaatuu.

Lauri: Mä ymmärrän ton. Mutta mitä siitä jää kannettavaksi? Juhlat pelastuu, avustus ei palaudu kaupungille, kaikki näytti järkevältä. Silti huone muistaa, kuka toi valtakirjat.

Aino: Eli hyvä tulos ei vielä tee päätöksestä pakkoa. Joku vei sen läpi. Tämän jakson ajatus alkaa ehkä siitä.

Lauri: Tulos ja teon omistaja erkaantuu. Joo.

Lauri: Mä mietin muuten ihan eri juttua äsken. Niitä kokousten nimikylttejä.

Aino: Niitä muovisia.

Lauri: Niitä. Meidän yhdistyksessä kiertää samat kuus kylttiä, ja niissä lukee tittelit jotka ei oo pitäny paikkaansa vuoteen. Joku istuu varapuheenjohtaja-kyltin takana koska se sattui hakemaan ne avaimet.

Aino: Ja kukaan ei uskalla vaihtaa niitä.

Lauri: Kukaan ei uskalla. Se ois liian iso ele.

Lauri: Jos hyvä tulos ei vielä tee päätöksestä pakkoa, niin mennään isompaan huoneeseen. Mitä tapahtuu kun mukaan tulee mittakaava ja raha?

Aino: Kuopion torin joulumarkkinat. Kuvitellaan. Pieni juttu, paikallinen. Glögikojut, yks puuseppä, marttojen leivonnaiset, paikallinen tapahtumayhdistys joka on pyörittäny sitä parikymmentä vuotta talkoilla. Ja sit kaupunki sanoo, ihan järkevästi, et tää pitäis tehostaa. Saada isommaks, näkyvämmäks, vetää turisteja.

Lauri: Ja kukaan ei oo tässä paha.

Aino: Kukaan ei oo paha. Tää on hyvä idea. Tulee valtakunnallinen tapahtumayhtiö, ammattilaiset, ne hoitaa markkinoinnin, logistiikan, sähköt, luvat. Yhdistys saa keskittyä siihen mitä se osaa. Kaikki helpottuu.

Lauri: Tässä kohtaa Machiavelli kysyis yhden ikävän kysymyksen. Kenen aseilla tää nyt pyörii? Se kirjan juttu on et älä rakenna valtaas toisen joukkojen varaan. Niin kauan ku yhdistyksellä oli omat talkoolaiset ja käytännön sotku omissa käsissä, sillä oli kyky sanoa ei.

Aino: Ja nyt kun tapahtumayhtiö hoitaa kaiken...

Lauri: Niin nyt ne aseet on lainassa. Ensimmäisenä vuonna kaikki on ihanaa. Toisena vuonna yhtiö sanoo et nää paikalliset glögikojut ei oikein istu siihen ilmeeseen, otetaan valtakunnallinen kumppani. Kolmantena vuonna se yhdistys, joka pyöritti tätä kakskyt vuotta, on enää nimi esitteessä.

Aino: Ja se puuseppä siinä torin laidalla... en mä tiedä.

Aino: Mut onks tää nyt vaan synkistelyä. Voihan se mennä hyvinki.

Lauri: Voi. Mä en väitä et ulkopuolinen yhtiö pilaa sen automaattisesti.

Aino: No just. Koska joskus se oikeesti pelastaa sen. Talkooporukka väsyy, luvat on hankalia, kukaan ei jaksa tehdä Exceliä sunnuntai-iltana.

Lauri: Totta. Mut huomaa silti mitä tapahtui. Kukaan ei tehnyt kovaa päätöstä. Ei ollut äänestystä jossa yhdistys olis lakkautettu. Joka vuosi tehtiin vaan yks järkevä tehostus, ja silti valta vaihtoi paikkaa kokonaan.

Aino: Mä en oo varma ostanko tota vielä. Jos ihmiset vapaaehtoisesti luopuu jostain, koska ne ei jaksa, niin eikö sekin oo valinta?

Lauri: On. Mut sen jälkeen se valinta ei enää näytä valinnalta. Se näyttää olosuhteelta. Seuraavana vuonna ne ei enää kysy, halutaanko me tätä. Ne kysyy, mitä sopimuksessa lukee.

Aino: Mmm. Mä jään silti siihen, että joskus se sopimus on vaan helpotus.

Lauri: Joo. Ja mä jään siihen, että helpotus voi olla se hetki jolloin "ei" katoaa.

Aino: Okei. Tää ajatus ei voi enää olla vaan se, että hyvä tulos ei tee päätöksestä pakkoa. Koska tässähän ei ole edes yhtä päätöstä. On vaan järjestelyjä.

Lauri: Ja sekin väärin kirjotettu siellä esitteessä.

Aino: Jokainen järjestely näytti hetkessä järkevältä. Eli ajatus liikkuu tähän: se mikä näyttää järkevältä järjestelyltä, voi olla hetki jolloin valta vaihtaa omistajaa.

Lauri: Ja silloin Kortepohjan valtakirjat ei oo poikkeus. Ne on vaan näkyvämpi versio. Kuopiossa valtakirjat oli sopimuksissa ja sähkökaapeissa.

Aino: [tajuten] Tässä mä huomaan ärsyttävän jutun. Mä olin äsken melkein sanomassa siitä Kuopiosta et no ehkä se oli vaan pakko, ei kunnalla ollut varaa pyörittää sitä pienenä.

Lauri: Sanoit melkein.

Aino: Sanoin melkein. Ja mä huomaan et mun pää nyökkää aina just siinä kohtaa kun joku sanoo "ei tässä ollut vaihtoehtoja". Ennen kuin mä oon edes ehtinyt miettiä oliko niitä. Se nyökkäys tulee ennen ajatusta.

Lauri: Mmm.

Aino: Se on vähän noloa sanoa ääneen.

Lauri: Miks se nyökkää?

Aino: Koska se on helpompi. Jos se oli pakko, niin sit kenenkään ei tarvii olla se joka teki sen. Mä saan pitää sen kuvan et kaikki oli vaan kunnollisia ihmisiä vaikeessa tilanteessa.

Lauri: Mutta kuka teki siitä pakon?

Aino: Niin.

Lauri: Mmm.

Lauri: Toi, että järkevä järjestely voi siirtää valtaa, pitääkö se vielä kun pinta on pehmeä?

Aino: Mennään yhteen huoneeseen. Vallilassa, kuvitteellinen apuraharyhmä. Pieni säätiö joka jakaa rahaa kulttuurijutuille. Ne on uudistanut prosessin. Nyt se on läpinäkyvä, osallistava, kaikkia kuunnellaan. Jokainen hakija saa palautetta. Kokouksessa puhutaan yhteisöllisyydestä.

Lauri: Kuulostaa hyvältä.

Aino: Kuulostaa todella hyvältä. Ja tää on muuten käänteinen siihen mikä jäi siitä Seeing Like a State -jaksosta käteen. Siellä kylmä standardi saattoi suojata heikompaa paikalliselta vallalta. Täällä pehmeä, paikallinen ja osallistava kieli suojaa sitä joka käyttää valtaa.

Lauri: Miten?

Aino: Siellä on yks teatteriryhmä joka hakee. Päätös on tehty jo. Aamukahvilla, epävirallisesti, on tunnusteltu et tää raha menee toiselle, vakiintuneemmalle hakijalle. Mut kokouksessa se teatteriryhmä saa puhua kakskyt minuuttia. Niitä kuunnellaan. Niille nyökytellään.

Lauri: Ja sit?

Aino: Sit ne saa pitkän, lämpimän, perustellun kielteisen päätöksen jossa lukee et tänä vuonna painotettiin jatkuvuutta.

Lauri: Ja se päätös oli tehty ennen sitä kahtakymmentä minuuttia.

Aino: Oli. Ja tää on se kirjan kohta. Machiavelli sanoo: näytä hyveelliseltä, säilytä kyky toimia päinvastoin. Ole kettu ja leijona. Tunnista ansat, käytä voimaa kun pitää. Tää säätiö on täydellinen kettu. Se ei tarvii leijonaa ollenkaan, koska voima ei näy voimana.

Lauri: Mut tää on vielä aika lähellä Kuopiota. Valta piiloutuu. Mitä uutta tässä on?

Aino: Se että... odota. Kuopiossa valta piiloutui muilta. Täällä se piiloutuu myös siltä joka sitä käyttää.

Lauri: Ai säätiöltä itseltään?

Aino: Niin. Se säätiön ihminen joka kirjottaa sen lämpimän kielteisen päätöksen, se ei mene kotiin ja aattele et mä käytin tänään valtaa. Se aattelee et meillä on hyvä, kuunteleva prosessi.

Lauri: Mmm.

Aino: Se hyvekieli ei oo vaan pinta ulospäin. Se on se tarina jonka se kertoo itelleen.

Lauri: Okei. En mä ois halunnu myöntää tota. Mä halusin pitää kiinni siitä, että tää on mekaniikkaa, riippuvuuksia, ajoitusta. Mut toi on pahempi. Kieli tekee teosta semmosen ettei tekijä ite tunnista olleensa tekijä.

Aino: Silloin ajatus muuttuu. Järjestely ei vain siirrä valtaa. Se pakon, prosessin tai kokonaisuuden kieli... se voi pyyhkiä tekijän pois näkyvistä.

Lauri: Myös tekijältä itseltään.

Aino: Niin.

Lauri: Ja silti hyöty meni jollekulle.

Aino: Niin. Joka kerta ku päätös puetaan pakoksi, prosessiksi tai kokonaisuuden vaatimukseksi, joku on poistunut näkyvistä.

Lauri: Mmm.

Aino: Se "ei ollut vaihtoehtoja" on usein jonkun työtä.

Lauri: Tähän mä alan itse päätyä. Machiavelli näkee vallan paljaammin ku meidän kohtelias kieli. Meidän ongelma on ehkä se pesu. Se, millä sanalla likainen valinta saadaan siedettäväksi.

Lauri: Sanotaan se nyt niin ku se on. Mikä on se yksi ajatus?

Aino: Ensimmäinen yritys olis: pakon takana on aina tekijä.

Lauri: Liian syyttävä. Siinä kuuluu salaliitto, vaikka välillä kyse on ihan vilpittömästä ihmisestä joka ei huomaa omaa liikettään.

Aino: Niin. Sen pitää olla havainto. Jos siitä tulee tuomio, se menee vinoon.

Lauri: Ja sen pitää erottaa olosuhde siitä, että joku on järjestänyt sen olosuhteen.

Aino: Pakko on harvoin tilanne. Useimmiten se on jonkun käsialaa.

Lauri: Se on hyvä sana. Siinä näkyy tekijä ilman että me vielä päätetään onko se roisto.

Aino: Ja se jää tarpeeksi kylmäksi.

Lauri: Kuopion kohta ei silti ratkea. Joskus valta pitää oikeasti siirtää, ja silti se sattuu jollekulle.

Aino: Ei tää ratkaise sitä. Mä en ehkä edes halua väittää että ratkaisee.

Lauri: Hyvä. Koska mä en ois mukana, jos tää muuttuisi ohjeeksi ettei saa ulkoistaa mitään.

Aino: Ei. Tää on kohta josta katsominen alkaa.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus päätöksiin kirjasta Ruhtinas on: Pakko on harvoin tilanne. Useimmiten se on jonkun käsialaa.

Aino: mm.

Aino: Aatellaan yks ilta. Koulun vanhempainilta, pieni kyläkoulu, jota ollaan lakkauttamassa. Edessä on dia, ja siinä on oppilasennuste, semmonen laskeva käyrä. Rehtori sanoo ystävällisesti, et tää ei oo kenenkään päätös, nää luvut puhuu puolestaan.

Lauri: Ja käyrä näyttää väistämättömältä.

Aino: Näyttää. Takarivissä yksi isä alkaa jo nyökätä. No ei tässä oo mitään tehtävissä. Mut sit se katsoo sitä käyrää uudestaan. Joku valitsi mitkä vuodet siihen otettiin. Joku valitsi et ennuste piirretään noin, eikä vaikka niin et lähikylän uusi asuinalue lasketaan mukaan. Se käyrä ei piirtäny itseään.

Lauri: Eikä se tarkota et rehtori valehtelee.

Aino: [hiljaa] Ei tarkota. Ehkä se koulu pitääkin lakkauttaa. Mut nyt se isä näkee sen eri tavalla. Se ei nielaise sitä kohtalona, eikä se räyhää et joku on paha. Se vaan näkee: tossa on käsiala. Ja se saa pitää sen mielessä kun päättää onko samaa mieltä.

Lauri: Ei tarvii teeskennellä ettei kukaan päättänyt.

Aino: Pakko on harvoin tilanne. Useimmiten se on jonkun käsialaa. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Se käyrä jäi rumasti siihen seinälle.

Lauri: Ja silti kukaan ei ollut siinä hirviö.

Aino: Niin. Ehkä siksi se on niin hankala.

Lauri: Hyvä niin. Ei pestä sitä siistimmäksi.

Aino: Jos tää osui, tilaus, jako tai arvio auttaa muita löytämään Se yksi ajatus -podcastin.

Lauri: Kuullaan.