Daring Greatly (Brené Brown): Panssari ei jää sun sisään

Lauri: Päiväkoti, Kaarina. Leena on tiiminvetäjä. Sen pitää antaa palaute uudelle työntekijälle, joka jätti yhden lapsen hetkeks ulos pihaportin lähelle ilman valvontaa. Ei käyny mitään. Mut se ois voinu.

Aino: Okei. Tää on oikeesti vakava.

Lauri: Leena aloittaa lämpimästi. "Sä oot tosi hyvä lasten kanssa, ne tykkää susta." Ja sit hän pääsee asiaan, ja se kuulostaa näin: "tänään se yks hetki siellä portilla — mietitään yhdessä miten saadaan kaikille semmonen turvallisuuden tunne."

Aino: Odota. Se sano "tunne". Eikä "lapsi oli yksin portilla ja se ei saa toistua" —

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Daring Greatly, Brené Brown.

Aino: Mä luin tän vähän väärällä asenteella ekat kolmekymmentä sivua.

Lauri: Miten niin väärällä.

Aino: No sillä että okei, nyt amerikkalainen pyytää mua avautumaan. Mä olin valmiina kiusaantumaan jo ennen kun se ehti mitään sanoo.

Lauri: Ymmärrän. Mut Brown ei tule tähän ihan tyhjästä. Se kirjoittaa häpeätutkimuksesta ja niistä tuhansista haastatteluista, missä ihmiset kuvaa just sitä kohtaa kun yhteys katkeaa.

Aino: Eli ei pelkkä "kerro tunteesi" -muki.

Lauri: Ei. Brown väittää tarkemmin, että ihminen ei pääse oikeaan yhteyteen pelkästään suojautumalla. Haavoittuvuus on sillä epävarmuuden ja riskin tila — mutta niiden ihmisten kanssa, joiden luottamus on ansaittu.

Aino: Toi viimeinen pelastaa jo vähän. Koska jos tää olis vaan "ole avoimempi", mä en jaksa.

Lauri: Sama. Mä toivon että tästä jää käteen joku joka kestää keittiössä, eikä vaan terapeutin sohvalla.

Aino: Jos toi pitää, niin se osuu siihen sekuntiin kun joku kysyy "mitä kuuluu" ja kurkku ehtii jo sanoa jotain totta, mutta suu tekee siitä "ihan hyvää".

Lauri: Niin. Se pieni nielaisu.

Aino: Otetaan toi pohjaksi. Mut mä haluun heti viedä sen yhteen huoneeseen, koska siellä se mun mielestä rakoilee.

Aino: Isänpäivä, Porvoo, Gammelbacka, keittiö. Jari. Pöydässä on lapset, puoliso, appiukko. Jarilla on ollu rankka syksy töissä, se ei oo nukkunu, ja joku kysyy miten menee.

Lauri: Ja se sanoo että hyvin.

Aino: Se nostaa kahvikupin huulille. Ja sen suusta on tulossa "mua oikeesti vähän pelottaa toi tilanne töissä" — ja se muuttuu kupin reunalla muotoon "no katotaan nyt". Sit se nousee ja menee autotalliin hakeen jakoavainta, jota kukaan ei tarvinnu.

Lauri: Tää on Brownia aika suoraan. The Vulnerability Armory, se panssarivarasto. Jarin panssari ei oo hyökkäys eikä kylmyys. Se on korjaamaan lähteminen.

Aino: Joo, mutta jos me kuullaan tää huolimattomasti, Brown muka sanois että Jarin pitää olla rohkeampi. Ja mä en oo varma onks se noin yksinkertaista.

Lauri: Eikö se kuitenkin nielassu sen lauseen itse.

Aino: Nielaisi, mutta ei tyhjään. Kun appiukko sanoo lapselle ihan lämpimästi, "iskä hoitaa aina", niin siinä sekunnissa Jarilla ei oo siinä huoneessa paikkaa pelätä. Se paikka on jo annettu pois.

Lauri: Eli ei vaan Jarin sisäinen esto.

Aino: Ei. Se on huone, joka on jo päättäny kuka Jari saa olla.

Aino: Ja siinä on vielä joku toinenkin reuna. Se panssari ei oo vaan Jarin oma juttu. Se tekee jotain muille siinä pöydässä, mut en mä vielä osaa sanoa mitä.

Lauri: Sen jakoavaimen kohtalo jää kyllä mietityttää.

Aino: Hah. Se on varmaan vieläkin siellä autotallissa. Hyvin suojattuna.

Aino: Mulla on toi "ihan hyvää" muuten ihan omasta päästä. Joku kysyy, ja mä kuulen oman ääneni jo sanomassa sen, leuka vähän ylös, ennen kun mä oon ehtiny edes tarkistaa onks mulla hyvää.

Lauri: Niin.

Aino: Ja ärsyttävin osa on, että mä luulen sitä kohteliaisuudeks. Niinku mä säästäisin toista. Mut oikeesti mä vaan suljen oven. Okei. Tää ei kuulu tähän, mennään eteenpäin.

Lauri: Jos ajatus on nyt se, että panssaria ei voi vaan vaatia pois huoneelta, mä haluun nähdä mitä sille käy kun panssari onkin pehmeyttä eikä kovuutta.

Aino: Mitä tarkotat.

Lauri: Päiväkoti, Kaarina. Leena on tiiminvetäjä. Sen pitää antaa palaute uudelle työntekijälle, joka jätti yhden lapsen hetkeks ulos pihaportin lähelle ilman valvontaa. Ei käyny mitään. Mut se ois voinu.

Aino: Okei. Tää on oikeesti vakava.

Lauri: Ja Leena on lukenu Brownia. Se tietää ettei häpäisy auta. Brown olisi aika tarkka siitä, ettei palaute saa nöyryyttää. Pitäis olla vieressä eikä yläpuolella. Leena yrittää... tehdä niin.

Aino: Eli hän tekee kaiken oikein.

Lauri: Hän aloittaa lämpimästi. "Sä oot tosi hyvä lasten kanssa, ne tykkää susta." Ja sit hän pääsee asiaan, ja se kuulostaa näin: "tänään se yks hetki siellä portilla — mietitään yhdessä miten saadaan kaikille semmonen turvallisuuden tunne."

Aino: Turvallisuuden tunne.

Lauri: Niin.

Aino: Odota. Se sano "tunne". Eikä "lapsi oli yksin portilla ja se ei saa toistua".

Lauri: Niin sano.

Aino: Se pehmensi just sen kohdan joka oli koko juttu. Se nuori lähtee sieltä keskustelusta hyvällä mielellä — ja tietämättä tarkalleen mikä siinä oli vaarassa.

Lauri: Tässä on se kohta missä Brown näyttää hetken murtuvan. Leena teki sen kauniisti. Ei häpäisyä, ei hyökkäystä. Mut häpeän välttäminen söi... itse asian.

Aino: Ja se on kylmä kohta.

Lauri: Niin.

Aino: Koska se lapsi ei hyödy siitä, että aikuisilla on hyvä olo palautteen jälkeen.

Lauri: Brown vastais tähän, että tuo ei ole hänen pointtinsa. Että oikea haavoittuvuus ei ole vastuun pehmentämistä.

Aino: Joo, mut arjessa ne näyttää samalta. Leena luuli antavansa lämpöä. Se antoi lohtua eikä tietoa.

Lauri: Entä jos Leena ei vältelly häpeää ollenkaan. Entä jos se vaan pelkäs konfliktia, tai se nuori on sen kaverin tytär. Sit tää ei ole Brownin aluetta vaan ihan tavallista... väistämistä.

Aino: ...Mmm. Hyvä vastaväite.

Lauri: Koska muuten me tehdään kaikesta häpeää, ja sit Brown selittää kaiken.

Aino: Ei. Tai — mieti mitä Leena siinä konfliktissa pelkää. Ei sitä äänenkorotusta. Se pelkää sitä hetkeä, jossa nuori katsoo häntä ja tuntee olevansa huono työntekijä. Se on häpeän pelkoa. Leena suojaa toista häpeältä niin kovaa, että totuus katoaa.

Lauri: ...Okei. Niin. Eli Leena ei vaan suojaa itseään. Se on... panssari, mutta toisen puolesta?

Aino: Niin. Leenan pehmeys on panssari toisen puolesta.

Lauri: Ja nyt ajatus muuttuu.

Aino: Eka me oltiin Jarin huoneessa. Mut tässä panssari ei jää sen kantajan sisään. Leenan suojaava liike vei siltä nuorelta tiedon.

Lauri: Eli se ei voi olla enää vain "huone jakaa roolit". Sen pitää sanoa, että suojaava liike tekee jo jotain toiselle.

Aino: Kantaako se vielä Jarin?

Lauri: Kantaa. Jarin "katotaan nyt" vahvisti roolin koko pöydälle. Leenan lämpö vei tiedon. Eri suunta, sama rakenne.

Aino: Tarkempi. Pidä se.

Lauri: Onko tää sun mielestä jo se yksi ajatus?

Aino: Ei vielä. Koska se ei selitä sitä huonetta joka rankaisee. Tää selittää mitä mun panssari tekee muille. Se ei selitä mitä huone tekee mun panssarille.

Lauri: Tää menee mun mielestä muuten ihan siistiks. Sä voit melkein piirtää sen. Häpeä laukasee suojan, suoja katkasee yhteyden—

Aino: Sä taas vetäydyt malliin.

Lauri: ...Niin vetäydyn.

Aino: Aina kun tää alkaa tuntuu joltain, sä piirrät siitä nuolikaavion.

Lauri: Se on turvallisempaa kun se jakoavain.

Aino: Ja sana "haavoittuvuus" on muuten suomeks ihan kauhee. Kukaan ei sano kahvipöydässä että mä oon nyt haavoittuvainen.

Lauri: Ei. Sä sanot "ei tässä mitään" ja meet autotalliin.

Aino: Jos ajatus on nyt se, että panssari ei jää sun sisään vaan tekee jotain toiselle, niin mitä tapahtuu kun koko huone opettaa, että panssari kannattaa pitää päällä.

Lauri: Anna tilanne.

Aino: Savonlinna, terveyskeskus. Taukotila. Seinällä lukee sellanen lappu: "Meillä saa pyytää apua ajoissa." Veera on uus lääkäri. Sillä on liikaa potilaita ja se on hukassa. Ja se tekee just niinku seinä käskee. Se sanoo tiimipalaverissa ääneen, että mä en pysy tässä tahdissa, mä tarviin apua.

Lauri: Brownin mukaan tää on se rohkee teko. Se laski panssarin.

Aino: Niin laski. Ja kaikki nyökkää. Hyvä Veera, hienoa että sanoit.

Aino: Ja sit kaks viikkoa myöhemmin, samassa taukotilassa, kahvinkeittimen vieressä, joku sanoo ohimennen — ei pahalla, ihan kevyesti — "no Veera ei ehkä vielä kestä kovaa kuormaa".

Lauri: Ja siinä se kääntyi.

Aino: Siinä se kääntyi. Se mitä seinä pyysi, muuttui Veeran maineeksi. Ei kokouksessa. Kahvipöydässä. Siellä missä ne oikeat arviot tehdään.

Lauri: Vois melkein laittaa sen lapun nurinpäin. Siinä vois lukea "älä missään nimessä pyydä apua."

Aino: Mut sehän just on ongelma, ettei se lue siellä. Siellä lukee kiltti versio. Ja kiltti versio tekee oikean viestin näkymättömäksi. Mitä Brown sanoisi tähän. Koska tää näyttää siltä, että Brown hävisi. Veera teki just oikein ja maksoi siitä.

Lauri: Se sanoisi ensin, että luottamus pitää ansaita. Että haavoittuvaa asiaa ei kaadeta mille tahansa huoneelle, vaan niille, jotka on pienillä teoilla osoittaneet... kantavansa sen.

Aino: Osittain. Mutta katso — tää ei ole enää Veeran virhe.

Lauri: Ei. Tää on se Brownin toinen kohta. Mind the Gap. Kuilu sen välillä, mitä yhteisö sanoo arvostavansa, ja mitä se oikeasti palkitsee.

Aino: Niin. Ja se lappu seinällä on se kuilu. Se kertoo just sen mitä siellä ei oikeasti palkita. Jos sitä oikeasti palkittais, sitä ei ehkä tarvitsisi kirjoittaa seinälle.

Lauri: Eli Brown ei häviä tässä. Se kestää vähän ikävämmässä muodossa. Ongelma ei ole Veeran rohkeuden puute, vaan huoneen luotettavuus.

Aino: En mä tiedä ostanko tota ihan noin. Kirja ehkä nimeää kuilun. Mutta Veera on silti se, joka maksaa sen nimeämisestä.

Lauri: Mä pidän silti kiinni siitä, että Brown ei sano "ole avoin missä tahansa". Se sanoo, että katso onko paikka luottamuksen arvoinen.

Aino: Joo, mutta toi tulee liian myöhään Veeralle. Se luki seinän. Se ei lukenut kahvinkeitintä.

Lauri: Se on totta.

Aino: Ja mä en ihan tule mukaan siihen, että tää pelastaa Brownin. Se auttaa selittämään, mut se ei tee siitä turvallista.

Aino: Veeran mahdollinen "kyllä mä pärjään" ei ois tyhmyyttä. Se ois aika tarkka lukema siitä huoneesta.

Lauri: Jarin pöydässä ja Leenan palautteessa panssari teki jotain muille. Tässä huone tekee jotain panssarille: se palkitsee sen.

Aino: Ja siks me ei voida sanoa Veeralle "ole rohkeampi". Sen panssari kertoo meille jotain todesta siitä paikasta.

Lauri: Niin. Epämukavaa on se, ettei yksilön rohkeus yksin riitä.

Lauri: Tässä ajatuksessa pitää siis olla tämä: panssari ei jää ihmisen sisään. Muut alkavat toimia sen varassa.

Aino: Toi on jo lähellä.

Lauri: Okei. Meillä on luonnos siitä yhdestä ajatuksesta. Terävöitetään se.

Aino: Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: "Suojaava liike ei ole vuorovaikutuksessa neutraali."

Aino: Ei. Liian tutkimus. Ja kukaan ei muista tota torstaina.

Lauri: Totta.

Aino: Lyhyemmin. Panssari ei jää sun sisään. Muut alkavat toimia sen mukaan.

Lauri: ...Joo. Se ei käske avautumaan. Se vaan näyttää mitä se suoja jo tekee.

Aino: Panssari ei jää sun sisään. Muut alkavat toimia sen mukaan.

Lauri: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus ihmissuhteisiin kirjasta Daring Greatly on: Panssari ei jää sun sisään. Muut alkavat toimia sen mukaan.

Aino: Mä otan yhden. Sunnuntai-ilta. Sä soitat sun isälle. Kysyt miten menee, ja se sanoo "no täällä mennään, ihan hyvin" — sama kuin joka sunnuntai.

Lauri: Niin.

Aino: Ja sä oot kuullu sen niin monta kertaa, että sä et enää kysy sitä oikeaa kysymystä. Et siksi, että sua ei kiinnostaisi. Vaan koska se "ihan hyvin" on jo opettanut sulle, mikä sun vuoro siinä puhelussa on.

Lauri: Sun vuoro on naurahtaa ja vaihtaa säästä.

Aino: Just. Se panssari ei jäänyt sen isän sisään. Sä aloit toimia sen mukaan.

Lauri: Ja sit joku sunnuntai se sanoo eri sanan.

Aino: Niin. Se sanoo "vähän väsyttää". Se ei kuulu vuorosanaan, ja just siksi sä kuulet sen. Ja kysyt. Eka kertaa pitkään aikaan sä oikeasti kysyt.

Lauri: Ei suurta avautumista. Yksi sana pois vanhasta repliikistä.

Aino: Ja sun vuoro muuttui.

Lauri: Panssari ei jää sun sisään. Muut alkavat toimia sen mukaan. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Mä mietin sitä Jaria edelleen. Sitä että sille ei ollut siinä huoneessa paikkaa pelätä. Eikä se ollut kenenkään ilkeyttä.

Lauri: Kaikki rakasti sitä. Ne vaan oli jo oppineet yhden Jarin.

Aino: Vähän epämukava paikka jättää tää.

Lauri: Hyvä niin.

Aino: Jos tää jäi kaivelemaan, tilaa Se yksi ajatus ja lähetä jakso sille, jonka kanssa tästä tekis mieli jatkaa hiljaa eikä isosti.

Lauri: Kuullaan.