The Goal (Eliyahu M. Goldratt): Kaikki ovat kiireisiä väärällä puolella jonoa

Aino: Kemin nuorisotalo. Torstai-ilta, kuustoista nuorta, kaks ohjaajaa. Kaoottinen ilta alkaisi toimia paremmin, kun löydetään se kohta joka oikeasti jumittaa.

Lauri: No mikä se on?

Aino: No siinä se onki. Riippuu keneltä kysyt. Ohjaaja Petri sanoo et se on ovikirjaus. Toinen ohjaaja sanoo et ei, se on ne kolme levottominta. Ja vahtimestari sanoo et se on se yks vessa.

Lauri: Mut noi on eri ongelmia. Ovikirjaus, levottomat, vessa — ne ei oo sama pullonkaula. Ne on kolme eri iltaa.

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: The Goal, Eliyahu M. Goldratt.

Aino: Mä myönnän et ku mä avasin tän, mä luulin et joku huijaa mua. Tää on romaani. Tehtaasta. Ja aika nopeasti siellä ollaan myös partioretkellä.

Lauri: Niin on. Päähenkilö yrittää pelastaa tehdasta ja avioliittoaan samaan aikaan.

Aino: Hyvin rentouttava lähtökohta.

Lauri: Goldratt oli alun perin fyysikko ja tuotannonohjauksen konsultti. Se näki työssään sen oudon jutun, että organisaatio voi näyttää tehokkaalta just silloin kun kokonaisuus on jumissa.

Lauri: Mut sano, jäikö susta siitä mitään käteen, ku se kerran noin ärsytti?

Aino: Jäi. Se kohta, missä porukka kävelee jonossa metsässä ja yks hidas poika pitää koko jonoa takana. Mä tajusin et oon istunut sata sellaista palaveria. Vaikka kukaan ei kävellyt missään.

Lauri: Se on just se. Goldratt väittää et kun tunnistat systeemistä sen kohdan, joka määrää tahdin, ja järjestät muun työn sen ympärille, kokonaisuus alkaa tuottaa enemmän. Eikä kaikkia kohtia tarvii parantaa yhtä aikaa.

Aino: Eli jos tää pitää, niin siinä palaverissa missä kaikki ovat kiireisiä eikä mikään valmistu, ongelma ei välttämättä ole se, että ihmiset tekevät liian vähän.

Lauri: Vaan että kaikki tekevät paljon väärässä suhteessa siihen yhteen kohtaan.

Aino: Tää tuntuu vähän liian käyttökelpoiselta. Sellaisella ärsyttävällä tavalla.

Lauri: Otetaan se pohjaks. Jos systeemi ei liiku siitä et parannetaan kaikkea vähän, vaan siitä et katsotaan mikä määrää tahdin, niin kestääkö se enää, kun se viedään pois tehtaalta.

Aino: Otetaan Kemin nuorisotalo. Torstai-ilta, kuustoista nuorta, kaks ohjaajaa.

Lauri: Okei.

Aino: Jos kirjan lupaus pitää, niin kaoottinen ilta alkaisi toimia paremmin, kun löydetään se kohta joka oikeasti jumittaa. Ja mä ostan sen ensin. Jossain on se hidas kohta, ja jos sen katsoo, ilta toimii.

Lauri: No mikä se on?

Aino: No siinä se onki. Riippuu keneltä kysyt. Ohjaaja Petri sanoo et se on ovikirjaus — kaikki ruuhkautuu siihen ku pitäis merkata jokainen sisään. Toinen ohjaaja sanoo et ei, se on ne kolme levottominta jotka vie kaiken huomion. Ja vahtimestari sanoo et se on se yks vessa.

Lauri: Mut noi on eri ongelmia. Ovikirjaus, levottomat, vessa — ne ei oo sama pullonkaula. Ne on kolme eri iltaa.

Aino: Miten niin kolme eri iltaa?

Lauri: No mikä on hyvä ilta? Jos hyvä ilta on et mahdollisimman moni käy, pullonkaula on ovikirjaus. Jos hyvä ilta on et levottomimmatki pysyy sisällä eikä karkaa pihalle, se on ne kolme.

Aino: Mut entä se vessa?

Lauri: Just. Jos hyvä ilta on et kukaan ei satu, yhtäkkiä se yks vessa ja sen valvonta on pääasia. Sä et voi nimetä sitä kohtaa ennen ku joku sanoo mitä tää ilta yrittää olla.

Aino: Mut Goldratthan sanoo et tää on just se juttu. Lakataan parantamasta kaikkea. Eikö riitä et katsotaan mikä jumittaa eniten?

Lauri: Ei, koska eniten mihin nähden? Jumittaa suhteessa mihin?

Aino: ...joo. Okei. Eli kirja ei petä tässä. Mut se olettaa et se päämäärä on jo selvä. Ja nuorisotalolla se ei oo. Kolme aikuista, kolme eri kuvaa hyvästä illasta.

Aino: Tämän jakson ajatus on ekassa muodossaan ehkä se, et sitä yhtä kohtaa ei voi edes nimetä ennen ku tietää mitä koko homma yrittää saada aikaan.

Lauri: Joo. Tahdin määrääjää ei oo olemassa ennen ku joku sanoo mihin ollaan menossa.

Aino: Mä järjestin kerran ison suvun synttärit. Ja mä optimoin koko illan ihan väärää juttua — ruokaa, aikatauluja, että kaikki tulee pöytään lämpimänä. Ku jälkikäteen mun täti sano, et sille koko ilta oli vaan se, et se sai istua mun mummin vieres tunnin. Mä juoksin keittiössä ja se odotti yhtä tuolia.

Lauri: Mmm.

Aino: Mä johdin sitä iltaa väärällä mittarilla. Mun oma kiire oli vaan tiellä.

Lauri: ...niin se menee. Sä teit kaiken oikein. Väärässä kohdassa.

Aino: Niin.

Lauri: Jos tämä ajatus on nyt se, että ennen sitä yhtä kohtaa pitää tietää mihin ollaan menossa, niin viedään se paikkaan missä päämäärä on kirkas. Hiihtokeskuksen välinevuokraamo Levillä. Asiakas ulos rinteeseen, sukset jalassa, mahdollisimman nopeasti.

Aino: Okei. Siellä tää kirja saa helpomman kentän.

Lauri: Viime talvena se omistaja katsoi, missä jono oikeasti seisoo. Ja se oli monojen sovitus. Kolme tyyppiä juoksi hyllyjen välissä hakemassa oikean kokoisia.

Aino: Eli se palkkasi lisää väkeä?

Lauri: Ei. Tää on se kirjan juttu. Se ei aloittanut ostamalla lisää kapasiteettia. Se laittoi monot kokojärjestykseen ja penkit niin, että sovitus tapahtuu yhdessä paikassa.

Aino: Eli se järjesti sen yhden kohdan ympärille.

Lauri: Just. Tää on käytännössä Goldrattin Theory of Constraints ilman luentosalia: jos yksi kohta määrää koko tahdin, muu säätäminen on ensin toissijaista.

Aino: Ja se toimi?

Lauri: Toimi. Jono katosi.

Aino: Loppu hyvä.

Lauri: Niin se luuli. Kymmenen minuuttia.

Aino: Mitä?

Lauri: Kymmenen minuuttia se ehti olla ylpeä. Sit jono ilmestyi kassalle. Kun monot eivät enää tukkineet, kaikki valuivat maksupäätteelle. Ja siellä oli yksi pääte.

Aino: Kymmenen minuuttia. Mun pitäis tehdä siitä t-paita.

Lauri: Ja tää on mun mielestä koko kirjan paras kohta. Se ei ollut epäonnistuminen.

Aino: Miten niin ei ollut?

Lauri: Onnistunut korjaus paljasti seuraavan kohdan. Sitä ei nähnyt ennen kuin eka tukos aukesi.

Aino: Odota. Eli hyvä parannus ei tarkoita, että systeemi tuli kuntoon. Se tarkoittaa, että nyt sä näet vasta seuraavan kohdan?

Lauri: Niin. Eka peitti sen. Niin kauan kun kaikki seisoivat monoissa, kukaan ei tiennyt että kassa on liian hidas. Se ei ollut vielä ongelma.

Aino: Eli sä sanot et se ei lopu koskaan. Aina on joku kohta.

Lauri: ...melkein. Mut en sanois et se ei lopu, vaan et se siirtyy. Sun johtamisen kohde vaihtuu. Eilen monot, tänään kassa, ensi viikolla joku muu. Et ratkaise systeemiä kerran. Sä seuraat sitä kohtaa joka liikkuu.

Aino: Eli tämän jakson ajatus tarkentuu. Ei riitä et löytää sen yhden kohdan kerran. Pitää kysyä uudestaan: mikä nyt määrää tahdin.

Lauri: Joo. Ja siitä tulee armoton, koska sä et saa oikein koskaan sanoa et nyt ollaan valmiita.

Aino: Mut samalla se on helpottava. Sun ei tarvitse parantaa kaikkea. Pitää vain hyväksyä, että huomio vaihtaa paikkaa.

Aino: Tiiäksä, mulle jäi siitä vuokraamosta mieleen yks ihan eri juttu. Mä kuvittelen sen palautushyllyn illalla. Ja siellä on yksi yksinäinen lasten hiihtosauva. Ei pari. Yks.

Lauri: Mmm.

Aino: Mut joo. Toi “mikä nyt määrää tahdin” kuulostaa hyvältä vuokraamossa. Mut viedään se jonnekin missä se alkaa tuntua pahalta. KYSin magneettikuvaus. Se kone maksaa miljoonia ja sen aika on varattu kuukausiksi eteenpäin.

Lauri: Eli se huone on selvästi se kohta. Päivän pullonkaula.

Aino: Niin on. Ja Goldratt sanoisi, että sitä pitää suojata. Se kone ei saa koskaan seistä. Potilaan pitää olla valmis ovella, kanyyli laitettu, ennen kuin edellinen tulee ulos.

Lauri: Just. Sen kohdan menetetty tunti ei ole yhden huoneen menetetty tunti. Se on koko systeemin.

Aino: Mut tää on se kohta missä mua alkaa vähän oksettaa. Koska jos se kone on se mitä suojataan, niin radiologin lounas, hoitajan rytmi, se hetki kun potilas on ihan kauhuissaan — ne kaikki alistetaan koneen käyttöasteelle. Ja mä mietin: onks tää koko pullonkaula-ajattelu vain siisti nimi sille, että ihminen muuttuu koneen jatkeeksi?

Lauri: Mä haluaisin sanoa et ei ole. Mut mä mietin sitä hoitajaa joka juoksee laittamassa kanyylia, jotta huone ei seiso. Se on ihan oikeasti se mitä kirja vaatii. Ja se kuulostaa hirveältä.

Aino: Mut onks siinä ero. Suojaaminen ja kuluttaminen. Kirja sanoo: suojaa sitä kohtaa. Se ei sano, että purista sen vieressä olevia ihmisiä kuiviin.

Lauri: Ei sano. Mut käytännössä helpoin tapa pitää se kone käymässä on laittaa ihmiset juoksemaan.

Aino: Niin. Ja siksi tää ajatus on vaarallinen. Sama logiikka joka selittää sen vuokraamon kirkkaasti, voi siinä huoneessa muuttua ihmisten koneistamiseksi — jos kukaan ei katso, että ne ihmiset sen kohdan vieressä eivät ole se kuluva osa.

Lauri: Eli suojataan se kohta. Mut ei suojata sitä ihmisillä joita ei lasketa.

Aino: Mä en tiedä riittääkö toi. Koska jos ne ihmiset eivät näy missään mittarissa, ne katoaa puheesta tosi nopeasti.

Lauri: Onks tää sun mielestä vielä sama ajatus, vai tuliko tästä joku toinen?

Aino: Sama. Mut siihen tuli reuna. Se kohta jota katsot, ja ne ihmiset sen vieressä — ne eivät ole sama asia.

Lauri: Ja silti se ydin pitää?

Aino: Pitää ehkä. Mä haluan jättää ton ehkä-sanan siihen. Kirja ei käske koneistaa ihmisiä. Se ei myöskään estä meitä tekemästä sitä.

Lauri: ...joo. Mä en saa tota kokonaan siistiksi.

Aino: Ei ehkä pidäkään.

Lauri: Eli ajatus on nyt ehkä: kun kokonaisuus ei liiku, ongelma ei ole se kuka tekee eniten, vaan mikä odottaa.

Aino: Ja mitä kiirettä se odottaminen peittää.

Aino: Koska kun tiedät mikä määrää tahdin, muiden kiire ei enää automaattisesti ole edistystä. Tai... se ei todista sitä, mitä me luullaan sen todistavan.

Lauri: Tää on se mihin testit vei. Eikä se oo enää mikään tehdaskirja.

Aino: Okei. Mikä on se yksi ajatus?

Lauri: Mä mietin ekana jotain tällaista... “Älä paranna sitä mihin sulla on valta, vaan sitä mikä määrää tahdin.” Mut se on liian pitkä. Ja kuulostaa ohjeelta.

Aino: Liian kirja. Ja “tahti” on vähän... insinööri.

Lauri: Joo.

Aino: Mä yritän. Se mihin me palattiin koko ajan oli toi — kaikki tekee paljon eikä mikään liiku. Eli... “Kun mikään ei liiku, älä katso kuka tekee eniten — katso mikä odottaa.”

Lauri: Sano se vielä.

Aino: Kun mikään ei liiku, älä katso kuka tekee eniten — katso mikä odottaa.

Lauri: Joo. Se jää päähän. Ja se on just se ero minkä me löydettiin. Se ei kysy kuka on ahkerin. Se kysyy mikä odottaa.

Aino: Se ei silti ratkaise sitä KYSin juttua. Kuka katsoo niitä ihmisiä sen kohdan vieressä.

Lauri: Ei ratkaise. Mut katsotaan mitä se tekee yhdessä tilanteessa.

Lauri: Se yksi ajatus johtamiseen kirjasta The Goal on:

Lauri: Kun mikään ei liiku, älä katso kuka tekee eniten — katso mikä odottaa.

Aino: Mä ajattelen yhtä kunnan lupakäsittelyä. Rakennusluvat. Kuusi käsittelijää, jokainen tekee hommansa hyvin, kalenterit täynnä, kaikki kiireisiä.

Lauri: Ja luvat eivät silti liiku.

Aino: Ei. Palaverissa joku sanoo, että palkataan seitsemäs käsittelijä. Mut sit joku kysyy sen kysymyksen. Ei kuka tekee eniten. Mikä odottaa.

Lauri: Ja se ei ole käsittelijät.

Aino: Ei. Se on yksi hyväksyjä, jonka pitää allekirjoittaa jokainen lupa. Kaikki kuusi tuottavat pinoa sen yhden pöydälle.

Lauri: Ja kolme kuukautta myöhemmin se hyväksyjä on ihminen, joka ei voi olla kipeänä. Koko kunta seisoo sen tuolin takana.

Aino: Just. Ne suojasivat sen kohdan. Mut ne suojasivat sen yhdellä ihmisellä, jota kukaan ei laske.

Lauri: Kun mikään ei liiku, älä katso kuka tekee eniten — katso mikä odottaa. Siinä oli se yksi ajatus.

Aino: Se hyväksyjän tyhjä tuoli jäi vähän inhottavasti näkyviin.

Lauri: Niin. Sellainen selkeys, joka ei varsinaisesti lohduta.

Aino: Mutta sitä ehkä tarvittiin.

Lauri: Jos haluat lisää tällaisia ajatuksia, Se yksi ajatus löytyy sieltä mistä kuuntelet podcasteja — tilaa, niin seuraava jakso tulee perille.

Aino: Kuullaan.