Essentialism: The Disciplined Pursuit of Less (Greg McKeown): Pieni kyllä ei näytä vielä laskua

Aino: Mira, Hämeenlinnassa. Jääkaapin ovessa viikkokalenteri magneetilla. Siinä on lasten treenit, anopin lääkäri, taloyhtiön piha, jonkun muuttoapu, naapurin koiran ulkoilutus.

Lauri: Ja Miran omat jutut?

Aino: Yksi. Lauantain lenkki. Se on vedetty yli. Se on ainoa yliviivattu merkintä koko ruudukossa. Se kalenteri ei näytä enää järjestykseltä. Se näyttää siltä, että kaikki muut ehtivät valita Miran viikon ennen Miraa.

Lauri: Okei, mutta jos tästä tekee liian suoran, niin Mira vetää yli taloyhtiön pihan, muuttoavun, anopin lääkärin —

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Essentialism, Greg McKeown.

Aino: Mä luin tän heinäkuussa, mikä on vähän huono vitsi.

Lauri: Koska loma näyttää vapaalta ja sit joku ehti jo täyttää sen?

Aino: Just. Kaikki on kivaa. Mökkireissuja, synttäreitä, talkoita. Ja silti kalenteri alkaa näyttää siltä, että joku piti kokouksen mun kesästä ilman mua.

Lauri: McKeown kirjoitti tän, kun hän neuvoi johtajia ja menestyviä ammattilaisia. Se huomasi sen ärsyttävän jutun, että onnistuminen tuo lisää kutsuja ja pyyntöjä.

Aino: Ja ne alkaa syödä sitä, mikä teki onnistumisesta mahdollista.

Aino: Mä ajattelin ensin, että tää on vähän liian helppo. "Opi sanomaan ei." Joo, kiitos. Niinku mä en olis koskaan tajunnut.

Lauri: Mut jäikö joku kohta silti kiinni?

Aino: Jäi. Se, että useimmat ihan hyvät kyllä-vastaukset pitäis kohdella nollana. Ei ihan hyvänä. Nollana.

Lauri: Se on se kirjan lupaus. Että opit erottamaan olennaisen epäolennaisesta.

Aino: Ja sitten?

Lauri: Ja sanomaan ei melkein kaikelle muulle. Silloin aikaa ja energiaa jää niille harvoille asioille, joilla oikeasti on merkitystä.

Aino: Eli jos tää pitää, niin se hetki kun puhelin on korvalla ja kuulet itsesi sanovan "kyllä se järjestyy" — siinä ehtis tapahtua jotain ennen sitä sanaa.

Lauri: Niin. Sä et enää eläisi pelkästään muiden pyyntöjen ja vanhojen lupausten ohjaamana.

Aino: Mä haluaisin uskoa tohon. Mut mä en oikein vielä. Se kuulostaa vapauttavalta — ja silti mä tiedän, että mä sanon kyllä lauantaina.

Lauri: Otetaan se pohjaksi: ei epäolennaiselle. Mitä tapahtuu, kun se osuu oikeaan tilanteeseen?

Aino: Mä otan yhden. Marja, Kouvolassa, toimistossa. Se tekee joka kuukausi semmoisen paperisen vikakoosteen. Tulostaa, nitoo, jakaa.

Lauri: Siis fyysisenä vielä?

Aino: Niin. Lista virheistä mitä kuussa tuli. Se on tehnyt sitä vuosia.

Lauri: Ja McKeownin mukaanhan tää on juuri sitä, mitä essentialismi karsii. Ei elämäntapaminimalismia, vaan kurinalaista luopumista siitä, mikä ei enää kanna.

Aino: Mutta mistä tiedetään, ettei se kanna?

Lauri: Niin. Mä mietin, että joku voi kuitenkin—

Aino: No just. Kirjassa on se reverse pilot: jätät jonkun vanhan toiminnon hiljaa pois ja katsot, syntyykö oikeasti haittaa. Marja ei tee koostetta yhtenä kuukautena. Ei ilmoita mitään. Ja mitään ei tapahdu.

Lauri: Kukaan ei kysy perään.

Aino: Ei kukaan.

Aino: Hiljaisin palautekysely koskaan.

Lauri: Eli kirja voitti. Se oli epäolennainen.

Aino: Voitti, mutta rumasti. Koska se, ettei kukaan huomannut, ei tunnu Marjasta helpotukselta. Se tuntuu siltä, että ai, tätä ei tarvinnut kukaan.

Lauri: Miksi se sattuu noin paljon?

Aino: Koska se kooste ei pitänyt ketään pystyssä. Paitsi Marjaa. Se oli todiste siitä, että Marjaa tarvitaan.

Lauri: Joo.

Aino: Sen takia se on niin vaikea lopettaa. Ei se ole aikatauluongelma. Se on roolista luopumista.

Aino: Ja toi on se kohta, jossa kirjan yksinkertaisuus alkaa vähän satuttaa.

Lauri: McKeown on siinä aika kova. Jos se ei oikeasti kanna sitä olennaista, se pitää uskaltaa ottaa pois — vaikka se paljastaisi jotain vähän noloa.

Aino: Vähän noloa on lempeä ilmaus.

Lauri: Eli ollaan nyt siinä, että epäolennainen voi pysyä hengissä, koska se todistaa meille jotakin. Mutta entä jos... mikään ei tunnu epäolennaiselta?

Aino: Anna esimerkki.

Lauri: Pekka. Lahdessa. Istuu kansalaisopiston ilmoittautumissivulla huhtikuussa. Kaverit ovat menossa keramiikkaan, siellä on espanjaa, puutyö, valokuvauskurssi.

Aino: Ja mikään ei ole huono.

Lauri: Ei. Jokainen niistä on vähän parempi Pekka.

Aino: Ja se ilmoittautuu kaikkiin.

Lauri: Kolmeen. Koska yksittäin mikään ei tunnu siltä, että "ei, en ehdi". Ne tuntuvat pieniltä. Ihan hyvä keramiikkakurssi.

Aino: Mut sitten?

Lauri: Huhtikuussa se maksaa nolla. Hinta tulee vasta toukokuun tiistaina, kun Pekka istuu autossa matkalla keramiikkaan eikä enää muista, miksi tämä oli tärkeää.

Aino: Ja se ainoa vapaa tiistai-ilta on annettu pois jo viikkoja sitten.

Lauri: Niin.

Aino: Tuo on julmaa, koska siinä hetkessä se päätös oli ihan järkevä.

Lauri: McKeownilla on tää ajatus, the vital few ja the trivial many. Että vain pieni osa asioista tuottaa suurimman arvon.

Aino: Ja loput syö kapasiteettia.

Lauri: Mutta trivial many ei tule sisään huonoina asioina. Se tulee sisään ihan hyvinä asioina.

Aino: Ja tähän kirja sanoisi, että juuri siksi pitää olla se raja. Jos se ei ole selkeä kyllä, se on ei.

Lauri: Niin sanoisi. Ja Pekan kohdalla se on oikeassa. Mikään noista ei ollut selkeä kyllä. Ne olivat ehkä-kylliä.

Aino: Mutta siinä hetkessä ehkä-kyllä ei tunnu vaaralliselta. Se tuntuu ilmaiselta.

Lauri: Niin.

Aino: Eli ajatus liikahtaa. Onko se, että pieni kyllä piilottaa hinnan?

Lauri: Tai maksajan. Hinta kuulostaa vielä liian siistiltä.

Aino: Maksajan.

Lauri: Marja maksaa roolilla. Pekka maksaa tiistai-illoilla. Kumpikaan ei näe sitä siinä hetkessä.

Aino: Tästä tulee mieleen se mökkikassin lautapeli.

Lauri: Se, joka lähtee mukaan joka kesä "jos vaikka sataisi"?

Aino: Just se. Kukaan ei ole pelannut sitä vuosiin. Kannet on vähän rikki, säännöistä puuttuu yksi sivu, mutta se pakataan silti.

Lauri: Koska sen pois jättäminen tuntuisi jotenkin liian lopulliselta.

Aino: Ja kukaan ei kuitenkaan itkisi.

Lauri: Todennäköisesti kukaan ei huomaisi ennen kuin lokakuussa.

Aino: Mut se kassi lähtee.

Lauri: Se lähtee.

Aino: Mä teen tätä koko ajan.

Lauri: Mitä?

Aino: Mä kuulen itseni sanovan "kyllä se järjestyy" puhelimessa ennen kuin olen edes ehtinyt katsoa kalenteria. Sana on jo ulkona. Käsi ei ole vielä liikkunut kalenteria kohti, ja mä olen jo luvannut.

Lauri: Se on melkein refleksi.

Aino: Se on refleksi. Eikä se ole edes ystävällisyyttä aina. Se on sitä, että mä en kestä sitä kahta sekuntia, jossa toinen on pettynyt.

Aino: Se on tosi noloa sanoa ääneen.

Lauri: Mutta odota. Jos pieni kyllä piilottaa maksajan, niin Miran kohdalla se menee vielä pahemmaksi.

Aino: Niin menee. Mira, Hämeenlinnassa. Jääkaapin ovessa viikkokalenteri magneetilla. Siinä on lasten treenit, anopin lääkäri, taloyhtiön piha, jonkun muuttoapu, naapurin koiran ulkoilutus.

Lauri: Ja Miran omat jutut?

Aino: Yksi. Lauantain lenkki. Se on vedetty yli. Se on ainoa yliviivattu merkintä koko ruudukossa.

Aino: Se kalenteri ei näytä enää järjestykseltä. Se näyttää siltä, että kaikki muut ehtivät valita Miran viikon ennen Miraa.

Lauri: Okei, mutta nyt mun pitää vastustaa vähän. Jos tästä tekee liian suoran McKeown-luennan, niin Mira vetää yli taloyhtiön pihan, muuttoavun, anopin lääkärin. Sanoo vaan, että epäolennaista.

Aino: Ei voi.

Lauri: Ei. Ja siinä kirjan "sano ei" alkaa rahista. Koska kaikki pyynnöt eivät ole tunkeutumista. Jotkut ovat oikeasti... yhteistä kantamista.

Aino: Kirjassa on graceful no. Kieltäydy niin, että suhde säilyy. Ota harkinta-aika, tarjoa rajattu vaihtoehto, erota ihminen pyynnöstä.

Lauri: Se on hyvä silloin, kun hinta on se kiusallisuus. Kun sä vaan pelkäät näyttää hankalalta.

Aino: Mutta en mä halua heittää sitä pois. Koska joskus se oikeasti auttaisi Miraa. Se, että ei vastaa heti. Että sanoo "mä katson ja palaan".

Lauri: Auttaa joo, mutta se ei ratkaise sitä, jos piha jää oikeasti hoitamatta. Graceful no ei poista laskua. Se voi vain siirtää sen jollekin toiselle.

Aino: Mä en väitä, että se poistaa. Mä väitän, että ilman sitä Mira ei edes ehdi huomata, mistä lasku tulee.

Lauri: Ehkä. Mutta tuossa kalenterissa ongelma on myös se, että vastuu ja miellyttäminen näyttävät samalta.

Aino: Niin näyttävät.

Lauri: Miran lenkki on vedetty yli, koska se ei kehtaa. Tai ehkä koska joku oikeasti tarvitsee. Ja ulospäin se on sama viiva.

Aino: Just. Sen takia Mira uhraa sen ainoan oman ruudun. Se on ainoa, mistä se uskaltaa luopua, koska siitä ei tule kenellekään muulle näkyvää pettymystä.

Lauri: Tässä McKeownin nonessentialist ja essentialist auttaa, muttei ihan riitä. Nonessentialisti yrittää tehdä kaiken ja miellyttää kaikkia. Essentialisti valitsee.

Aino: Mutta Mira ei aina tiedä, onko se valinta vai yhteinen velka.

Lauri: Niin. Tai minä en ainakaan tiedä, miten sen näkee kalenterista.

Aino: Ei sitä aina näe.

Lauri: Ja se on musta tärkeä särö tähän kirjaan.

Aino: Mä en halua, että tästä tulee kylmä "minun aikani ensin" -juttu.

Aino: Pieni kyllä piilottaa maksajan. Se on se yhteinen lanka. Mutta Miran kohdalla mä en ole vieläkään ihan rauhassa sen kanssa.

Lauri: En mäkään. Marjalla se vanha työ maksoi roolina. Pekalla tuleva tiistai maksoi.

Aino: Ja Mira?

Lauri: Mira luulee suojelevansa muita. Joskus suojeleekin.

Aino: Ja joskus suojelee sitä, ettei hänen tarvitse näyttää hankalalta.

Lauri: Niin. Molemmat voivat olla totta samassa ruudussa.

Aino: Tuo on se epämukava kohta.

Lauri: Ja ehkä juuri siksi se kysymys tarvitaan ennen kyllä-sanaa. Ei siksi, että aina sanoisit ei. Vaan että näkisit... kuka maksaa.

Aino: Mä en täysin seuraa vielä sitä työkaluna.

Lauri: En minäkään työkaluna. En ainakaan hienona. Se on enemmän semmoinen pieni pysäytys.

Aino: Okei. Meillä on ajatus jo aika lähellä. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Ensimmäinen yritys: se mitä tunnet, ei ole se mitä maksat.

Aino: Liian filosofinen. Jää ilmaan. Ja se hukkaa sen kyllä-hetken.

Lauri: Pieni kyllä piilottaa maksajan.

Aino: Parempi, mutta vähän iskulause. Sano se niin, että se ehtii osua ennen kuin lupaus lähtee suusta.

Lauri: Pieni kyllä piilottaa sen, kuka oikeasti maksaa.

Aino: Joo. Tuo jää. Ja se ei anna työkalua. Se pysäyttää.

Lauri: Pieni kyllä piilottaa sen, kuka oikeasti maksaa.

Aino: Viedään se yhteen tilanteeseen.

Lauri: Se yksi ajatus arkeen kirjasta Essentialism on:

Lauri: Pieni kyllä piilottaa sen, kuka oikeasti maksaa.

Aino: Kesälauantai. Sä olet eteisessä kylmälaukku kädessä, lapsi etsii uimalaseja, ja puhelin soi. Serkku kysyy, voisitko hakea ne keittiön tuolit, kun sulla on peräkärry.

Lauri: Ja pyyntö kuulostaa pieneltä. Tuolit. Kärry. Eihän siinä kauan mene.

Aino: Mutta se pieni kyllä piilottaa maksajan. Jos sanot kyllä automaattisesti, maksaja voi olla se lapsi, jolle lupasit lähteä rannalle nyt.

Lauri: Jos sanot ei automaattisesti, maksaja voi olla serkku, jolla on huomenna juhlat ilman tuoleja.

Aino: Eli hetki ei olekaan "olenko kiva vai hankala". Se on: kuka joutuu maksamaan tämän lupauksen.

Lauri: Ja joskus sä menet hakemaan tuolit. Mutta et siksi, ettet kestänyt kieltäytyä.

Aino: Vaan siksi, että nyt näit hinnan.

Lauri: Ja joskus sä sanot, että en tänään, huomenna voin. Eikä se tee susta kylmää.

Aino: Se tekee susta ihmisen, joka ei anna pienen kyllä-sanan valita maksajaa salaa.

Lauri: Pieni kyllä piilottaa sen, kuka oikeasti maksaa. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Tää jäi jotenkin kevyeksi ja epämukavaksi samaan aikaan.

Lauri: Niin. Vähemmän, mutta ei kylmemmin.

Aino: Se on aika hyvä kesälupaus.

Lauri: Jos haluat seuraavat jaksot mukaan, tilaa Se yksi ajatus omassa podcast-sovelluksessa.

Aino: Kuullaan.