Drive (Daniel H. Pink): Kun ehto alkaa tehdä työtä puolestasi

Lauri: Hanna on kirjoittanut yhden vahvan artikkelin metsäkiistasta. Iso, perusteellinen juttu. Sitten on se järjestelmä. Julkaisut pisteytetään. JUFO-pisteet. Ja Hanna huomaa, että yhden vahvan artikkelin sijaan kolme keskinkertaista käsikirjoitusta tuottaa enemmän pisteitä. Niin hän avaa Excelin ja kirjoittaa sinne kolmannen otsikon.

Aino: Onko hän ahne?

Lauri: Ei. Ei yhtään. Hän ei jahtaa mitään henkilökohtaista bonuspussia. Tää on hänen uransa, rahoituksensa, hänen alansa yhteinen kieli. Mittari on julkinen ja rationaalinen.

Aino: Sun ääni kertoo, että jotain meni silti rikki —

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Drive, Daniel H. Pink.

Aino: Mä luin tän vähän hampaat irvessä, koska mulla oli sellanen ennakko-oletus että tää on niitä lentokenttäkirjoja. Iso kansi, iso lupaus.

Lauri: Pink ei muuten kirjoita tutkijana, vaan tietokirjailijana joka kasaa muiden tutkimuksista ison väitteen. Hän kirjoitti tän keskellä sitä työelämän bonus- ja porkkanapuhetta, kun työ oli jo muuttunut, mutta ihmisiä yritettiin yhä liikuttaa aika vanhoilla keinoilla.

Aino: Eli hän on se tyyppi bonuspöydässä, joka sanoo että hetkinen, tää ei ehkä toimi niin kuin te luulette.

Lauri: Suunnilleen. Mitä sä ajattelit siitä?

Aino: Se ärsytti mua ensin. Siinä on vähän TED-puheen tuoksu. Mutta sitten siellä oli pari kohtaa, jotka jäi vaivaamaan, koska ne oli arjessa tarkempia kuin mä halusin myöntää.

Lauri: Kirjan lupaus on aika houkutteleva: jos haluat parempaa luovaa tai monimutkaista työtä, älä kiristä panoksia bonuksilla, vaan rakenna tilaa sisäiselle vedolle — autonomialle, kehittymiselle ja merkitykselle.

Aino: Eli pintana: lopeta seteleiden heiluttaminen, ihmiset tekee parempaa työtä kun ne saa olla rauhassa oman kiinnostuksensa kanssa.

Lauri: Niin. Ja se sopii suomalaiseen minäkuvaan aika hyvin. Me tehdään kunnolla, koska työ pitää tehdä. Ei siksi että joku roikuttaa rahaa.

Aino: Jos tää pitää, niin sen pitäisi näkyä just siellä missä se ei kuulosta isolta bonuskeskustelulta. Päiväkodin taukotilassa, koulussa, yliopistolla. Pienissä reiluissa ehdoissa, ei Wall Streetillä.

Lauri: Ja sä kuulostat siltä että sulla on jo taukotila mielessä.

Aino: On. Ja mä toivon ihan oikeesti, että tästä jää käsiin jotain mikä kestää siellä, missä merkityspuhe alkaa kuulostaa vähän liian kätevältä. Otetaan se Pinkin lupaus pohjaksi — että hyvä työ tulee sisäisestä vedosta, ei ulkoisesta palkkiosta — ja katsotaan mitä siitä jää, kun mennään ihan oikeaan taukotilaan.

Lauri: Mennään.

Aino: Päiväkoti. Kallio. Aamulla on henkilöstöinfo, ja siellä joku puhuu “merkityksellisestä arjesta” ja siitä, että saa olla mukana lapsen kasvussa. Ihan totta kaikki. Ja Marika istuu myöhemmin taukotilassa, mikro piippaa, hän lämmittää eilistä, ja samaan aikaan hän avaa puhelimesta vuokrankorotusviestin.

Lauri: Ja siinä se Pinkin väite näyttää vähän julmalta.

Aino: Niin mä ensin ajattelin. Että älä nyt tule puhumaan sisäisestä motivaatiosta ihmiselle, joka miettii mahtuuko vuokra palkkaan.

Lauri: Eli kirja kaatuu siihen?

Aino: Ei. Ja se mua ärsytti. Pink sanoo itse aika suoraan, että raha pitää ensin hoitaa riittävän reiluksi, jotta se lakkaa viemästä koko huomiota. Hän ei väitä, että merkitys korvaa palkan.

Lauri: Eli Pink olisi Marikan puolella tässä.

Aino: Olisi. Se taukotilan merkityspuhe on just se virhe, jota kirja varoittaa tekemästä. Jos raha palaa pöydälle noin isona, sisäinen veto ei katoa, mutta se ei pääse käyttöön.

Lauri: Tää on heti kiinnostavampaa kuin se TED-versio. Ei “sisäinen voittaa rahan”, vaan raha pitää saada pois hälyttämästä ennen kuin sisäisestä vedosta voi edes puhua.

Aino: Sanotaan ensimmäinen muoto tästä ajatuksesta näin: merkitys ei korvaa palkkaa — se mahtuu mukaan vasta kun raha ei vie kaikkea huomiota.

Lauri: Joo. Tää kestää Marikan taukotilan.

Aino: Mutta se on vielä varovainen. Se puhuu vain rahasta.

Lauri: Ja ehkä helpoimmasta tapauksesta. Iso epäreiluus näkyy kaikille.

Aino: Just. Entä kun raha on ihan kunnossa? Kun kukaan ei ole alipalkattu eikä kukaan heiluta seteliä?

Lauri: Jos ajatus on nyt se, että raha pitää ensin saada pois huomion tieltä, niin Hanna tekee tästä hankalamman. Joensuun kampus. Marraskuu. Työhuone, jossa automaattivalot sammuu, jos istut liian hiljaa.

Aino: Tuo on kamalan tarkka.

Lauri: Hanna on kirjoittanut yhden vahvan artikkelin metsäkiistasta. Iso, perusteellinen juttu. Sitten on se järjestelmä. Julkaisut pisteytetään. JUFO-pisteet. Ja Hanna huomaa, että yhden vahvan artikkelin sijaan kolme keskinkertaista käsikirjoitusta tuottaa enemmän pisteitä. Niin hän avaa Excelin ja kirjoittaa sinne kolmannen otsikon.

Aino: Onko hän ahne?

Lauri: Ei. Ei yhtään. Hän ei jahtaa mitään henkilökohtaista bonuspussia. Tää on hänen uransa, rahoituksensa, hänen alansa yhteinen kieli. Mittari on julkinen ja rationaalinen.

Aino: Mut sun ääni kertoo, että jotain meni silti rikki.

Lauri: Niin meni. Ja tää on se kohta missä se Marika-muoto ei enää riitä. Hannalla raha ei ole se hälytys. Silti työ vaihtuu. Hän ei sinä iltana enää tutki metsäkiistaa. Hän järjestelee tutkimusta pisteiden muotoon.

Aino: Odota. Sano se uudestaan. Hän ei tutki metsäkiistaa — hän järjestelee tutkimusta pisteiden muotoon.

Lauri: Niin. Sama henkilö, sama ilta, sama alkuperäinen kiinnostus. Mutta se mitä hän on tekemässä, on vaihtunut. Eikä kukaan tehnyt sitä päätöstä ääneen.

Aino: Eli vaara ei olekaan vain iso paha bonus. Se voi olla reilulta näyttävä mittari.

Lauri: Tää on Pinkin kirjan ydin vähän vähemmän julisteena. Hän puhuu Motivation kaks piste nollasta ja kolme piste nollasta. Se vanha kaks piste nolla on keppi-porkkana-ajattelu: ihminen liikkuu kun ulkoinen ehto liikuttaa. Kolme piste nolla taas on se sisäinen veto — autonomia, mestaruus, merkitys.

Aino: Mä seuraan, mutta en ihan vielä. Tarkoitatko sä, että Hannan Excel on se vanha logiikka modernin työn päällä?

Lauri: Just. Hanna tekee työtä, joka tarvitsee kolme piste nollaa. Hidasta omaa ajattelua. Mutta mittari puhuu kaks piste nollan kieltä: tee se, mistä tulee piste. Se ei lisää Hannan intoa. Se hiljaa nimeää uudelleen, mitä työ on.

Aino: Tässä mua häiritsee yksi asia. Hanna ei tee sitä vain itselleen. Hän tekee sitä alalle, kollegoille, lukijoille, rahoittajille. Ja jos pisteet on ainoa näkyvä kieli, jolla työ huomataan, niin totta kai hän alkaa puhua sitä kieltä.

Lauri: Niin. Tää on se sosiaalinen kohta, jonka Pink vähän peittää “purpose”-sanalla. Ihminen ei halua vain autonomiaa. Hän haluaa, että työ tulee nähdyksi muiden kanssa järkevästi.

Aino: Eli se mittari ei ole vain kontrollia. Se on myös tunnustuksen kieli. Siksi sitä on vaikeampi vastustaa.

Lauri: Kyllä. Ja siksi tää ei ole mikään “mittarit ovat tyhmiä” -juttu. Hannan mittari on perusteltu. Se vain alkaa vaihtaa työn kohdetta.

Aino: Riittääkö tää ajatus sulle nyt? Vai puuttuuko siitä vielä jotain?

Lauri: Se on jo lähempänä. Mä en sanoisi enää vain, että raha pitää saada pois tieltä. Ehkä enemmän niin, että... näkyvä mitta voi vaihtaa sen, mitä työ on.

Aino: Ja se kantaa Marikan?

Lauri: Kantaa, jos ollaan tarkkoja. Marikalla näkyvä ehto on raha, joka vaatii huomion ennen työtä. Hannalla se on piste, joka alkaa muotoilla työtä. Molemmissa ulkoinen asia ei vain lisää tai vähennä motivaatiota, vaan muuttaa tekemisen kohdetta.

Aino: Tuo on terävämpi. Ja vähän epämukavampi.

Lauri: Mä huomaan tän muuten itsessäni. Mä asetin pari vuotta sitten itselleni sellaisen tavoitteen — luettujen sivujen määrä viikossa. Ja jossain vaiheessa tajusin, että valitsin lyhyempiä kirjoja. En huonompia tarkoituksella, mutta... se laskuri rupesi valitsemaan mun puolesta.

Aino: Hmm.

Lauri: Se oli pieni ja ihan itse asetettu mittari. Silti lukemisesta tuli vähän mekaanista.

Aino: Ja siinä on se outo häpeä, että vaikka mittari on oma, niin...

Lauri: Mä luin tätä kirjaa tällä viikolla, ja jossain kohtaa huomasin miettiväni, saisiko tästäkin lukemisesta jonkun merkinnän jonnekin.

Aino: Eli sä luit motivaatiokirjaa ja mietit, mitä palkintoa saisit siitä, että luit sen.

Lauri: Just. Pink ei ehkä ilahtuisi.

Aino: Ei ehkä. Mutta hän tunnistaisi oireen.

Lauri: Valitettavasti kyllä.

Aino: Jos ajatus on nyt, että näkyvä mitta voi vaihtaa työn kohteen, niin otetaan se vielä pois työhuoneesta. Koska muuten tästä tulee liian siisti yliopistotarina.

Lauri: Mitä sulla on?

Aino: Elias. Töölön keittiönpöytä. Hän ratkoo Soma-kuutioita — niitä palapaloja, joista kasataan iso kuutio. Hän oli alkanut tehdä sitä ratikassa ihan itsekseen. Oma outo juttu. Näpräs sitä koulumatkalla, jätti joskus kuution ikkunalaudalle mandariininkuorien viereen.

Lauri: Joo.

Aino: Sitten aikuinen sanoo kannustavasti, ei pahalla, että saat kaksi euroa jokaisesta ratkaisusta. Ja viikonloppuna kolikot on pinossa keittiönpöydällä. Elias laskee ne ensin. Ennen kuin katsoo kuutiota.

Lauri: Tää on kirjassa nimetty ilmiö. Sawyer-efekti. Tom Sawyer ja se aidan maalaaminen — palkkio tai pakko voi muuttaa leikinomaisen tai kiinnostavan tekemisen työksi.

Aino: Sama kuutio, eri tehtävä.

Lauri: Niin.

Aino: Mutta nyt mä haluan olla hankala. Mistä me tiedetään, ettei Elias vain kyllästynyt? Lapset kyllästyy. Ehkä into oli muutenkin hiipumassa, ja me syytetään kolikoita.

Lauri: Reilu vastaväite.

Aino: Ja vielä pahempi: joskus ulkoinen rakenne auttaa. Kukaan ei opi pianoa pelkällä sisäisellä liekillä. Joskus pitää harjoitella, vaikka ei huvita. Ehkä ne kolikot oli vain rakenne, joka sai Eliaksen jatkamaan.

Lauri: En mä kiistä sitä. Eikä Pinkkään oikeastaan. Rutiinitehtävissä palkkio voi toimia. Mutta tässä ero on se, että Elias ei vain lopettanut kiinnostavaa tekemistä. Hän jatkoi sitä eri asiana. Se on se kolikkopino ennen kuutiota. Jos hän olisi vain kyllästynyt, kuutio olisi jäänyt naulakkoon. Nyt se jäi pöydälle, mutta katse meni ensin rahaan.

Aino: Mä en ole ihan vakuuttunut siitä rajasta. Milloin rakenne auttaa ja milloin se syö, se jää sumeaksi.

Lauri: Jää. Mä en saa sitä täysin siistiksi.

Aino: Mä pidän sen silti auki. Piano-esimerkissä ulkoinen rakenne voi olla juuri se, joka tekee omasta vedosta kestävän.

Lauri: Voi. Ja siksi mä en halua lauseeseen “palkkio pilaa”. Mä haluan siihen sen vaihdon hetken. Kolikkopino ennen kuutiota.

Aino: Siitä mä voin tulla mukaan. En koko sääntöön.

Lauri: Niin. Ja nyt tämä ajatus on terävimmillään. Kyse ei ollut motivaation määrästä yhdessäkään näistä. Marikalla, Hannalla, Eliaksella — kyse oli siitä, mitä tekeminen alkoi olla, kun siihen lisättiin näkyvä ehto.

Aino: Eli ne eivät ole kolme eri ongelmaa. Palkka, mittari, kolikkopino. Sama kysymys eri kohdissa.

Lauri: Mitä tapahtuu tekemisen merkitykselle, kun siihen tulee näkyvä ehto.

Aino: Okei. Meillä on se aika lähellä. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Ensimmäinen yritys: kun lisäät palkkion tai mittarin, se ei vain muuta motivaation määrää, vaan alkaa määritellä tekemisen tarkoitusta.

Aino: Liian seminaari. Ja “määritellä tekemisen tarkoitusta” on sellainen lause, jonka voi sanoa vain seisten fläppitaulun vieressä.

Lauri: Totta. Sano vähemmällä.

Aino: Näkyvä ehto vaihtaa, mitä olet tekemässä.

Lauri: ...Joo. Se osuu Hannan Exceliin. Ja Eliaksen kolikoihin.

Aino: Ja Marikan vuokraviestiin, koska siellä ehto tuli niin isoksi, että muu tekeminen ei mahtunut näkyviin.

Lauri: Näkyvä ehto vaihtaa, mitä olet tekemässä. Se jää. Vaikka se pianoraja jää auki.

Aino: Jääkin. Tällä ajatuksella ei ratkaista kaikkea harjoittelusta. Se vain näyttää sen hetken, jossa tekeminen vaihtaa nimeä.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Aino: Se yksi ajatus työhön kirjasta Drive, Daniel H. Pink, on: Näkyvä ehto vaihtaa, mitä olet tekemässä.

Lauri: Otetaan yksi tilanne, jota me ei vielä käytetty. Ammattikorkean opettaja istuu iltapäivällä luokassa, kun opiskelijat on lähteneet. Pöydällä on pino esseitä ja vieressä arviointimatriisi.

Aino: Ne ruudukot, joissa on “erinomainen”, “hyvä”, “tyydyttävä”.

Lauri: Niin. Hän aloittaa lukemalla yhden tekstin oikeasti. Siinä on kömpelö mutta kiinnostava ajatus. Sitten hän vilkaisee matriisia ja alkaa etsiä, mihin ruutuun se osuu.

Aino: Ja yhtäkkiä hän ei enää lue ajatusta. Hän etsii todistetta arvosanalle.

Lauri: Just. Matriisi oli tarkoitettu reiluksi. Kaikki näkee samat ehdot. Mutta siinä hetkessä se ehto vaihtaa työn: opettaminen muuttuu ruudukon täyttämiseksi.

Aino: Ja jos hän huomaa sen siinä, kynä ruudun päällä, hän voi edes palata vielä kerran siihen lauseeseen, jonka opiskelija oikeasti kirjoitti.

Lauri: Näkyvä ehto vaihtaa, mitä olet tekemässä. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mulle jäi silti se Hannan työhuone. Automaattivalot syttyy uudestaan, ja Excelissä on jo kolmas otsikko. Kukaan ei ollut paha, ja silti työ vaihtoi suuntaa.

Lauri: Ja tää jättää auki sen seuraavan hankalan kysymyksen: milloin ulkoinen tönäisy rakentaa hyvän tavan, ja milloin se alkaa kovertaa omaa vetoa tyhjäksi.

Aino: Jos haluat seuraavan ajatuksen suoraan perään, tilaa Se yksi ajatus -podcast sillä nimellä.

Lauri: Kuullaan.