Stolen Focus: Why You Can’t Pay Attention (Johann Hari): Häiriö ei ole vain sinun asetuksissasi

Lauri: Anu. Opettaja, opettajainhuone. Asialistalla on et koulu lähettää Wilma-viestejä mihin aikaan vaan, myös iltayhdeksältä, ja vanhemmat vastaa heti, ja kaikki on koko ajan tavoitettavissa.

Aino: Ja?

Lauri: Joku ehdottaa et sovittais lähetysajat. Anu ajattelee: tää on rakenteellista, ei tää oo kenenkään yksittäisen vika. Ja sit se katsoo kahvikuppiin eikä sano mitään —

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Stolen Focus, Johann Hari.

Aino: Mä luin tän vähän vihaisena. Sillä hyvällä tavalla.

Lauri: Miten niin.

Aino: No mä odotin taas yhtä "laita puhelin pois" -kirjaa. Eikä se ollutkaan se.

Lauri: Hari kirjoitti tän tutkivana journalistina, ison haastattelutyön kautta — ja sitten sillä oli se oma puhelimeton irtiotto, mistä se tajusi, ettei keskittyminen muutu vain ihmisen päässä.

Aino: Kirjan väite on aika suora: keskittyminen ei ole kadonnut siksi että ihmiset ovat heikkoja. Se on varastettu.

Lauri: Eli jos tää pitää, niin se hetki kun ihminen istuu kaupungin henkilöstöpäivässä ja pyytää apua keskittymiseen ei ehkä ratkea sillä, että sille annetaan kolme puhelinvinkkiä.

Aino: Niin. Ja mä toivon, että tää kestää. Koska siinä on ihan hirveän houkutteleva helpotus: ehkä tämä ei olekaan mun luonteenvika.

Lauri: Me puhuttiin keskittymisestä jo sen Deep Work -jakson kohdalla, siitä vihreän pallon maailmasta. Siellä kysymys oli, milloin yksilön keskittymissuoja on reilu. Hari kysyy vähän ärsyttävämmin: kuka rakensi maailman, jossa sä joudut... suojaamaan huomiosi yksin.

Aino: Otetaan se siihen henkilöstöpäivään. Kaupungin iso sali, kahvia pahvimukissa, joku puhuu työhyvinvoinnista. Ja kysymys tulee: miten me saadaan keskittyminen takaisin?

Lauri: Ja vastaus on...

Aino: Kolme vinkkiä. Sulje ilmoitukset. Hengitä. Pidä puhelin laukussa palaverissa. Ja koko sali nyökkää.

Lauri: No nehän on ihan järkeviä.

Aino: Ovat. Mut Hari sanois et toi on just se ansa. Sille on kirjassa nimi — cruel optimism, eli julma optimismi. Annetaan ihmiselle yksityinen rauhoittumiskeino ongelmaan, jonka syyt on ihan muualla.

Lauri: Odota. Cruel optimism — eli sä tarkotat et vinkki on huono?

Aino: Ei huono. Julma siinä mielessä et se näyttää lupaavan jotain mitä se ei voi antaa. Se sali säätää ilmoitukset pois, palaa työpöydälle, ja siellä odottaa kolkytviis Teams-viestiä joihin oletetaan vastaus tunnissa. Vinkki ei koske siihen ollenkaan.

Lauri: Mut sä et voi muuttaa sitä vastausnormia yksin. Vinkin sä voit tehdä tänään. Eikö se oo parempi ku ei mitään?

Aino: Tossa sä just teet sen siirron minkä Hari yrittää estää. Se sanois: älä ratko tätä yksin. Se kutsuu sitä attention rebellioniksi, huomion kapinaksi — et säännöt, vastausajat, kanavat muutetaan yhdessä.

Lauri: Joo, mut kuule mitä se kuulostaa siinä salissa. "Hengitä" kuulostaa neuvolta. "Muutetaan vastausaikanormit" kuulostaa... politiikalta. Ja sit sä oot se hankala.

Aino: Niin. Ja just siinä se ajatus kiristyy. Hari on oikeessa — vinkki on liian pieni. Mut se oikea vastaus vaatii et joku sanoo siinä salissa ääneen asian, josta tulee kiusallinen olo.

Lauri: Eli ensimmäinen muoto tästä ajatuksesta ei oo enää "ei oo sun vika". Se on enemmän: ei oo sun vika, eikä sun korjattavissa yksin.

Aino: Joo. Kaks asiaa yhtä aikaa.

Lauri: Toi yksin-korjaaminen... mites sä ite?

Aino: Älä kysy. Mä oon viettänyt — ihan oikeesti — iltoja sen puhelimen asetuksissa. Rakentanut fokusmoodeja, värittänyt sovellukset harmaaks, laittanut aikarajoja. Ja sit mun peukalo avaa sen sähköpostin ennen ku mä oon edes päättänyt katsoa puhelinta. Käsi ehtii ennen ajatusta.

Lauri: Mmm.

Aino: Ja silloin mä aina ajattelen että jos mä vaan...

Lauri: Mmm.

Aino: Ja se mikä siinä on nöyryyttävää on et mä luulin sitä projektiks. Et mä korjaan itteni oikeilla asetuksilla. Mut kukaan ei oo koskaan voittanut kolmeakymmentä insinööriä yhdellä harmaasävysuodattimella.

Lauri: Kaks suodatinta sit.

Aino: Ei. Just se on se mitä mä yritän sanoa — ei niitä lisää säätämällä mihinkään päästä.

Lauri: ...niin.

Lauri: Se on aika tarkkaa.

Lauri: Jos ajatus on nyt, että tämä ei ole yksin korjattavissa, niin mä haluan painaa sitä Hailuodolla. Outi. Lähti mökille, lossin taakse. Otti repun, kirjan, ei älypuhelinta. Jos Hari on oikeessa, sen huomion pitäis muuttua... vaikkei sen luonne muutu.

Aino: Ja muuttuiko.

Lauri: Ekan päivän se kävelee edestakaisin, ihan levoton. Mut kolmantena päivänä se lukee saman kirjan neljä tuntia putkeen. Ei kerran katso ylös.

Aino: Ootsä ite lukenut neljä tuntia putkeen viime aikoina?

Lauri: En. Mut se ei oo se kiinnostava kysymys.

Aino: Eihän se tietenkään oo. Okei mut — mä en osta tätä ihan vielä.

Lauri: No.

Aino: Mistä sä tiedät et se oli ympäristö? Ehkä Outi vaan halus sen. Ehkä se päätti rauhottua, ja olis pystynyt kotonakin jos olis oikeesti halunnut. Ehkä koko juttu on tahdonvoimaa, ja se mökki on vaan tekosyy.

Lauri: ...se on hyvä. Koska jos se on totta, koko kirja kaatuu.

Aino: Niin.

Lauri: Sama Outi, sama tahdonvoima, koitti kotona kuukausia. Ei pystynyt.

Aino: Mutta kotona on pyykit, naapuri, työvuorot, joku poraa seinää. Ei se vielä todista että huomio varastettiin. Se todistaa että mökillä on hiljaisempaa.

Lauri: Ei kokonaan, joo. Mutta Hailuodossa viestit ei tulleet perille. Se paine vastata ei ollut siinä samassa huoneessa.

Aino: Mä en kiistä että se auttoi. Mä kiistän sen, että siitä saa liian siistin syyn.

Lauri: Eli sä et osta sitä "otto loppui ja huomio palasi" -lausetta.

Aino: En ihan. Se kuulostaa siltä kuin Outi olisi palautettu tehdasasetuksiin.

Lauri: Okei. Pidetään se varauksena. Ehkä Hailuoto ei todista koko teoriaa. Se näyttää vaan, että kun yksi ottava voima häviää, ihmisessä tapahtuu jotain.

Aino: Ton mä ostan. En enempää.

Lauri: Se riittää tähän kohtaan.

Aino: Mut tässä on se mitä mä en tykkää. Mihin se Outi menee maanantaina?

Lauri: Lossille.

Aino: Niin. Ja siinä, sillä penkillä, hansikaslokerossa se puhelin herää. Eikä se herää someen. Se herää siihen et asiakas odottaa, koulusta tuli Wilma-viesti, pankki pyytää tunnistautumaan, ja hoivakodista soitettiin äidistä kaks kertaa.

Lauri: Mmm.

Aino: Se on neljä eri instituutiota saman lasin takana. Eikä yksikään niistä oo "somea". Se on elämä. Ja just siks se mökki ei voi olla se ratkaisu — koska arki ei odota lossilla hiljaa.

Lauri: Eli Hailuoto ei ookaan unelma. Tai siis... onko se enemmän koe kuin ratkaisu? Se näyttää että huomio voi hetkeksi palata, mutta se ei vielä kerro mistä se otetaan.

Aino: Niin. Se paikka, mistä sitä otetaan, ei oo mökillä. Se on siinä järjestelyssä, jossa koko elämä tulee samaan laitteeseen samalla kiireellä.

Lauri: Ja se pako on auki vaan joillekin. Outi pääsi mökille. Se joka paikkaa Outin vuoron, se joka hoitaa sen äidin sillä viikolla — se ei pääse mihinkään.

Aino: Tää on se kohta missä "mene luontoon" alkaa kuulostaa vähän julmalta.

Lauri: Niin ajatus ei voi jäädä siihen, että tämä ei ole yksin korjattavissa. Sen pitää sanoa myös, että me yritetään korjata sitä väärässä paikassa. Asetuksissa, mökillä... omassa selkärangassa.

Aino: Ja ne ovat kaikki liian pieniä paikkoja.

Lauri: Joo. Sun huomio ei ole rikki. Häiriötä ratkotaan väärällä tasolla.

Aino: Tiesitkö muuten mitä Outi otti mökille hätävaraksi? Vanhan Nokian. Sen kolme kolme kymmenen -tyyppisen.

Lauri: Eikä.

Aino: Joo. Ja se yritti kirjoittaa jollekin tekstarin sillä tee ysillä. Kesti varmaan kahdeksan minuuttia kirjoittaa "tuun lossille kuudelta". Painoi seiska-seiska-seiska saadakseen yhden ärrän.

Lauri: Ja silti se riitti hätävaraksi.

Aino: Niin. Se ei vienyt koko iltaa.

Lauri: Mutta toi "väärä taso" — pitääkö se vielä, jos se "ei oo mun vika" alkaa itsessään riittää?

Aino: Mitä tarkotat.

Lauri: Anu. Opettaja, opettajainhuone. Asialistalla on et koulu lähettää Wilma-viestejä mihin aikaan vaan, myös iltayhdeksältä, ja vanhemmat vastaa heti, ja kaikki on koko ajan tavoitettavissa. Joku ehdottaa et sovittais lähetysajat.

Aino: Ja?

Lauri: Ja Anu, joka on lukenut just tämmösen kirjan, ajattelee: niin, tää on rakenteellista, huomio varastettiin, ei tää oo kenenkään yksittäisen vika. Ja sit se katsoo kahvikuppiin eikä sano mitään.

Aino: Voi ei.

Lauri: Just se helpotus — "ei mun vika" — vei siltä energian puuttua. Vaikka pöydällä oli se pieni yhteinen vipu. Lähetysaika. Ihan konkreettinen, päätettävissä oleva juttu.

Aino: Mä en tiedä, siinä on joku... ei vastuu, ei syyllisyys, vaan se kohta missä oma suu menee kiinni.

Lauri: Päätösvalta?

Aino: Ehkä. Mut ei ihan.

Lauri: Koska Anu ei ollut syyllinen siihen normiin.

Aino: Ei.

Lauri: Mutta se oli huoneessa, jossa normia oltiin muuttamassa.

Aino: Niin. Sama ajatus joka vapauttaa häpeästä voi panna sut hiljaiseksi just siinä missä sä oikeasti pystyisit johonkin.

Lauri: Mitä Hari sanois tähän?

Aino: Mä luulen et se sanois — toi ei oo kirjan vastainen, mut se on kirjan väärinkäyttö. Stolen Focus ei ollut... tai ei sen pitäisi olla pelkkä armahduslause. Sen pitäisi näyttää se paikka, missä huomiosta päätetään. Anu oli sen paikan äärellä — ja käytti kirjaa syynä kääntyä pois.

Lauri: Eli ajatus kestää vain jos siinä on molemmat. Vapautus siitä, ettei kaikki ole sun vika. Ja se, että häiriö on silti usein jonkun päätettävissä.

Aino: Raakana: se ei oo sun vika — mutta se on jonkun päätettävissä.

Lauri: Tuo on se suunta. Mut siinä "se" vähän karkaa.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus? Terävöitetään se.

Lauri: Ensimmäinen versio vois olla: huomio-ongelma ratkaistaan sillä tasolla, jolla se tuotetaan.

Aino: Liian seminaari. Ja liian siisti. Ei kukaan muista tota kun Wilma piippaa.

Lauri: Totta. Sano se ihmisenä.

Aino: Häiriö ei oo sun vika — mutta se on yhä jonkun päätettävissä.

Lauri: Tuo jää. Siinä on se armahdus, mut se ei päästä karkuun.

Aino: Eikä se sano "tee näin". Se vaan vaihtaa tason.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus keskittymiseen kirjasta Stolen Focus on:

Aino: Häiriö ei oo sun vika — mutta se on yhä jonkun päätettävissä.

Lauri: Aattele Marikaa. Luokan vanhempien WhatsApp-ryhmä. Sata viestiä päivässä, kuvia, kyselyitä, kaikki vastaa heti, ja Marika tarkistaa sen kymmenen kertaa illassa.

Aino: Ja se on varma et se on sen oma ongelma. Et sen pitäis vaan olla katsomatta.

Lauri: Niin se on kuukausia säätänyt. Mykistänyt ryhmän, laittanut puhelimen toiseen huoneeseen. Ja silti.

Aino: Ja sit jonain iltana se kirjoittaa sinne yhden viestin. "Voitaisko sopia ettei tänne enää iltayhdeksän jälkeen?" Painaa lähetä, käsi vähän tärisee.

Lauri: Ja aamulla siellä on kuus peukkua. Kaikki oli halunnut sitä. Kukaan ei ollut uskaltanut.

Aino: Mmm.

Lauri: Se mitä Marika tajuaa siinä ei oo et se voitti ittensä. Vaan ettei se ollutkaan sen voitettavissa yksin.

Aino: Se oli koko ajan sen ryhmän päätettävissä — jonkun vaan piti sanoa se ääneen.

Lauri: Eikä se kuusi kuukautta asetuksissa ollut laiskuutta. Se oli väärä taso.

Aino: Häiriö ei oo sun vika — mutta se on yhä jonkun päätettävissä. Siinä oli se yksi ajatus.

Lauri: Se kuusi peukkua jäi jotenkin kuivasti päähän.

Aino: Niin. Ihmiset ovat joskus ihan hiljaa samaa mieltä.

Aino: Jos tää jakso auttoi nimeämään jonkun yhteisen huomiosäännön — lähetysajan, vastausnormin tai kanavan — niin tilaa Se yksi ajatus -podcast ja jaa tää ihmiselle, jonka kanssa siitä voisi puhua.

Lauri: Kuullaan.