Atomic Habits (James Clear): Kun uusi minä näkyy liian aikaisin

Aino: Mä näen tän ihan tarkkaan. Sari, Lahden Prisma, leipähylly. Se seisoo siinä munkkipussi kädessä ja miettii, ottaako sen vai ruisleivän. Ja se ei ajattele kirkkaasti että “olen terve ihminen”. Se melkein häpeää koko ajatusta.

Lauri: Miksi häpeää?

Aino: Koska jos joku tuttu tulisi siihen käytävälle ja näkisi sen empivän, se laittaisi sen munkkipussin koriin ihan vaan ettei tarvii selittää. Ettei tarvitse olla se ihminen julkisesti ennen kuin on yhtään historiaa—

Aino: Tämä on Se yksi ajatus podcast. Minä olen Aino.

Lauri: Ja minä Lauri.

Aino: Idea on yksinkertainen: etsitään kirjasta sen ydin, testataan sitä tavallista suomalaista arkea vasten ja muotoillaan siitä yksi käytännössä toimiva ajatus.

Lauri: Tänään haetaan Se yksi ajatus kirjasta: Atomic Habits, James Clear.

Aino: Ja tää on vähän hassu kirja aloittaa, koska tän melkein kaikki tuntee.

Lauri: Niin. Tai ainakin kaikki tuntee jonkun, joka on joskus tammikuussa ladannut jonkun tavanseurantasovelluksen.

Aino: Tervetuloa meille kaikille.

Lauri: Clear kirjoitti tän oman aika vakavan urheiluvammansa jälkeen, ja sen jälkeen kun se oli vuosia popularisoinut käyttäytymistiedettä. Se ei oo semmonen “päätä olla uusi ihminen” -kirja.

Aino: Sä luit tän uudestaan. Mitä jäi käteen?

Lauri: Se että mä olin muistanut tän liian niksikirjana. Tee helpoksi, tee näkyväksi, tee pieneksi. Mutta se kovempi väite on identiteetistä.

Aino: Sano se väite.

Lauri: Clear lupaa suunnilleen näin: jos teet haluamastasi käyttäytymisestä tarpeeksi pienen, näkyvän ja toistuvan, siitä tulee vähitellen osa sitä... kuka sä olet. Et sä et vain yritä juosta. Sä alat olla ihminen, joka juoksee.

Aino: Eli se ei lupaa pelkkää tavoitetta. Se lupaa että sä muutut joksikin. Ilman sitä isoa ryhdistäytymistä.

Lauri: Just. Se ottaa pois sen tahdonvoima-taakan.

Aino: Ja jos toi pitää, niin se hetki kun sä sidot kengät ovella etkä neuvottele itsesi kanssa yhtään — siinä se lupaus näkyy.

Aino: Mä olisin halunnut uskoa tähän kymmenen vuotta sitten. Nyt mä oon vähän että… näytä mulle.

Aino: Otetaan se pohjaks. Susta tulee se ihminen pienillä toistoilla. Mitä siitä jää käteen, kun se osuu oikeaan arkeen?

Lauri: Aloitetaan kohdasta, jossa kirja näyttää melkein liiankin oikealta. Clear sanoo, että tapa ei lähde ensisijaisesti luonteesta, vaan vihjeestä. Siitä että jokin paikka, hetki tai porukka kutsuu tekemisen esiin... ennen kuin sä ehdit ajatella sitä kunnolla.

Aino: Mä tiedän tähän yhden. Yksi tyyppi tuli just intistä pois. Kainuun prikaati. Nikotiinipussit kulki siellä tasaisena: taukopaikka pihalla, sama porukka, sama hetki iltavahvuuslaskennan jälkeen, ja purkki samassa kohdassa varuskaappia.

Lauri: Ja sitten?

Aino: Sitten se kotiutuu, muuttaa Kuopioon, aloittaa ammattikorkeassa. Parin viikon päästä se huomaa, että purkki on melkein koskematon. Ei se lopettanut. Se vaan… ei kukaan kutsunut sitä enää siihen taukoon.

Lauri: Tässä Clear on vahva. Me sanoisimme helposti, että Niko ryhdistäytyi. Mutta ei se ryhdistäytynyt. Se paikka, joka kutsui, katosi.

Aino: Eli se mistä me oltaisiin syytetty sen luonnetta — tahdon puutetta — oli koko ajan se taukopaikka.

Lauri: Joo. Ja Clearin ympäristömuotoilu on juuri tätä. Älä tee jokaisesta kerrasta moraalista taistelua. Poista vihje.

Lauri: Mä oon miettinyt pitäisikö mun muuttaa Kuopioon jokaisen huonon tavan kohdalla.

Aino: Ei se ympäristö tarkoita, että sun pitää muuttaa. Sun pitää ehkä vaan siirtää se purkki.

Lauri: Niin. Mutta tästä syntyy ensimmäinen muoto tälle ajatukselle: pieni toisto alkaa tehdä susta jonkun, kun arki asettaa sut siihen.

Aino: Ja se on vähän nolo huomata, miten vähän siinä oli kyse Nikosta. Tai siis siitä, millainen ihminen hän muka oli.

Aino: Mutta jos pieni toisto alkaa tehdä susta jonkun silloin, kun arki asettaa sut siihen… niin entä kun sä yrität rakentaa jotain uutta? Sen uuden ihmisen.

Lauri: Niin. Silloin pelkkä ympäristö ei vielä riitä.

Aino: Ja tässä mä itse asiassa puolustan Cleariä. Koska sen paras idea ei ole ne niksit, vaan se kysymys: millainen ihminen mä haluan olla.

Lauri: Se on Clearin oma ydin, ihan suoraan.

Aino: Ei “haluan laihtua”, vaan “olen ihminen, joka liikkuu”. Ja sit jokainen pieni toisto on ääni sen puolesta, millaiseksi ihmiseksi olet tulossa.

Lauri: Mut tässä mä alan vähän hangoitella. Koska toi identiteettipuhe kuulostaa paperilla hyvältä. Mutta jos se tulee liian näkyväksi, se muuttuu oudoksi.

Aino: Tarkoitatko sitä amerikkalaista “I am a runner” -meininkiä?

Lauri: Just sitä. Että sano se ääneen. Tee siitä identiteetti. Kerro muille. Ja mä en tiedä… täällä se ei aina toimi.

Aino: Ei. Ei kukaan tee niin täällä. Mä näen tän ihan tarkkaan. Sari, Lahden Prisma, leipähylly. Se seisoo siinä munkkipussi kädessä ja miettii, ottaako sen vai ruisleivän. Ja se ei ajattele kirkkaasti että “olen terve ihminen”. Se melkein häpeää koko ajatusta.

Lauri: Miksi häpeää?

Aino: Koska jos joku tuttu tulisi siihen käytävälle ja näkisi sen empivän, se laittaisi sen munkkipussin koriin ihan vaan ettei tarvii selittää. Ettei tarvitse olla se ihminen julkisesti ennen kuin on yhtään historiaa.

Lauri: Eli se uusi identiteetti ei kestä katsetta.

Aino: Ei vielä. Se on liian pieni.

Lauri: Tässä Clearilla on kyllä työkalu, mutta se toimii vähän eri syystä kuin kirjassa luulisi. Se kahden minuutin sääntö — tee tavasta naurettavan pieni. Älä “rupea terveelliseksi”, vaan ota se yksi ruisleipä.

Aino: Niin. Ja se pienuus ei ole vain aloittamisen helpotus. Se on suoja. Se on niin pieni, ettei sen tarvitse puolustautua.

Lauri: Mut kelpaako se oikeasti identiteetiksi, jos se on noin mitätön?

Aino: Mun mielestä just siksi se kelpaa. Koska se ei vielä vaadi roolia. Se on vaan ostoskorin kokoinen todiste.

Lauri: Okei. Eli ajatus siirtyy. Pieni teko on todiste siitä, keneksi olet tulossa — mutta se saa aluksi olla hiljainen.

Aino: Ennen kuin kukaan pyytää siltä selitystä.

Lauri: Mmm.

Aino: Ja mä tunnistan tän ärsyttävän hyvin. Mä aloin joskus kirjoittaa aamuisin, ihan vähän. Ja heti kun mainitsin sen jollekin, mä lopetin. Niinku se olisi pitänyt tehdä todeksi ennen kuin se oli mitään.

Lauri: Mmm. Niin.

Aino: Joo. No.

Aino: Tästä muuten tuli mieleen — me ollaan just niitä ihmisiä, jotka ostaa sen kauniin muistikirjan ennen kuin on tehnyt itse asiaa kertaakaan.

Lauri: Ja sitten se muistikirja on niin hieno, ettei siihen kehtaa kirjoittaa. Ensimmäinen sivu pilaisi koko ihmisen.

Aino: Se on traagista, kun uusi minä kaatuu paperin laatuun.

Lauri: Hyvä paperi on vaarallinen.

Aino: Mut se hiljainen pieni todiste — se kuulostaa vielä armolliselta. Nyt mua vaivaa toinen puoli. Koska jos jokainen pieni toisto on ääni, niin niitä ääniä on annettu jo aika monta. Ennen kuin ihminen päättää aloittaa yhtään mitään.

Lauri: Aattele Janne. Suurpelto, kaksi lasta. Hän aikoo olla iltaisin lukeva ja ajoissa nukkuva isä. Aikoo oikeasti.

Aino: Ja sitten ilta tulee.

Lauri: Niin. Ilta tulee. Janne istahtaa sohvan vasempaan kulmaan. Se kohta on jo painunut siihen muotoon. Ja sormi avaa ruudun ennen kuin Janne ehtii päättää, avaako.

Aino: Hän huomaa sen vasta jälkikäteen.

Lauri: Just. Viiveellä. Että ai niin, taas tämä.

Aino: Mutta odota. Entä jos Janne ei ole “jo äänestänyt”? Entä jos hän on vaan väsynyt? Kaksi lasta, työpäivä, ilta. Ehkä sohva ei kerro identiteetistä mitään. Ehkä se kertoo, että ihminen on poikki.

Lauri: Hmm.

Aino: Koska jos se on pelkkä väsymys, koko todiste-ajatus hajoaa. Silloin se ei kerro Jannesta mitään.

Lauri: Ei — tai siis osittain joo. Väsymys on totta. Mutta katso mihin se väsymys menee. Se ei mene sattumanvaraisesti. Se ei ala väsyneenä imuroida. Se ei mene lenkille. Se menee juuri siihen kulmaan, juuri sille ruudulle.

Aino: Eli väsymys ei valitse. Se paljastaa valmiin uran.

Lauri: Niin. Ne sadat illat tekivät sen uran. Joka ilta yksi ääni. Eikä Janne kokenut äänestävänsä kertaakaan.

Aino: Mä en silti tykkää sanasta identiteetti tässä. Se kuulostaa tuomiolta.

Lauri: Se on riski. Mutta jos sitä sanaa ei käytä ollenkaan, katoaa se että toistot myös todistavat jotain. Vaikkei ihminen tarkoittaisi niitä sellaisiksi.

Aino: Ehkä. Mä pitäisin Jannen kohdalla oven raollaan väsymykselle.

Lauri: Pidetään. Mutta ei päästetä sohvan kulmaa kokonaan viattomaksi.

Aino: Mitä Clear sanoisi tähän? Koska tää ei ole enää se pelkkä armollinen kirja.

Lauri: Clear sanoisi varmaan, että juuri siksi identiteetti on niin voimakas. Se toimii molempiin suuntiin. Mutta mun mielestä kirja ei pysähdy tähän tarpeeksi. Se on kiinnostuneempi siitä, miten rakennat uuden. Vähemmän siitä, että sama mekanismi on jo rakentanut vanhaa.

Aino: Eli kirja näki koneen. Se katsoi vaan eteenpäin.

Lauri: Joo. Ja Janne pakottaa katsomaan taaksepäin.

Aino: Silloin tämä ei ole enää ihan “tee pieni tapa ja muutu”. Se on… pieni teko on todiste, mutta vääräänkin suuntaan? Tai ei väärään. Vaan vanhaan.

Lauri: Ehkä näin: se pieni teko näyttää sekä sen, keneksi olet tulossa, että sen, mitä arki on jo harjoitellut susta esiin.

Aino: Niin. Ja jälkimmäinen on pelottavampi.

Lauri: Se on sama ajatus toiseen suuntaan.

Aino: Okei. Meillä on jo se luonnos siitä yhdestä ajatuksesta. Yritetään sanoa se ilman että siitä tulee juliste.

Lauri: Mä yritän. Se ei saa olla ohje. Jos siitä tulee ohje, se kutistuu niksiksi.

Aino: Ja Sarin kohdalla tärkeintä ei ollut teho. Se oli se, ettei sen tarvinnut olla esillä.

Lauri: Joo. Ja Jannen kohdalla sama juttu kääntyy inhottavasti taaksepäin. Arki oli jo tehnyt jotain näkyväksi ennen kuin Janne halusi nähdä sen.

Aino: Sano se lyhyemmin kuin selitys.

Lauri: “Pieni teko on todiste siitä, kuka arki on sinusta tehnyt ja keneksi olet tulossa.” Ei. Liian pitkä. Ja kuulostaa siltä, että se haluaa kansikuvaksi.

Aino: Joo. Siinä on kaikki, ja siksi se ei jää päähän.

Lauri: Sano sä.

Aino: Mä lähtisin siitä luvasta. Siitä että se pieni teko saa olla olemassa ennen roolia. “Pieni teko antaa sun olla joku ennen kuin sitä tarvitsee näyttää.”

Lauri: ...Tuo on parempi. Se ei käske. Ja siinä on se katse.

Aino: Janne jää siihen taakse. Vaikkei se mahdu lauseeseen ihan siististi.

Lauri: Ei mahdu. Mutta ehkä sen kuuluukin vähän hangata siellä.

Aino: Kokeillaan sitä johonkin pieneen.

Aino: Se yksi ajatus itsensä tuntemiseen kirjasta Atomic Habits on:

Aino: Pieni teko antaa sun olla joku ennen kuin sitä tarvitsee näyttää.

Lauri: Mä näen tämän siinä, kun joku hakee kirjastosta varatun kirjan. Ei kerro kenellekään. Ei ota kuvaa. Ei sano että nyt musta tulee taas lukija. Se vaan laittaa sen kirjan yöpöydälle.

Aino: Ja kirja on siinä vähän nolona. Niinku sekin tietäisi, että tästä ei saa tehdä numeroa.

Lauri: Illalla käsi menee silti kaukosäätimelle. Vanha ilta ehtii ensin. Mutta se kirja on siinä vielä. Ei todistamassa muille mitään, vaan muistuttamassa että yksi pieni todiste meni jo toiseen suuntaan.

Aino: Mmm.

Lauri: Ei se poista vanhoja iltoja. Mutta se uusi ihminen sai olla hetken olemassa ilman yleisöä.

Aino: Pieni teko antaa sun olla joku ennen kuin sitä tarvitsee näyttää. Siinä oli se yksi ajatus.

Lauri: Se sohvan kulma jäi silti soimaan. Että se oli jo painunut siihen muotoon.

Aino: Niin. Se ei ole mielipide, se kulma. Se on satoja iltoja.

Lauri: Ja ehkä siksi se yöpöydällä oleva kirja tuntuu niin pieneltä ja silti jotenkin… ei nololta väärällä tavalla.

Aino: Tän päivän toisessa jaksossa sama outo todistusaineisto menee rahaan, Psychology of Moneyyn. Ja ensi viikolla se jatkuu aikaan, Four Thousand Weeksiin.

Aino: Uusia jaksoja tulee tiistaisin ja torstaisin. Jos haluat pysyä mukana, tilaa Se yksi ajatus -podcast.

Lauri: Kuullaan.